Onko vapaaehtoinen lapsettomuus tai halu saada lapsia synnynnäistä vai kasvatuksen/elämän kokemuksen tulosta?
Sori jos otsikko kuulostaa provosoivalta :D
Mutta haluaisin kuulla mielipiteitä tästä sekä vapaaehtoisesti lapsettomilta että heiltä jotka ovat aina tienneet haluavansa lapsia. Tai miksei heiltäkin jotka eivät ole asiasta niin varmoja.
Mutta tämmöistä olen viime aikoina pohtinut vapaaehtoisesti lapsettomana 30-vuotiaana sinkkuna. Tässä seuraavaksi aika pitkää ja sekavaa pohdintaa, omista kokemuksistani jos joku jaksaa lukea:
Aiemmin ajattelin, että olen vain aina synnynnäisesti ollut sellainen ei-äiti ihminen enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista halua saada omaa lasta. Psykoterapiassa käymisen jälkeen kuitenkin havahduin myös siihen, miten oman lapsuuden perheen malli on voinut myös vaikuttaa: lapsuuden perheessäni äitiys tarkoitti käytännössä vankeustuomiota, omasta elämästä luopumista, siitä katkeroitumista, kaiken kasvatusvastuun ja kotitöiden hoitamaista samalla kun isän elämä jatkuu entisellään ikään kuin olisi edelleen vapaa sinkkumies. Kun oma äiti purkaa kaiken tuon katkeruuden lapsiinsa ja isä loistaa poissaolollaan tavallaan on kai aivan luonnollista, ettei omasta sisimmästäni ole kummunnut kummoisia haluja ryhtyä äidiksi mikäli se tarkoittaa tuota. Vaikka terapian jälkeen olen tiedostanut että asiat voivat mennä eri tavalla kuin lapsuudenperheessäni ja minulla on ollut myös hyviä parisuhdekokemuksia joissa nainen ei aina hoida kaikkea, minkäänlaista sisäistä halua saada lapsi ei ole silti syntynyt. Tämä jättänyt hämmentyneen olon ja jotenkin vaivaa minua kun en osaa sanoa että onko tämä lapsettomuuteni ja haluttomuuteni tulla äidiksi nyt silti sellainen synnyinen ominaisuus vai onko päähäni syötetty elämän kokemuksen myötä niin paljon kauhukuvia äitiydestä etten edes "osaa haluta" olla kenenkään äiti.
Kommentit (23)
Varmaan sekä että.
Mutta sillä ei ole merkitystä, koska oma keho oma päätös. Ei kuulu muille. Olipa syy mikä vaan.
Ei mitään näistä. Se on sidoksissa olosuhteisiin ja persoonaan, joka voi muuttua olosuhteiden ja kohtelun myötä.
Minä tiesin alle kymmenvuotiaana, että en halua lapsia. Nyt seuraava syntymäpäiväni vielä ennen tämän vuoden loppua on kuudeskymmenes, enkä koskaan lapsia tehnyt eikä se ole ikinä kaduttanut. Myös mieheni, jonka kanssa vietin keväällä 33. hääpäivämme, on asiaan kovin tyytyväinen.
Naisen vauvakuume tulee yleensä joko vauvojen kanssa tekemisissä olemisesta, joka aktivoi näitä aivoalueita, tai sitten siitä, että raskautuu, ja luonto aktivoi tuon prosessin raskauden, synnytyksen, ym. kautta.
Oikeastaan on häiriintyneempää haluta lapsia ilman kosketusta näihin, kuin toisin päin. Hyvään äitiyteen vaaditaan vain toimiva hormonitoiminta, ei varsinaista himoa lasta kohtaan, sillä se rakkaus ja himo muodostuvat sen raskauden ja äitiyden myötä luonnollisesti.
Mitä tuohon sun lapsuuskokemukseesi tulee, niin tuo voi johtua myös epäterveestä perhedynamiikasta. Koska itsessään mikään elämänpolku ei ole toista parempi tai nautinnollisempi: myös äitiys ja kotiäitiys voivat olla tosi nautinnollisia ja palkitsevia. Ja nainen elää KOKO AJAN 100% elämää, siitä huolimatta käyttääkö hän siitä 80% äitiyteen ja 20% itseensä, vai 60% työhön, 20% itseensä ja 20% työhön. Tästä näkökulmasta ei ole siis mitään syytä arvottaa toista polkua toisen yli, vaan arvostus, rakkaus ja täyteys on aina siellä, mihin nainen nyt keskittyykään
Epäterveessä perhedynamiikassa saattaa kuitenkin esiintyä vertailua, halveksuntaa, kateutta, väkivaltaa. Ehkä naisessa itsessään on näitä piirteitä tai sitten hänen miehensä on pikkusieluinen ja provosoi naisessa tällaista, tai halveksuu häntä tällaisesta elämästä, tai itse kadehtii tätä, jne.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan, että yksi elämä ei ole koskaan toista huonompaa? Mutta se voi tuntua siltä, jos väkivaltainen ihminen vieressäsi pakottaa sinut ihailemaan hänen elämäntapaansa, ja halveksumaan omaasi.
Miksi ihminen nyt yleensä on sellanen kun on? Geenit, ympäristö, kokemukset muokkaa.
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Omalla kohdallani on synnynnäistä. En ikinä leikkinyt nukeilla, kotia tms., en ollut edes kiinnostunut vauvanukeista. Barbit olivat leikeissäni hevostallin työntekijöitä ja ratsastajia, heillä ei ollut lapsia koskaan.
Minulla on reilusti nuorempi sisarus, jota hoidin paljon jo kun hän oli vauva, mutta mitään halua ei silloinkaan syntynyt oman lapsen saamiseen, vaikka hän oli ns. helppo vauva/lapsi.
Koskaan, missään elämänvaiheessa ei ole tullut tunnetta, että haluaisin lapsia tai haluaisin olla vanhempi. Silti mulla on vahva hoivavietti, se vain ei kohdistu, ei ole koskaan kohdistunut, ihmisiin, vaan eläimiin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Poikalapset ovat yksinhuoltajaäideille todella iso ongelma.
Luonnonläheisimmissä heimoissa, joissa miehet ja naiset elävät omissa porukoissaan, poikalapset lähtevät äitiensä luota 4v - puberteetti-ikäisinä riippuen porukasta. Missään ne eivät elä kahden äidin tai tyttöjen kanssa. Suomen lainsäädäntö, joka pakottaa äidin näistä vastuuseen, on naisvihamielinen. Olen pahoillani, että sinä ja äitisi olette joutuneet siitä kärsimään
Eräs tuttu nainen luopui poikalapsen huoltajuudesta tämän lukuisten käytöshäiriöiden vuoksi n. 10-vuotiaana. Sitä ennen nuorempi lapsi (tyttö) joutui mm. useasti pahoinpidellyksi ja muihin ongelmiin pojan tekojen vuoksi. Pojan ongelmat jatkuivat, kunnes aloitti väkivaltaisen harrastuksen (jääkiekko) jossa pystyi kanavoimaan ongelmiaan "rakentavasti". Nykyään elää näennäisen yhteiskuntakelpoista elämää.
Meillä minä olen aina haaveillut olevani äiti ( ja olenkin) ja sisko taas ei ole halunnut omia lapsia, vaikka samassa kodissa ollaankin kasvettu.
Ei kaltoinkohtelua eikä muutakaan perheessä, mikä voisi selittää asioita. Toisilla vaan on sellainen sisäsyntyinen vaisto olla äiti ja toisilla ei, ihan kuin unelmat elämässä voivat muutenkin olla erilaisia ja urahaaveet.
Sekin on mielenkiintoista, kuinka erilaiset poliittiset näkemykset samankin perheen lapsilla voi olla.
Lukioiässä pohdin, että en välttämättä halua saada lapsia. Kuitenkin ensimmäisen vakavamman seurustelusuhteen aikana parikymppisenä vahvistui tunne siitä, että haluan olla äiti. Vuodet 20-30 ikävuoden tienoilla olivat jonkinlaista tuskaa, koska kaiken aikaa kaipasin sitä, että löytäisin sen elämänkumppanin, jonka kanssa voitaisiin se perhe perustaa. Lopulta kolmekymppisenä se vauvakuume oli jo niin korkea, että asia oli vain tehtävä tavalla tai toisella. Onneksi löysin lasteni isän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Poikalapset ovat yksinhuoltajaäideille todella iso ongelma.
Luonnonläheisimmissä heimoissa, joissa miehet ja naiset elävät omissa porukoissaan, poikalapset lähtevät äitiensä luota 4v - puberteetti-ikäisinä riippuen porukasta. Missään ne eivät elä kahden äidin tai tyttöjen kanssa. Suomen lainsäädäntö, joka pakottaa äidin näistä vastuuseen, on naisvihamielinen. Olen pahoillani, että sinä
Jaa, en ole kyllä huomannut poikalasteni kanssa mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia, enemmän vääntöä ja kiukuttelua tuntuu tyttöjen ja äitien välillä olevan.
t. Poikien lähivanhempi
Uskon, että minulla on sekä synnynnäistä että lapsuudenkokemuksiin perustuvaa.
Ensinnäkään en ollut lapsena mitenkään kiinnostunut nukeista ja kotileikeistä. En ollut kyllä erityinen poikatyttökään. Tykkäsin vain lukea ja kävellä koirani kanssa. Olla omissa oloissani mielikuvitusleikeissäni. Pystyn kyllä nykyään tapaamaan ihmisiä, mutta kaipaan edelleenkin paljon omaa rauhaa.
Toiseksi lapsuudenperheeni ei ollut mitenkään erityisen onnellinen. Minulle tuli hyvin selväksi, että äiti olisi toivonut, ettei olisi koskaan edes mennyt naimisiin. Tietysti se on vaikuttanut minuun, vaikka äiti olikin meitä lapsia kohtaan hyvin huolehtivainen.
Kolmanneksi kumpikin minua erittäin paljon vanhemmista sisaruksistani oli hyvin sidoksissa äitiin ja inhosivat isää ihan loppuun asti. Näin, miten veljeni käytti äitiä kotipalvelijanaan ja vei rahat ja sisareni taas valitti vuolaasti kaikki ongelmansa jo vanhuuden heikentämälle äidille ja riiteli aina kovaan ääneen isän kanssa kaikista pikkuasioista. Se sai minut myös tuntemaan hyvin vahvasti, että lapset eivät välttämättä ole ihmiselle myöskään mikään vanhuuden turva. He voivat olla myös vanhuuden taakka. Itse otin etäisyyttä lapsuudenperheeseenikin jo nuorena. Äitiin kyllä pidin yhteyttä puhelimitse tiiviisti ja isäänkin sitten äidin kuoltua, mutta eipä se paljon auttanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Poikalapset ovat yksinhuoltajaäideille todella iso ongelma.
Luonnonläheisimmissä heimoissa, joissa miehet ja naiset elävät omissa porukoissaan, poikalapset lähtevät äitiensä luota 4v - puberteetti-ikäisinä riippuen porukasta. Missään ne eivät elä kahden äidin tai tyttöjen kanssa. Suomen lainsäädäntö, joka pakottaa äidin näistä vastuuseen, on naisvihamielinen. Olen pahoillani, että sinä
Etkö ole kuullut, että feminismi on kuollut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Poikalapset ovat yksinhuoltajaäideille todella iso ongelma.
Luonnonläheisimmissä heimoissa, joissa miehet ja naiset elävät omissa porukoissaan, poikalapset lähtevät äitiensä luota 4v - puberteetti-ikäisinä riippuen porukasta. Missään ne eivät elä kahden äidin tai tyttöjen kanssa. Suomen lainsäädäntö, joka pakottaa äidin näistä vastuusee
Miten feminismi liittyy asiaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsettomuus liittyy lapsuuden kokemukseen. Olen 8 vuotta veljeäni vanhempi. Äidistä tuli lopulta yksinhuoltaja, joten hän työn ja opintojen takia joutui olemaan päivisin paljon pois kotoa. Jouduin olemaan kuin toinen äiti veljelleni vahtiessani läksyt, laittaessani ruokaa ja pestessäni pyykkiä.
Veljeni ei ollut mikään helppo tapaus. Päinvastoin. Aikuisuudessa on tuntunut jatkuvasti siltä, että oma työ on suoritettu lasten osalta veljeni kanssa.
Poikalapset ovat yksinhuoltajaäideille todella iso ongelma.
Luonnonläheisimmissä heimoissa, joissa miehet ja naiset elävät omissa porukoissaan, poikalapset lähtevät äitiensä luota 4v - puberteetti-ikäisinä riippuen porukasta. Missään ne eivät elä kahden äidin tai tyttöjen kanssa. Suomen lainsäädäntö, joka pakottaa äidin näistä vastuuseen, on naisvihamielinen. Olen pahoillani, että sinä
Ihme horinoita sinulla. Meillä sujuu poikien kanssa ihan hyvin. Ideaalitilanteessa olisi isähahmokin samassa taloudessa, mutta kotirauha on tärkeintä.
Pojat on ihania ilopillereitä! Olen niin onnellinen ja kiitollinen pojastani.
Mun vauvakuumeen ja halun äitiyteen aktivoi mun mieheni ja vasta mun mieheni. En olisi halunnut lasta kenenkään aikaisemman seurustelukumppanin kanssa, enkä yksin. Mutta nykyinen mieheni ja lasteni isä toi mulle niin turvallisen tunteen, että aloin haaveilla lapsista. Ajattelin, että vaikka meidän rakkaus ja suhde loppuisikin, hän olisi aina ihminen jota voisin kunnioittaa ja luottaa toisena vanhempana. Yhdessähän me edelleen ollaan ja lapsetkin jo isoja.
Itse olen aina ajatellut että haluan matkustella ja elää vapaasti ennen lasta erilaisia kokemuksia saaden. Olin pitkään työtön (ja siksi näköalaton ja tiukassa taloudelisessa tilanteessa) ja myöhemmin uuden korkeakoulututkinnon opiskelija (kun eka ei työllistänyt) joten en noita kokemuksia päässyt kartuttamaan pari kolmekymppisenä. Siksi minulla ei ehkä herännyt halua saada lasta. Jos olisin valinnut ekan opiskelualan paremmin päästen työelämään 25-vuotiaana, minusta olisi saattanut tulla reilu kolmekymppisenä äiti.
En siis ole vannoutunut vela, mutta en halunnut lasta niin voimakkaasti että olisin työttömänä elämän suunnan ollessa epäselvä hankkinut. Kerran luulin olevani raskaana (menkat myöhässä) ja harkitsin lapsen pitämistä, mutta ei olisi tullut aiemmassa elämäntilanteessa mieleenkään alkaa tekemällä tekemään lasta.
N37
Kappalejako olisi voinut olla ihan kiva.