Lue keskustelun säännöt.
Onko vapaaehtoinen lapsettomuus tai halu saada lapsia synnynnäistä vai kasvatuksen/elämän kokemuksen tulosta?
06.09.2025 |
Sori jos otsikko kuulostaa provosoivalta :D
Mutta haluaisin kuulla mielipiteitä tästä sekä vapaaehtoisesti lapsettomilta että heiltä jotka ovat aina tienneet haluavansa lapsia. Tai miksei heiltäkin jotka eivät ole asiasta niin varmoja.
Mutta tämmöistä olen viime aikoina pohtinut vapaaehtoisesti lapsettomana 30-vuotiaana sinkkuna. Tässä seuraavaksi aika pitkää ja sekavaa pohdintaa, omista kokemuksistani jos joku jaksaa lukea:
Aiemmin ajattelin, että olen vain aina synnynnäisesti ollut sellainen ei-äiti ihminen enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista halua saada omaa lasta. Psykoterapiassa käymisen jälkeen kuitenkin havahduin myös siihen, miten oman lapsuuden perheen malli on voinut myös vaikuttaa: lapsuuden perheessäni äitiys tarkoitti käytännössä vankeustuomiota, omasta elämästä luopumista, siitä katkeroitumista, kaiken kasvatusvastuun ja kotitöiden hoitamaista samalla kun isän elämä jatkuu entisellään ikään kuin olisi edelleen vapaa sinkkumies. Kun oma äiti purkaa kaiken tuon katkeruuden lapsiinsa ja isä loistaa poissaolollaan tavallaan on kai aivan luonnollista, ettei omasta sisimmästäni ole kummunnut kummoisia haluja ryhtyä äidiksi mikäli se tarkoittaa tuota. Vaikka terapian jälkeen olen tiedostanut että asiat voivat mennä eri tavalla kuin lapsuudenperheessäni ja minulla on ollut myös hyviä parisuhdekokemuksia joissa nainen ei aina hoida kaikkea, minkäänlaista sisäistä halua saada lapsi ei ole silti syntynyt. Tämä jättänyt hämmentyneen olon ja jotenkin vaivaa minua kun en osaa sanoa että onko tämä lapsettomuuteni ja haluttomuuteni tulla äidiksi nyt silti sellainen synnyinen ominaisuus vai onko päähäni syötetty elämän kokemuksen myötä niin paljon kauhukuvia äitiydestä etten edes "osaa haluta" olla kenenkään äiti.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Mun vauvakuumeen ja halun äitiyteen aktivoi mun mieheni ja vasta mun mieheni. En olisi halunnut lasta kenenkään aikaisemman seurustelukumppanin kanssa, enkä yksin. Mutta nykyinen mieheni ja lasteni isä toi mulle niin turvallisen tunteen, että aloin haaveilla lapsista. Ajattelin, että vaikka meidän rakkaus ja suhde loppuisikin, hän olisi aina ihminen jota voisin kunnioittaa ja luottaa toisena vanhempana. Yhdessähän me edelleen ollaan ja lapsetkin jo isoja.
Minkä ikäinen olit kun tapasitte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukioiässä pohdin, että en välttämättä halua saada lapsia. Kuitenkin ensimmäisen vakavamman seurustelusuhteen aikana parikymppisenä vahvistui tunne siitä, että haluan olla äiti. Vuodet 20-30 ikävuoden tienoilla olivat jonkinlaista tuskaa, koska kaiken aikaa kaipasin sitä, että löytäisin sen elämänkumppanin, jonka kanssa voitaisiin se perhe perustaa. Lopulta kolmekymppisenä se vauvakuume oli jo niin korkea, että asia oli vain tehtävä tavalla tai toisella. Onneksi löysin lasteni isän.
Tämä kapea aikaikkuna altistaa myös epätoivolle ja hätäilylle, jolloin voi tehdä virhevalintoja kumppanin suhteen, joita sitten katuu.
Velalla tätä ongelmaa ei ole.
Ei sekavaa aloitusta jaksa lukea.