" Kakaroita ei ole eikä tule."

Juu, meidän kaveripariskunta ei kuulema ikinä halua " kakaroita" ja he ovat molemmat sillä kannalla.

Nainen on sellainen, että tykkää lapsista, kunhan eivät ole omia, mutta mies ei siedä lähelleenkään lapsia. Hätäiseen moi sanoo meidänkin mukuloille mutta ikinä ei juttele/kysy kuulumisia. Nainen sentään kyselee koulu juttuja ja miten pelit menneet yms mitä nyt pienten kanssa voi keskustella.



Jotkut eivät vain ole lapsirakkaita ja se suotakoot heille. Oman tiensä ovat valinneet.

No, tosin olen vasta 24-vuotias, ja monet sanovatkin, että " kyllä se mieli siitä vielä muuttuu" , " kyllä se siitä sitten kun löydät oikean miehen" , " noin minäkin nuorena ajattelin" jne. Ja voihan se mieli toki muuttua, en sitä kiistäkään.



Kuitenkin eilapsiaminulle -päätös elää edelleen ja voi oikein hyvin, ja samaa mieltä olen ollut nyt jo viitisentoista vuotta. Lapsenakaan en tykännyt lapsista, muutamia poikkeuksia eli omia kavereitani lukuunottamatta, pikkusiskon hoitaminen oli evvk, kiljuvia ja riehuvia (itseni ikäisiä) sukulaislapsia inhosin sydämeni pohjasta jne. Olin pikkuvanha kakara.



Ja itseasiassa päätös vahvistuu koko ajan. Pari kaveria on lapsen pyöräyttänyt, ja olen huomannut etten todellakaan haluaisi vaihtaa osia heidän kanssaan. Lapsiperheen arki tuntuu olevan stressiä, vaippoja, kirkumista, kuolaa, valvomista, riitelyä, parisuhdeongelmia jne, ei kiitos. En myöskään ole lapsityyppiä ja joku muskari olisi mielestäni uskomattoman tylsää, samoin leikkipuistossa hengailu, askartelu, vaunujen lykkiminen jne. Tuskinpa jaksaisin olla kovin mukava ja kannustava vanhempi. Joku " lapsen hymy ja halaus korvaa kaiken vaivan" tuntuu täysin typerältä ja yli-imelältä lässytykseltä. Itseni tuntien luultavasti käskisin kakaraa lopettaa virnuilemisen ja lääppimisen ja painua omaan huoneeseensa siivoamaan sotkunsa.



Samoin edelleen monia miehiä vaivaava asenneongelma (nainen hoitaa lapset, nainen jää kotiin, nainen vie kakaran neuvolaan ja lääkäriin, nainen ostaa lapsille vaatteet, nainen käyttää lapset parturissa, nainen selvittää milloin lapselle aletaan syöttää kiinteätä ruokaa ja milloin sen pitäisi alkaa puhua, nainen kouluttaa lapsen potalle, nainen leikkii lapsen kanssa, nainen huolehtii siitä että muksulla on tarpeeksi vaatetta päällä, nainen lukee lastenhoito-oppaita, nainen yleensäkin kantaa pennusta kaiken vastuun, mies on aivoton idiootti, jota pitää opettaa, komentaa ja vahtia....) - blääh, masentavaa, tylsää, ei kiinnosta yhtään.



Jos olisin mies, niin voisin lapsia hankkiakin, näin naisena en missään tapauksessa. ;)

Ja harvassa on ne miehet, jotka osallistuvat lasten kakka-vaippojen vaihtoon mukisematta.

Mutta lastenhoito onkin oikeaa naisten työtä. Naisten pitäisikin olla kotona lapsia ja kotia hoitamassa ja miesten työssä. Oikein uranaiset ovatkin epänaisellisia hirvityksiä. Yök, en huolisi vaimokseni.



Miehillä on lasten kasvatuksessa kuitenkin tärkeä rooli. Minäkin leikitän lapsia ja käyn heidän kanssaan puistossa, kun vain on aikaa, lähinnä viikonloppuisin.

Meillä on kolme lasta ja mieheni kanssa YHDESSÄ pyöritämme tätä arkea, mikään noista, mitä luettelit ei ole jäänyt yksin minulle (paitsi alkuun imetys, mut sitäkään ei ole kauaa kestänyt)

on se, että lapsen saatuasi koet oikeaa pyyteetöntä rakkautta. Sitä ei voi sanoin kuvailla, se täytyy kokea. Niin klisee kuin äidinrakkaus onkin, se on todellista ja ilman sitä ei elämä jatkuisi.

Ja aikalailla yhtä naivisti ajattelin itsekin ikäisenäsi. Tärkeintä oli olla itsenäinen ja vapaa, mennä ja nauttia. Ja niin se pitääkin olla, ei siinä ole mitään väärää.

Vannoin, että koskaan en hanki lapsia enkä mene edes naimisiin!



Meni pari vuotta, tapasin miehen, joka pahus vieköön osottautui oikein mukavaksi tapaukseksi, ellei peräti ihanaksi. Huomasin, että jos pitää valita, herään mielummin aamuisin hänen viereltään kuin yksin. Taas meni pari vuotta ja alkoi kummasti tuntua, että kaipa sitä naimisiinkin voisi mennä.



Nyt olen sinua 10-vuotta vanhempi, onnellinen kahden tenavan äiti ja sen saman miehen vaimo. Nyt tuntuu, että tässähän tämä kaikki on, mitä olen aina oikeasti halunnut. Välillä on rankkaa kahden vilkkaan alle 4-vuotiaan pojanvesselin kanssa. On päiviä, jolloin mikään ei ole niin ärsyttävää kuin oman miehen naama! Menee muutama hetki ja kummasti aurinko paistaa taas.

Mutta se on sitä arkea. Ja arki on sitä, että elämä on tasaista; ei ehkä ole niitä huippukliimakseja ja jatkuvaa loistetta kuin hetkittäin, mutta samalla ei myöskään tapahdu mitään pahaa. Olen onnellisimmillani, kun lapset ovat terveitä, kaikki läheiseni ovat ok, mikään suurempi murhe ei kaiverra ajatuksissani. Saan vain olla ja salaa nauttia kaikesta tästä, mitä olen sittenkin saanut.

ymmärrän sinua sillä - ärsyttävää ehkä todeta - ajattelin itse aikanaan samoin. Luin listasi lapsiperheen elämästä, ja allekirjoitan lähes kaiken. Tosin meillä vanhemmat osallistuvat tasapuolisesti lastenhoitoon)



Listastasi puuttuu kuitenkin kaikki se kiva, sydäntä lämmittävä ja uskomaton, mitä lapsi tuo tullessaan. Rakkaus omaan lapseen on voimakkain tunne mitä olen kokenut - mitenkään väheksymättä rakkautta mieheeni. Se rakkaus ei tullut heti tuon kirkuvan käärön mukana, vaan kasvoi ajan kanssa lapsen ollessa mukana elämässämme.



En ole myöskään heittänyt omaa ammatillista elämääni " kaivoon" lapsen myötä, vaikka perheelliseksi rupeaminen hetkeksi ammatillista kehittymistä hidastikin. Aivan oikeasti äitinä olo on opettanut minulle niin paljon elämänhallintaa, organisointia ja stressinsietoa, että uskon olevani parempi hektisessä ammatissani kuin mitä olin ennen lapsia (olen ammatiltani lääkäri, operatiivisella alalla).



Summa summarun; ainakin omalla kohdallani lapsen saaminen antoi enemmän kuin otti. Vaikka ottikin paljon, sitä en kiellä.

Tykkää kyllä lapsista, ja on tosi hyvä kaveri omilleni, mutta on jotenkin sellainen yltiöriippumaton luonne, joka ei siedä minkäänlaista sitoutumista. On joskus puhunut varovaisesti, että miesystävä ois kiva, jos sen kanssa ei tarvitsisi _aina_ olla. :) Tunnen henkilön sen verran hyvin, että tiedän hänen todella tuntevan näin. Joskus olemme keskustelleet myös siitä mahdollisuudesta, että hän tulisi vahingossa raskaaksi. Sanoi, että olisihan se kova paikka, mutta todennäköisesti tekisi abortin.



Tunnen myös pari sellaista naista, jotka ovat aina suureen ääneen vannoneet, ettei lapsia tule. Edelliseen tapaukseen on heissä se ero, että kolmenkympin lähestyessä ja sopivan kumppanin tullessa kuvioihin puheet on alkaneet pehmentyä kovastikin. Tuskin heistä mitään isojen perheiden äitejä ikinä tulee, mutta veikkaan, että lähimmän kymmenen vuoden sisään ovat äitejä joka tapauksessa.

on sovinistinen sika. itse olen epänaisellinen uranainen ja hoidamme mieheni kanssa lapsemme yhdessä. ja eihän se ole juuri yhtään seksikästä kun on hyvin hoidetut kynnet, hiukset ja kroppa, liituraitajakkupuvussa, korkokengissä... mies ei ainakaan valita.



JA SILTI LAPSET OVAT ELÄMÄMME SUOLA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!



Hyvää elämää vaan 5:sen vaimoparalle, taitaa olla hellan ja nyrkin välissä

ei tuolla maailmankatsomuksella! Minäkin teen meillä " uraa" eli tuon enemmän rahaa kotiin kuin mieheni, mutta tämä on yhteinen yritys ja tulot ovat yhteisiä, samoin lastenhoito. Mieheni hoitaa tyttäriäni yhtä hyvin ja yhtä paljon kuin minä. Voin huoletta lähteä aamullla töihin ja luottaa, että koululaisen ja tarhalapsen päälle löytyy siistit vaatteet, hiukset on letitetty jne.

miksi täällä VAUVA-lehden sivuilla pyörivät ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneet vauvoista eivätkä halua sellaisia hankkia? Siis tottakai tänne saa tulla, mutta siis miksi kiinnostaa?



Siis tämä kysymys sille 24-vuotiaalle, joka ei halua ikinä kakaroita..

Toinen pariskunta on edelleen yhdessä ilman lapsia. Heillä on koira, omakotitalo joka kaipaa aina jotain remppaa (ja jota on tosiaan rempattu, aivan ihana, upea talo, kuin sisustuslehden idyllistä). He matkustelevat kahdestaan jokaisilla lomillaan, mökkeilevät ja kutsuvat meidät lapselliset ystävätkin usein mökilleen juhannuksena, viikonloppuisin... Energiaa riittää niin että minua kahden lapsen äitinä jo väsyttää... Välillä olen kade heidän elämäntyylilleen.



Toinen pariskunta teki paljon keikkatöitä, menivät yhdessä töihin samaan tunturihotelliin sesongin ajaksi, työskentelivät vapaaehtoisena kibbutseilla, kokeilivat miltä tuntuu kalanpakkaus pohjois-Norjassa, tekivät useita vuosia töitä Ruotsinlaivoilla. Heidän liittonsa purkautui kun toinen osapuoli ihastui näillä matkatyöreissuilla toiseen samanlaiseen. Ja nyt uuden suhteen aluksi on vauva tulossa.



Eli se mieli voi muuttua milloin vain. Ihminen ei tunne täysin itseäänkään, kuinka voisi tuntea toista vaikka 20 vuotta olisi yhdessä oltukin?

Minä tosiaan esittäisin saman kysymyksen sille 24-vuotiaalle ikilapsettomalle, että miksi pyörit täällä Vauva-lehden palstalla? Haluatko varmennusta mielipiteellesi vai kutkuttaako sittenkin lapsiperheen elämä salaa, et vain itsellesi voi myöntää sopivan kumppanin puuttuessa, ja sellaista sopivaa ei ilmeiseti ole sinulla IKINÄ ollutkaan kun olet noin jääräpäinen, itsekäs ja mielipiteissäsi horjumaton

Ei kulunut viikkoa ilman vieraita, tai miltei vois sanoa päivää ilman vieraita. Lapsia kuitenkin oli, se ainoana erotuksena. Matkusteltiin paljon ja järkättiin vaikka mitä. Heillä oli vakiduunit sekä vapaaehtoisjuttuja ja oma firma.

Silloin laittaa piuhat poikki. Ei ikinä halua lapsia. Aika ehdotonta, voiko kuitenkaan olla ihan satavarma asiasta?

Minulla suvussa yrittäjäpariskunta joilla ei ole lapsia. Nyt kuusikymppisinä ovat hyvinkin katkeria ettei heillä ole lapsia, eikä lastenlapsia.

Rakastan heitä kyllä, mutta minua ei tippaakaan kiinnosta kaikki lapsiin kuuluva oheistoiminta. Mies hoitaa suurimmaksi osaksi lapset. Minä en vaan kestä sitä meteliä ja kaipaan omaa rauhaa todella paljon. Omia lapsia on kiva katsoa ja joskus halia ja jutella, mutta en kestä mitään tiivistä yhdessä olemista.

omaisuus meneee valtiolle... no onhan se hyvä että joku pitää valtionkassankin täynnä.

Olen nyt 21 ja viime vuoteen saakka vihasin lapsia. En pitänyt heistä nuorempanakaan. Sitten tapahtui jotain kummaa ja älysin, että maailmassa on paljon pahempiakin asioita. Toisinkuin yleensä lapsia vihaavat, minä en pitänyt muiden lapsista- omat lapseni pystyin kuvittelemaan rakkaina. Koska olin seurustellut jo vuosia hyvän miehen kanssa (joka osallistuu niihin kotitöihin aivan täysillä ja tekee kaikkensa perheen eteen, rakastaa myös lapsia) ja meillä oli elämäntilanne vakaa, mieheni kysyi että miksi emme yrittäisi lasta. Ensin nauroin ajatukselle, mutta älysin sitten miten tärkeä juttu tuo lapsi oli miehelle ja kuinka itsekin välillä salaa haaveilin kotiäitiydestä...tulin raskaaksi heti ensiyrittämältä. Niin että kyllä ne mielipiteet todellakin muuttuvat ja oikeastaan minusta ihminen, jolla ei mieli muutu ollenkaan vuosien kuluessa, ei välttämättä kasva ollenkaan; näkee asiasta vaan sen " pahan" puolen.

en ymmärrä että täälläkin heti alkaa jankutus jostain äitiyden ylistyksestä ja miten se on jokaisen naisen pakollinen velvollisuus ja on suurinpiirtein tunnevammanen jos ei lapsia halua. minulla on lapsia ja olen niitä aina halunnut, MUTTA jos joku ei lapsia halua ja uskaltaa sen tunnustaa niin siitä vaan ei kaikkien tarvii olla samanlaisia. tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi lapsia jopita kukaan ei halua. miks pitäis tehdä lapsia vaan sen takia että muut on sitä mieltä. jos et siis halua lapsia etkä niitä hanki niin good for you, älä anna muiden painostaa siihen.