Lue keskustelun säännöt.
" Kakaroita ei ole eikä tule."
08.04.2007 |
Toisessa ketjussa joku kertoi tuntemansa 4-kymppisen yrittäjäpariskunnan näin kertoneen. Tuli mieleen, että tunnetteko ketään, jotka olisivat loppuun asti olleet tyytyväisiä tuohon valintaan?
Olin itse nuorempana vähän sillä kannalla, että lapset ovat liian kalliita ja vaivalloisia, mutta nyt tuntuu, että vanhana tulee kaduttamaan katkerasti, jos ei ole jälkikasvua. En ole yrittäjä enkä rikas.
Kommentit (48)
lapsivastaisuuttaan ihan vain siksi, että ei oikeasti ole miestä kenen kanssa niitä hankkisi (vaikka biologinen kello tikittää jo) ja se on kiusallista myöntää edes itselleen! Tai sitten on suhteessa mieheen, joka ei vielä/koskaan tahdo lapsia tai on muuten täysin kelvoton isäehdokas. Sitten nää naiset tapaa 31-vuotiaana " elämänsä rakkauden" , jolle ollaankin paksuna jo kolmen kuukauden kuluttua...
Lisäksi monessa kolmekymppisten suhteessa, jossa ulkopuolelle vakuutetaan, että " ei me vielä olla ajateltukaan lasten hankintaa" on todellisuudessa kulissien takana menossa naisen epätoivoinen väsytystaistelu lapsen saamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni sinun ikäisenäsi sinkkuna mulla ei ollut kyllä aavistustakaan noista
jutusta, enkä todellakaan olisi tällaisella palstalla pyörinyt :)
Ap:n kysymykseen voin vastata, että tunnen yhden parin,
noin 40-kymppisen, jotka varmasti ovat tyytyväisiä valintaansa. Ovat
uraihmisiä, matkustelevat paljon ja heillä ei todellakaan ole mitään mielenkiintoa lapsia kohtaan
miten ei koskaan halua lapsia miehensä kanssa. Nyt olen alkanut ajatella, että heillä voi olla joku hyvä syy, jonka takia eivät myöskään voi hankkia jälkikasvua eivätkä halua ajatella adoptiota.
En mene noin helppoon provoon!
Vierailija:
Ja harvassa on ne miehet, jotka osallistuvat lasten kakka-vaippojen vaihtoon mukisematta.
Mutta lastenhoito onkin oikeaa naisten työtä. Naisten pitäisikin olla kotona lapsia ja kotia hoitamassa ja miesten työssä. Oikein uranaiset ovatkin epänaisellisia hirvityksiä. Yök, en huolisi vaimokseni.Miehillä on lasten kasvatuksessa kuitenkin tärkeä rooli. Minäkin leikitän lapsia ja käyn heidän kanssaan puistossa, kun vain on aikaa, lähinnä viikonloppuisin.
Asia harmittaa ihan joka ikinen päivä, mutta ei siitä halua ihan jokaiselle avautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyörin täällä Vauva-lehden palstalla, koska tämä on yksi vireimpiä löytämiäni keskustelupalstoja. Luen ketjuja valikoiden, yleensä skippaan Reima vs. Lassie -jutut ja muut lapsiin liittyvät ketjut, mutta joskus tulee uteliaisuudesta niitäkin selailtua. Olen lukenut myös pro ana -palstoja, moottoripyöräharrastajien palstoja, mielenterveyshäiriöisten palstoja ym, mitkä eivät periaatteessa liity minuun millään tavalla. Viime aikoina olen pohtinut vanhemmuutta paljon myös sen vuoksi, että kaveripiirini on alkanut lisääntyä, mennä naimisiin, ostella taloja ja harrastaa muita ns " aikuisjuttuja" , jotka eivät minua kiinnosta pätkääkään, ja pahimmatkin entiset bilehileet jaksavat moralisoida " Taasko sä olit viikonloppuna ryyppäämässä??" , vaikka itse kävivät vielä vuosi sitten baarissa sen pari kolme kertaa viikossa.
Tietoni lapsiperheen arjesta perustan omaan kokemukseeni (8 vuotta nuorempi erittäin rasittava pikkusisar), lapsellisten kavereiden kertomaan ja itse havainnoimaani, keskustelupalstoihin jne. Varmastikaan en tiedä juuri mitään lapsiperheiden todellisesta elämästä, mutta luulen tuntevani itseni sen verran hyvin, että tiedän ettei joku pääsiäismunien maalaus tai lautapelien (paitsi Trivial Pursuit hyvässä seurassa) pelaaminen minua sytytä.
Tällä hetkellä elän sitä itsekkään sinkun paheellista elämää, hengailen pikkuisessa opiskelijaluukussani, en juuri tee ruokaa, valvon ja nukun milloin huvittaa, käyn baarissa, poltan tupakkaa, opiskelen vaihtelevalla mielenkiinnolla. Lapsia en ole tosiaan koskaan halunnut, en edes lapsena ajatellut, että " sitten isona menen naimisiin ja minusta tulee äiti" . Olen kertonut mielipiteeni lapsista ja perhe-elämästä myös kavereilleni silloin kun asiasta on ollut puhetta, ja olen huomannut joidenkin suorastaan ärsyyntyvän - " Kyllä niitä lapsia PITÄÄ hankkia" .
Minulle on ihan yksi lysti, jos perintöni menee valtiolle. Tai voin testamentata sen vaikka SPR:lle tai Greenpeacelle. Tai no itseasiassa maallisen omaisuuden kartuttaminen ei ole koskaan ollut minulle tärkeätä - mieluummin poltan rahaa sitä mukaa kuin sitä tulee kuin istun roopeankkana kirstuani vartioimassa - joten tuskin joudun tuollaisia asioita kauheasti miettimään.
Ylipitkä teksti mutta vielä: Tuntuu, että en ihan sopeudu joukkoon, siis muissakin asioissa. En kuulu kirkkoon, kirkkohäitä tai kenenkään kummiksi en missään tapauksessa halua, vauvat eivät ole mielestäni söpöjä, en halua omistusasuntoa tai kesämökkiä, seurustelu ei kiinnosta yhtään, viihdyn äärimmäisen hyvin yksin kotona jne jne. Varmasti samanlaisia ihmisiä on kasapäin, mutta jostain syystä oma ystäväpiirini koostuu näistä " pakko saada äkkiä joku mies ja sitten yhteen asumaan ja äkkiä naimisiin ja sitten lapsi ja sitten talo ja auto ja mökki ja vene" -ihmisistä. (Ei niin, että tuossa välttämättä mitään vikaa olisi.) Välillä mietin onko minussa oikeasti jotain vikaa, olisi vaan niin paljon helpompaa olla " normaali" - ei tarvitsisi jatkuvasti perustella näkemyksiään, puolustella itseään ja olla sukset ristissä jonkun kanssa.
tätini on 50v. ja lapseton. siskoni on 38v. ja lapseton. ymmärrän heitä varsin hyvin, etteivät halua lapsia. kumpikaan ei ole katunut lapsettomuuttaan, päinvastoin ovat oikein tyytyväisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja en nyt tarkoita että sinun tulisi alkaa vauvakuumeilemaan tmv. sanon nämä ihan vain siksi, että näkökulmasi laajenisi:)
Olet vielä nuori, tällä hetkellä baareissa juokseminen varmasti on hauskaa, samoin kun kaikenlainen muukin " biletys" . Mutta seuraavan kerran kun olet siellä baarissa, niin kiinnitä huomiosi niihin 45-55 vuotiaisiin naisiin, jotka siellä hilluvat.
Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä, joille on olut maistunut viimeiset 20-25 vuotta, tupakka on palanut huulessa jne. (EN jotain työpaikan pikkujoulu porukkaa tmv. )
Minusta he ovat säälittäviä:( Heillä ei ole muuta elämää kun baarit. Ollaan ehkä töissä, mutta vain jotta päästään tuulettumaan... Etelässä käydään kerran-pari vuodessa, vähän väriä hakemassa pintaan ja niitä halpoja drinksuja juomassa, sekä saamassa lempeä siltä rantabaarin komealta Adomikselta...
Monet heistä ovat " katkeria" ja kiukkuisia, saatuaan hieman alkoholia, ehkä takaraivossa sykkii ajatus ;olisiko sitä jotakin muutakin voinut elämässään saavuttaa...?
Nuorena dokaaminen ymv. on ihan ok juttu, mutta haaveileko joku esim. 24-vuotias, " Tätä elämän tahdon olevan vielä 20-vuoden kuluttuakin?" Kivi joka ei vieri eteenpäin sammaloituu... Ja joskus ei voi itse päättää, milloin kivi pysähtyy!
Esim. 35-vuotias joka elää matkustellen ja bilettäen, sekä luo siinä sivussa uraa, voikin yht´äkkiä joutua laittamaan arvonsa ja elämänsä uusiksi. Ehkä toinen vahemmista luolee, ja toinen ei enää pärjää yksin. On " pakko" palata Suomeen, hylätä hyvä työpaikka ja huolehtiä vanhemmasta.
Tai sitten sairastuu itse. Sanotaan nyt vaikka MS-tautiin tmv. Terveys alkaa rappeutua, enää ei voi jatkaa sitä huoletonta sinkku elämää. On mukava istua kotona vapaaehtoisesti " rauhoittumassa" , mutta entä kun siellä on " pakko" olla, kun ei pääse ilman apua sieltä poistumaan...?
Ja loppuun vielä, rakkaus omaan lapseen on täysin erilaista kun omaan siskoon. Olet ehkä ollut hänelle mustasukkainen tmv. hän on sotkenut leikkisi jne. ollut aina " tielllä" , et ole päässyt kaverille kun on pitänyt vahtia häntä jne. Tuota ei voi verrata siihen ehdottomaan rakkauteen mitä äiti tuntee omaa lastaan kostaan. Kukaan ei varmaan ikinä ole sanonut, että olisi voinut etukäteen ymmärtää sen tuntee voimakkuuden?;)
Niin tuosta yksinjäämisestä vielä, että kyllähän minä olen sitäkin miettinyt. Niinä ajanjaksoina jolloin kaverit ovat suhteessa, niin aika yksin sitä saa olla, yhteyttä otetaan sitten kun parisuhde on kriisissä. Mutta miehen ja lapsen " hankkiminen" vain sen vuoksi, että on edes jotain seuraa kuulosta tuhoontuomitulta ajatukselta. Kai tällaisten päätösten pitäisi lähteä omasta halusta, eikä ajatuksesta, että nyt on pakko ottaa ensimmäinen mies, joka osoittaa kiinnostusta ja pusata kakara, koska muuten olen yksinäinen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun kuitenkin lapsiperheessä, sillä mieheni lapsi asuu meillä. Myöskään mieheni ei olisi koskaan hankkinut lapsia omasta aloitteestaan, mutta hänen 1. vaimonsa päätti asian hänen puolestaan. Rakastamme molemmat (siis minä ja mies) tätä lasta, joka on parasta (ja ainut), mitä äitinsä on elämässään saanut aikaan.
Palstailen täällä, koska tämä on monipuolinen ja kiinnostava sekä nopea keskusteupalsta. Ja, kuten sanottu, olen lapsiperheellinen, vaikka lapseton olenkin.
Vierailija:
lapsivastaisuuttaan ihan vain siksi, että ei oikeasti ole miestä kenen kanssa niitä hankkisi (vaikka biologinen kello tikittää jo) ja se on kiusallista myöntää edes itselleen! Tai sitten on suhteessa mieheen, joka ei vielä/koskaan tahdo lapsia tai on muuten täysin kelvoton isäehdokas. Sitten nää naiset tapaa 31-vuotiaana " elämänsä rakkauden" , jolle ollaankin paksuna jo kolmen kuukauden kuluttua...Lisäksi monessa kolmekymppisten suhteessa, jossa ulkopuolelle vakuutetaan, että " ei me vielä olla ajateltukaan lasten hankintaa" on todellisuudessa kulissien takana menossa naisen epätoivoinen väsytystaistelu lapsen saamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiedän monta tariaa lähipiirissä,
jossa nimenomaan NAISELLE lapsettomuus on vaikeaa...
Elämänsisältöjä on helppo löytää vaikkei olisi lapsiakaan. Ennen kuin tapasin mieheni ja hänen lapsensa, tein esim. vapaaehtoistyötä nuorten parissa. Äitiys ei ole ainoa tapa antaa itsestään jotakin nuoremmille polville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vain siksi " ettei jää yksin" , mutta kuten moni on ketjussa jos sanonut, että silloin kun löytään sen oikean, on helpompi perustaa perhe. Kärkistettynä; jos ei ole koskaan ollut rakastunut, on tapaillut vain " epäkelpoja" tapauksia jne. on vaikea ymmärtää sitä eroa mitä tuntee kun todella RAKASTUU!:)
Voi kuulostaa kliseeltä, mutta on totta. Kun löytää elämänsä rakkauden, riittää se että istuu hänen kainalossaan kotisohvalla (-kärjistettynä-) ei kaipaa " biletystä" ymv. koska " kaikki" mitä tarvitsee on se rakas. Jossain vaiheessa sitä alkaa miettimään, että entäs jos meitä olisikin kolme...?;)
On varmasti ihmisiä, jotka eivät halua miestä/perhettä, se heille suotakoon. Mutta totuus on se, ettei kukaan ole koskaan kuolinvuoteellaan katunut sitä, että hankki lapsia, moni sen sijaan sitä että ei hankkinut...!
Omasta tuttavapiiristä sen verran, että yleensä kaikki on ok omasta halustaan lapsettomilla niin kauan, kunne tulee menopaussi. Silloin moni vasta tajuaa, että niitä lapsia ei koskaan sitten tule! On helppoa puhua nuorena " En halua lapsia koskaan" , koska tietää että voi muuttaa mielensä vielä vuosi kausien ajan.
Ehkä nro14 ajattelisi asiaa hiukan eri tvalla, jos olisit kuullut esim. 17-vuotiaana, ettet koskaan voi saada lapsia jonkin " rakenne vian" takia? Yleensänhän ihminen haluaa sitä mitä ei voi saada...;) Mutta tarkoitan tosiaan sitä, että sinä voit vielä muuttaa mielesi koska olet noin nuori. Suomessa saa moni esikoisensa vasta päälle 30-vuotiaana, jopa 40-vuotiaana. Ehkä et ole koskaan valmis äitiyteen, ehkä vasta 10-vuoden kuluttua, aika näyttää:)
Vierailija:
tiedän monta tariaa lähipiirissä,
jossa nimenomaan NAISELLE lapsettomuus on vaikeaa...
nyt jo lähes 90 v teki nuoruudessaan saman päätöksen.
Nyt suree sitä ettei hänellä ole lapsia eikä lapsenlapsia.
Muita ko. päätöksen tehneitä en tunne.
Isotädeistäni parikin on lapsettomia, samoin tätini, josta tiedän varmasti, ettei kadu. 37-vuotias siskoni on lapseton samoin kuin minä. Meillä kolmella (täti, sisko ja minä) on kaikilla lapsia miehen kautta, muttei omia. Vanhemmassa sukupolvessa naiset elivät sisarustensa perheissä eli käytännössä hekin elivät lapsiperheissä. Kaikilla sukumme naisilla on ollut turvattu vanhuus.
Naiselle joka nelikymppinen, omavalintainen lapsettomuus on kovempi pala... Puhun siis ihan omien tuttujen kokemusten perusteella, varmasti on poikkeuksia. Mutta ehkä tuohon on hyvä syykin, jos vielä ottaa eteen, niin voi 100-vuotias pappa panna hetki ennen kuoleemaansa naisen paksuksi! Samana vuonna syntyneeltä mummolta on kyky saada lapsia viety pois jo puoli vuosisataa aiemmin... Mies voi siis muuttaa mielensä lasten saannista paaaaljon kauemmin kun nainen.
Ja tutulle parille näin kävi. N ei halunnut lapsi, koska M ei niitä koskaan halunnut. Tuli ero, M otti uuden (nuoremman) naisen, ja tähän mennessä heille tullut kaksi lasta. Ex-vaimo on syystäkin katkera, hän hylkäsi miehen vuoksi haaveensa lapsesta, ja jäi sitten yksin kun mies viidenkympin kriisin iskiessä keksikin, että haluaa lapsia=(
joka on vähän reilu 50 vuotias ei ole omia lapsia. Aina on myös sanonut, että onneksi ei ole tullut lapsia tehtyä. Nykyisellä aviomiehellään on lapsia. Nyt kuitenkin avautui mulle, että pelottaa yksinäinen vanhuus, kun ei ne miehen lapset kuitenkaan hänestä vanhana välitä...
lapsista ei tarvitse pitää, kunhan rakastaa omiaan!
Nimimerkki " En ole koskaan pitänyt lapsista"