Tajusin ystävien muuttuneen :(

ja olen tullut siihen tulokseen, että he ovat entisellään ja minä muuttunut. Ei sille oikein mitään mahda. Tyhmä pitää hirveästi yhteyttäkään, kun ei ole enää kivaa enkä halua avautua asioistani heille enää.



Vaikea selittää tarkasti, mistä johtuu. Mietin just ihan toisen ystäväni kanssa, että tällainen on ehkä yleisempää naisille kuin miehille. Miehet voivat olla kavereita parhaan eskarikaverinsa kanssa vielä nelikymppisenä. Heitä ei niin haittaa, jos elämäntilanteet ja maailmankatsomukset ovat erilaisia. Miehet eivät ehkä avaudu toisilleen niin syvällisesti, ja tuopilla/pelaamassa voi käydä vaikka olisi millainen kaveri.



Nämä ovat omia kokemuksiani ja ajatuksiani aiheesta. Ei pitäne yleistää...

Tapasin pari vuotta sitten lukio- ja opiskeluaikaisen parhaan kaverini parin vuoden tauon jälkeen vain havaitakseni ettei meillä ole juuri mitään yhteistä enää.

kaikista valitettavinta tässä on se, että hän on esikoiseni kummi ja tavallaan meidän on ollut "pakko" pitää yhteyttä, mutta jokin aika sitten päätin, että minä en enää ole se joka kutsuu kylään (käynyt viimeksi huhtikuussa synttäreillä) tai mitään muutakaan. Ilmeisesti hän ei enää halua olla ystäväni, koska ei mitään yhteyttä pidä.

Olen ajatellut sen niin, että me molemmat olemme muuttuneet ja erilaisissa elämäntilanteissa, että ystävyys ei kestänyt vaikka olemme olleet kuin paita ja pe**e ekalta luokalta asti. Välillä kaduttaa, että pyysin häntä kummiksi, luulin kuitenkin, että hän olisi ollut iloinen, että tahdon hänet mukaan myös lapseni elämään...

että minulla on myös muita yläasteaikaisia ystäviä, joilla ei lapsia ja heidän kanssaan voimme jutella aina niin kuin ennenkin jne. Meidän suhteemme ei ole muuttunut kuin siltä osin, että olen vähemmän iltariennoissa mukana.

Pitäisin kuitenin edelleen yhteyttä, joskushan sen ystävyys voi syventyä uudelleen paremmalla ajalla.

on ollut samanlainen ikävä havainto esim. serkustani, joka oli pienenä kuin sisko minulle. Nykyään miellä ei ole oikein mitään yhteistä. Serkkuni elämä on mennyt "oppikirjan mukaan": nuorena naimisiin, talo, lapsia, kesämökki ja koira. Vanhemmat ovat avustaneet koko ajan kaikessa ja muutenkaan heillä ei ole ollut koskaan mitään vastoinkäymisiä. Minun elämäni taas on ollut erilaista, elämänkokemusta on karttunut (pennin venyttämistä aina välillä, ero nuoruuden pitkästä suhteesta, lapsettomuutta, uusperheilyä nykyisessä upeassa suhteessa, asumista vuokralla pienehkössä asunnossa..). Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään yhteistä tuon melkein siskona pitämäni ihmisen kanssa, hänellä on niin erilaiset jutut (tyyliin eihän se nyt maksa paljon mitään lentää pari kertaa vuodessa koko perheellä etelään/ kyllä elämästä ei voi tietää mitään jos ei ole lapsia....). Sen sijaan olen tullut todella läheiseksi pikkuserkkuni kanssa, joka pienenä oli minulle etäinen. Hänellä on kertynyt myös elämänkokemusta ja ymmärrämme toisiamme mainiosti, vaikka hänellä lapsia on 3 ja meillä ei siis yhtään.

että kaikista lapsuudenkavereistani minun mielestäni on turhauttavinta olla tekemisissä niiden kanssa, joilla elämässä ei ole ollut ollenkaan tai hyvin vähän vastoinkäymisiä. Heistä on tullut hyvin suppeakatseisia ja suvaistemattomia, vaikka eivät sitä itse huomaakaan. Hienotunteisuus puuttuu ja saattavat esim. todella köyhän yh-äidin kuullen kehuskella etelänlomillaan ja kuinka eivät kestäisi ilman niitä lomia. Vastoinkäymiset ja elämänkokemus tekevät ihmisistä usein miellyttävää seuraa.

Esim joku voi sairastaa masennusta niin ettei juuri kukaan ympärillä tiedä. Tai jonkun vanhemmat voivat olla seiraita, avioliitto kriisissä tms. Eli ei kaikki ole aina sitä, miltä näyttää.

ilmaista tuntojaan ja mielipiteitään? Oletko kade?

että kaikista lapsuudenkavereistani minun mielestäni on turhauttavinta olla tekemisissä niiden kanssa, joilla elämässä ei ole ollut ollenkaan tai hyvin vähän vastoinkäymisiä. Heistä on tullut hyvin suppeakatseisia ja suvaistemattomia, vaikka eivät sitä itse huomaakaan. Hienotunteisuus puuttuu ja saattavat esim. todella köyhän yh-äidin kuullen kehuskella etelänlomillaan ja kuinka eivät kestäisi ilman niitä lomia. Vastoinkäymiset ja elämänkokemus tekevät ihmisistä usein miellyttävää seuraa.

Yksi ystävä yli kymmenen vuoden takaa (olen parikymppinen), loistavasti ollaan yhteyttä pidetty. Lapsen sain vuosi sitten, sitten alkoi hiipua yhteydenpito ystäväni puolelta. Olin tarkkana siitä mitä puhuin hänelle, jos hän esim. kysyi lapseni kuulumisia, kerroin tiivistetysti mitä on juuri oppinut ja että tykkää lelusta, jonka ystävä viimeksi toi (en siis tod. puhunut kakkajuttuja). Tapasimme vain luonani vaikka sanoin monesti että voimme mennä syömäänkin kahdestaan silloin kuin hänelle sopii jne. Pari kertaa lähetin kuvan minusta ja lapsesta kännykkään ja kysyin viestissä kuulumisia, ystävä ei vastannut koskaan. No, viimeksi hän kävi tuossa loppukesästä ja mitään ei ole kuulunut sen jälkeen; ei puhelua, ei textaria, ei meiliä. Hän on ikäiseni ja vaikka elääkin erilaista elämää, hänen ns. biletysputkensa on jo katkennut ja elämänkumppanikin löytyy, luulisi siis että jotain puheenaihetta olisi. Mutta ei!

minusta on erittäin epäkorrektia käytös, jota nämä ihmiset yleensä harrastavat:



- arvostellaan toisten elämää tyyliin (Miksi ihmeessä te asutte vuokralla, kyllä kannattaisi ostaa oma asunto tai talo. / Voi mä en kestäisi, jos pitäisi asua näin ahtaassa asunnossa, ostaisitte tekin omakotitalon, kyllä siellä on paljon parempi asua. / Voi eihän tuon väristä päiväpeittoa kannata ostaa, kyllä sä sitten opit, kun sulla on lapsia. / Kyllä sunkin pitäisi jo hankkia lapsia, ei elämällä muuten ole mitään merkitystä. / Kyllä teidänkin pitäisi matkustella enemmän. / Kyllähän ne kaupunkilomat varmaan on ihan kivoja, jos ei ole varaa ottaa all inclusive-pakettia jostain etelän kohteesta niin kuin me tavataan tehdä/.. Nämä kaikki ovat todellisia esimerkkejä lapsuudenkavereideni suusta, ja lisää riittäisi...

- ei tajuta ajatella asioita muiden silmin- esimerkiksi pari viikkoa sitten tapasin pari vanhaa ystävääni. Toinen sellainen, jolla kaikki on aina sujunut kuin leikki ja toinen työtön yh-äiti. Tuli kauhean paha mieli tuon köyhemmän ystävämme vuoksi, kun tämä rikkaampi koko ajan kertoili, mitä on ostanut ja missä on matkustellut, ja lisäsi aina että "eihän se maksa nykyään paljon mitään". Itselläni on varaa matkustaa ja ostella vaatteita, joten omasta puolestani en pahoittanut mieltäni mutta kiukutti tosi paljon AJATTELEMATTOMUUS. Ja tuota jatkui koko tapaamisen ajan. Köyhemmältä ei edes kysytty mitään.



On vaikea iloita toisten puolesta, jos toiset käyttäytyvät tökerösti.

jos vastoinkäymiset eivät näy kasvaneena suvaitsevaisuutena ja avarakatseisuutena, ei sen tuoma elämänkokemus ole positiivista.

Esim joku voi sairastaa masennusta niin ettei juuri kukaan ympärillä tiedä. Tai jonkun vanhemmat voivat olla seiraita, avioliitto kriisissä tms. Eli ei kaikki ole aina sitä, miltä näyttää.

vain hyväksy erilaisia ihmisiä kuin sinä itse. Ehkä maailmasi pyörii liikaa oman napasi ympärillä?

Me ollaan asuttu 10 vuotta ulkomailla ja vaikka ystäviä on Suomessa edellen niin joidenkin kanssa se juttu ei vaan enää luista vaikka ulkoiset asiat on ihan samat (lapsia, avioliitossa ja mammalomalla). Mä saan aina kuulla kuinka "mä en voisi asua enää pienessä kerrostaloasunnossa eikä lasten kanssa ole kiva keskustassa"....me asutaan Manhattanilla ja viihdytään ihan älyttömän hyvin: olisihan se tosi kivaa ostaa Upper Westiltä omakaotitalo mutta kun ne maksaa reilusti yli 4 miljoona dollaria niin taitaa jäädä :) Omakotitalo Sipoossa taitaa olla halvempi mutta mun mielestä taas se elämä olisi kamalaa mutten mä sitä kaverille sano.Meitä ulkomailla asuvia saa kyllä ihan vapaasti soimata, amerikoissa varsinkin :)



Mutta koska olen niin paljon muuttanut ja tavannut uusia ihmisiä ja myös hävinnyt heidän elämästään en pidä sitä niin erityisen pahana. Ystävyydestä tulisi saada energiaa ja sen tulisi olla vastavuoroista, ei jäykistelyä ja vertailua. Uusia ystäviäkin voi olla hyvä saada jos vanhat ahdistaa!

että hyvään lapsuudenystävän kanssa yhteydenpito on jäänyt todella vähiin. Syynä on se (näin ainakin olen tulkinnut) että hän lapsettomuudesta kärsivänä ei ilmeisesti halua olla erityisemmin tekemisissä (itselläni kaksi lasta). Olen yrittänyt olla hienotunteinen eli puhua pääosin aivan muusta kuin lapsiin liittyvistä asioista jne. silloinkin kun olin kotiäitinä ja elämässäni ei paljon muuta ollut, mutta ei kai minun tarvitse olla kuin ei minulla perhettä olisikaan? Ystäväni ei tätä vaadi (on kyllä fiksu), mutta ilmeisesti asia on hänelle niin kipeä, että mieluummin on enemmän tekemisissä lapsettomien kanssa. Meilläon kyllä maantieteellistä välimatkaakin, eli se vaikuttaa myös.

Sinulla on elämänkokemusta, sanoisin :) .

ja voin sanoa, että itselläni ei ainakaan ole vaikuttanut yhteydenpitoon se, onko ystävilläni lapsia vai ei. Ainoastaan se, jos koen ystävieni väheksyvän omaa elämääni ja sen arvoa ilman lapsia, tai jos juttua ei riitä enää muutenkaan, ovat syitä olla ottamatta yhteyttä. Ja minä esim. olen pahastunut ja loukkaantunut, kun minua esim. eie ole kutsuttu lainkaan yhden kaverin lasten synttäreille sen jälkeen, kun saivat tietää lapsettomuudesta...