Kuinka kauan tätä pitää kestää että alkaa parisuhde taas joltain tuntumaan?

Ollaan ihan oikeastikin tehty töitä tän suhteen eteen.

Käyty juttelemas, mietitty ja muutettu omia tapojamme..



En tiedä, nyt olen oikeasti vaan niin väsynyt tähän että voisin saman tien erota. Tuntuu etten jaksa enää.

Se, kun läheisyyttä ei ole enää ollenkaan. Ja se että joka päivä vähintään kerran jostain aiheesta ollaan napit vastakkain.



ap

Ja sitten toisillenne ärjytte ja tulette toisen sanomisista entistä väsyneemmäksi omaan tilanteeseenne. Meillä vähän sellainen tilanne. Pitäsi tehdä irtiotto arjesta. Mutta tuntuu että sekään ei riitä.

Mukava jollekin purkaa tunteita..



Mies oli jonkin aikaa poissa kotoa työn vuoksi. Kamalaa, mutta silloin tuntui helpommalta. Siis nyt kun katson taakse päin.



Tämä tunne on jotenkin niin räjähtäny mulle päin naamaa, että miltä nyt tuntuu. Ajattelin että olisi ihanaa olla taas koko perhe yhdessä, mutta ei. Ahistaa vaan.



ap

Olin tosi helpottunut, että lähti. Ajattelin, että mulla on parempi pääsiäinen kun se on poissa. Itse asiassa suosittelin sille reissua, kun se mietti, että voisko lähteä sinne mihin oli suunnitellutkin pääsiäisenä.

Ja mä olen nauttinut tästä päivästä tenavien kanssa!

En mä tiedä auttaako tuo hajurakokaan. Ehkä sitä vaan entisestään vieraantuu toisista. mutta mä oon vain väsynyt siihen, että mulle naputetaan koko ajan jostain asiasta. Parhaani kuitenkin teen enkä mitään tahallani. T: aikaisemmin jo vastannut

Itseänikin ahdistaa usein ja välillä tuntuu että tahdon miehen olevan kotona vain koska hän auttaa lasten kanssa - ei minua varten.

Joskus hän inhottaa ja ärsyttää niin että vain kianstellaan, joskus on ok olo. Välissä oli hyväkin kausi, kuten teillä.

Uskon että asiat järjestyvät ja ok-tason miestä ei kannata jättää niin vaan, varsinkin kun on lapsia.

Minä itse olen sitä mieltä, että todella täytyy kaikkensa yrittää ennen eroa. Sen on se ihan viimeinen ratkaisu. Mutta en usko siihenkään, että loputtomiin pitäisi olla onneton. Kyllä lapsetkin sen huomaa, jos vanhemmilla huonot välit.



Tuntuu vaan niin turhauttavalta välillä kaikki.



Toivon sinulle kaikkea hyvää, jonka mies reissussa. Täytyy kai vaan ottaa päivä kerrallaan ja katsella mitä elämä eteen tuo.



ap

Itse en ole jättämässäkään. Sietokyky on vaan niin äärirajoilla, että olen sen suhteen ihan uupunut. Mies on ihana isä, hoitaa hommansa, kantaa vastuuta eikä jätä minuakaan pulaan. Eikä käsittääkseni ap:kaan ole jättämässä, ainakaan otsikosta päätellen.

Mutta kun on jo vuosia ollut se tilanne, että odottaa, että milloin tämä kääntyy paremmaksi.

nostan ylös ni jatkan sitten ku lapset taas rauhoittuu.

t. 9v yhdessä ja 3 lasta

Kyllä se vaatii molemmilta puolisoilta tietoisen päätöksen ja sitoutumisen suhteen parantamiseen. Suosittelen lämpimästi esim. Kataja ry:n Rikasta minua -kurssia tai avioliittoleiriä.



Sekin auttaa vähän, että edes toinen yrittää, mutta pitemmän päälle käy raskaaksi, jos tuntuu siltä, että yksin koittaa pitää suhdetta hengissä.



Meiltä on ' yhteinen juttu' ollut kadoksissa jo vuosia. Olen mielestäni yrittänyt: parisuhdeneuvontaa, kursseja jne. Mies jaksaa pari viikkoa tsempata, kunnes luisuu taas takaisin välinpitämättömyyteensä. Oma jaksamiseni on tullut tiensä päähän. Lasten yms. syiden takia en kuitenkaan halua erota. Luulen, että meidän tilanteessamme ainoa keino olisi pariterapia, erityisesti miehelle. Pohjimmiltaan nimittäin ongelmamme johtuvat pitkälti siitä, että mies ei jaa itsestään mitään muulle perheelle. Meistä kukaan ei siis tiedä, mitä hän ajattelee, mitä haluaa/toivoo jne. Mies taas ei ota ollenkaan vakavissaan ehdotuksiani/vaatimuksiani terapiaan menemiselle.

ja oon kuullut että parisuhde/avioliitto leirit olisi tosi hyviä.

pääsiäisen ' kunniaksi' keskusteltiin taas erosta. Itse haluaisin vielä yrittää mutta kun toinen ei halua, niin eipä tässä ole enää paljoa tehtävissä. On hirveä ahdistus päällä ja huono omatunto lasten takia.

Mä olen monta kertaa sanonut sille, että sä et anna itsestäsi mitään. hän ei anna minulle; kerro ajatuksistaan, toiveistaan, unelmistaan, läheisyyttä, hellyyttä tms. eikä myöskään ota mitään vastaan. Hän on kuin yksinäisellä saarella johon kenelläkään ei ole mitään asiaa. Käytännön asiat kyllä hoitaa ja huolehtii ja lasten kanssa osaa olla silloin kun on aikaa ja jaksaa, mutta vaimon kanssa parisuhde ja läheisyys ei luonnistu ollenkaan.



Mulla samanlaisia ajatuksia kuin edellisillä, että haluaisin mennä parisuhdeterapiaan tms. pitkäaikaiseen juttuun kun tuntuu ettei me yksin tätä saada tämän paremmaksi. Itseasiassa ollaan jo perheneuvolan asiakkaitakin lasten kautta kun on ollut vaikeuksia joten olisi tosi helppo jatkaa siellä parisuhteen kannalta.



Meillä on lisäksi vielä molemmilta puolilta " perintönä" ei niin terve parisuhteen malli kotoamme. Molempien vanhemmat ovat kyllä edelleen aviossa, mutta malli ei mikään paras mahdollinen.



Mä olen myös tosi kylläsytnyt aina odottamaan, että josko tämä tästä muuttuisi parempaan. yritystä on, mutta usko alkaa loppua. Yhdessä oltu kohta 9 vuotta ja 3 lasta. Ymmärrän kyllä, että parisuhteeseen kuuluu näitä loitontumisaikoja, mutta tämä on kestänyt jo turhan kauan.

haluaisin sikäli osallistua keskusteluun, että meilläkään mies ei jaa niin kauheasti tunteitaan eikä ajatuksiaan. Siksi täytyy vain luottaa siihen, että se, että tekee asioita perheen eteen, on hänen tapansa sanoa, että olemme hänelle tärkeintä mitä on.



Voi käydä vuosia myöhemmin ilmi, että joku asia on ollut miehelle tosi kova paikka tai joku toinen juttu hänestä käänteentekevän ihana, mutta kyseisellä hetkellä hän on näyttänyt samaa perusnaamaa kuin aina.



Minä olen oppinut hyväksymään tämän. Ehkä auttaa se, että mieheeni voi aina luottaa. Vaikka olisi mikä onnettomuus tai kriisi, hän pitäisi hermonsa ja toimisi perheensä hyväksi. Exäni kyllä puhui tunteistaan ja jakoi ajatuksiaan, mutta nuo puheet olivat yhtä tyhjän kanssa, kun käytännön toiminta oli täytyyä paskaa ja pettämistä.



Eli sanomani on: puhumattomuus ja sulkeutuneisuus ei ole välttämättä se, mikä aiheuttaa etäisyyttä, jos teot kertovat kuitenkin läheisyydestä ja välittämisestä. Auttaisiko, jos kertoisit vähä kerralla miehelle, miten paljon arvoastat niitä asioita, mitä hän tekee. Meillä miehelle on selvästi tärkeää, että minä puhun ja kerron avoimesti, miltä tuntuu, mikä on ristiriitaista, koska hän ei itse koskaan tee samaa.

Lohdullista lukea, etten ole ainut...



Miten ihmeessä voi oppia hyväksymään, ettei toinen anna itsestään mitään perheelle? Kyselen siis ihan vilpittömästi, sillä tieto varmasti pelastaisi parisuhteemme.



Nuo edelliset kommentit ' jakamattomasta' miehestä sopivat omaan tilanteeseeni täysin. Myös hän on joskus sanonut, että ellei hän välittäisi perheestään, ei hän täällä asuisi ja töitä kuulemma tekee taatakseen meille mahdollisimman turvatun olon. Kyllähän minä tuonkin näkökannan ymmärrän, mutta sitä vain on niin vaikea hyväksyä. Itse kun taas olen hyvin perhekeskeinen ja kaipaan yhteyttä ja läheisyyttä meidän kaikkien välille.



Minäkin voin luottaa mieheeni, siis siihen, että tuli mitä tuli, niin hommat hoituu ja onhan se paljon se. En sitä kiellä ja tuo tieto onkin monesti auttanut jaksamaan elämistä tässä ' epäsuhteessa' . Nykyisin vain yhä useammin iskee katkeruus siitä, etten saa suhteesta mitään itselleni, siis tunnetasolla. Harmittaa myös, että se olen aina minä, joka yrittää jotain parannusta saada aikaan. Niin kauan suhde voi suht hyvin, kun minä jaksan/viitsin pitää elämää yllä. Mutta kun mies ei tikkua ristiin koskaan laita, niin omakin innostus hiipuu väkisin. Olen yrittänyt suunnilleen rautalangasta vääntää miehelle, mitä toivon, joten loukkaa suunnattomasti, ettei toinen viitsi nähdä yhtään vaivaa yhteisen hyvän olon eteen. Miksi minun pitäisi yksin vaivautua, kun en saa mitään takaisin?



Ja kyllä, varmaan auttaisi, jos alkaisin antaa miehelle positiivista palautetta, on tuo joskus siitä maininnut, kun en koskaan kehu mistään. Minusta kuitenkin tuntuu lähinnä naurettavalta alkaa antaa positiivista palautetta siitä, että toinen huolehtii normaaleista isänvelvotteistaan. Olen kotona lasten kanssa, joten käytännössä pyöritän täysihoitolaa (jossa mies käy syömässä ja nukkumassa) saamatta mieheltä ikinä kiitosta.



En suostu uskomaan, että vika olisi vain minun ajatusmaailmassani vaan olen sitä mieltä, ettei kerta kaikkiaan ole normaalia olla noin sulkeutunut. Tilanne ei kuitenkaan ole aina ollut tällainen, vaan tuntuu pahenevan koko ajan. Voimme esim. matkustaa kahdestaan muutaman tunnin automatkan sanomatta sanaakaan toisillemme, koska en jaksa yksin pitää keskustelua yllä, enkä tiedä nimeltä yhtään miehen työtoveria (ollut yli 10 v samassa työpaikassa). Menonsa on sentään oppinut kirjoittamaan seinäkalenteriin, mutta voi lähteä kolmeksi päiväksi työmatkalle ilman, että mainitsee asiasta kertaakaan ääneen ennen matkaa tai sen jälkeen.