Aiotteko hoitaa vanhempianne, jotka eivät hoitaneet lapsianne?

Lapsi menee jo eskariin kun nyt kuusikymppinen alkaa saada eläkettä. Etkö ollenkaan ole seurannut eläkeiän kohoamista? Siitä on puhuttu paljon. 

Kuusikymppisen eläkeikä on 65 v tai 65 v 1 kk riippuen siitä, onko hän syntynyt viime vai tänä vuonna. Isukkihan pitää ensin oman osansa vanhempainvapaasta ja sitten täydet kotihoidontukivuodet. Lapsi on viisivuotias, kun isukki jää kokonaan eläkkeelle. Ei eka- tai tokaluokkalaisiakaan saa koko kesäksi jättää yksin kotiin, joten niistäkään ei tule ongelmaa.

Äitiäni autan jo tässä vaiheessa kaikessa missä pystyn ja tarvitsee. Hyvin vähän pyytää, kerran kuukaudessa suunnilleen olen lapsen kanssa viikonlopun yli ja tehdään piha- tms siivoustöitä kaverina pyytämättä. Hän on ainoa isovanhempi joka on lapsemme kanssa viettänyt aikaa, noin kerran vuodessa on yksinään lapsi yön tai viikonlopun mummolla. Hän on myös ainoa joka on aidosti läsnä hetkessä ja kiinnostunut touhuamaan lapsen kanssa niinä hetkinä.

Mieheni vanhemmat (eronneet) ovat itsekkyyden huipentuma. Kumpikaan ei käy, toinen ei ehdi kekkereiltään edes syntymäpäiville. Lapsi on nyt koululainen, toisen isonvanhemman luona ei ole käynyt tai ollut kertaakaan itsekseen ja toisen luona on ollut yksin kaksi kertaa yhden yön. Edellisestä kerrasta kun pyydettiin tarpeeseen (ystävän häät) on kolme vuotta aikaa. Kumpaakaan ei kiinnosta, kun olemme käymässä mummo vain somettaa ja selaa puhelinta. Mies käy vanhempiensa luona lapsen kanssa pari kertaa vuodessa, minä vähentänyt niin että viime vuodesta lähtien mukana ehkä tyyliin kerran vuodessa, koska miksipä minuakaan kiinnostaisi. 

Aiemmin olimme aina joulun ja juhannuksen miehen vanhempien luona, toinen toisella ja toinen toisella. Viime vuonna kieltäydyin lähtemästä mukaan ja ehdotin voisimmeko olla kotona tai mennä äidilleni. Mielestäni he eivät todellakaan ansaitse mitään perhejoulua tai juhannusta. Kuvottaa ne teennäiset perhekuvat mitä someen suolletaan lapsenlapsesta jouluna kun on muka niin ihanaa ja lämminhenkistä. Sen kun menevät niille omille menoilleen tai lepäilevät kuten kaikki muutkin viikonloput ja päivät vuosistaan. 

Olen jo tässä vuosien varrella työstänyt itseäni, mutta edelleen olen molemmille heille katkera kaikista niistä sairaan väsyneistä vuosista joita korvakierteisen lapsen kanssa sai mielenterveys ja parisuhde rakoillen viettää ilman apua, vaikka sitä silloin vielä kehtasi pyytääkin. Odotan sitä päivää, kun tulee vielä ikää ja heidän vointi huononee. Lapselle he ovat tuntemattomia kaukaisia ihmisiä. 

Toivottavasti jalka heillä nousee loppuun asti kaikkien kivojen aktiviteettien ja oman navan ympärillä pyöriskelyn merkeissä. Saattaa muuten tulla viime metreillä yksinäistä. Hoitakoot itse itsensä hoitoon ja hautaan, minä en tule auttamaan tai edesauttamaan sen saamista minkään suhteen. Se ei minua niinkään edes haittaa, ettei ole halunneet olla läsnä mutta se irvokkuus millä kaikille muille somessa yms esitetään täydellistä isovanhempaa. Mitään ei tehdä vilpittömästi vaan kaikki, ihan joka ikinen pieni sekunti joka pari kertaa vuodessa lapsen kanssa ollaan jaetaan tarinoina ja kuvina, hyi olkoon. Viva la karma. 

Minua ei tarvitse sukulaisten hoitaa, sillä tulen ostamaan hoitopalvelut, ja sitten jos oikein huonoksi olen menossa, niin eutanasia. 

Kaverini juuri manaili tätä asiaa. On 47-vuotias, hänet ja sisaruksensa lykättiin viikonloppuisin ja kaikilla lomilla aina mummolaan hoitoon. Eivät juuri vanhempiaan nähneet. Kun kaveri sai lapsia, niin hänen vanhempansa eivät olleet lapsenlapsistaan ollenkaan kiinnostuneita. Asuvat tyyliin 5 km päässä, mutta vuosikymmeniä ovat kerran vuodessa tavanneet, koska "omat menot". Joo, nyt viime aikoina on sitten kaverin vanhemmat alkaneet vaatia erilaista apua lapsiltaan. Yllätys, että ketään heistä ei oikein kiinnosta. Miksi tuossa tilanteessa edes pitäisi? 

Isoäitinsä kaverini ja hänen sisaruksensa hoitivat loppuun asti tämän kotona, hän kun oli heille paljon läheisempi kuin omat vanhemmat. Vanhempiaan eivät näillä näkymin tule hoitamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Muistaakseni aikaisemmassa aihetta käsittelevässä keskustelussa kerroin, että kyseessä on pelkästään naisten tulehtuneet välit vanhempiinsa, useimmiten äitiinsä. Näin miehenä, jolla on hyvät välit vanhempiinsa tilanne on aivan käsittämätön. Ehkä tämä johtuu biologiasta ja naisten sisäisestä kilpailuasetelmasta.

Sinuakin on äitisi varmaan syöttänyt kultalusikalla armeijaan asti. Siskosi sai vuolla itselleen oman lusikan ja ruokailun jälkeen pestä sinun lusikkasi. Kumpi siivosi sinun huoneesi, sisko vai mamma?

Ei nuo lapset hoitaneet isovanhempia, vaikka isovanhemmat hoiti lastenlapsia.

Sitä minä jo etukäteen sanoin tälle isovanhemmalle, joka hyysäsi viikonloppuisin sitä revohkaa.

Olin itse hieman katkera vanhemmilleni omien lasteni pikkulapsiaikana. Hyväkuntoiset kuusikymppiset nauttivat elämästään omilla ehdoillaan, lastenlapsia (kaikkien meidän lasten yhteensä) eivät hoitaneet kuin yhden käden sormilla laskettuna ja silloin erityisissä hätätapauksissa ja maanittelun jälkeen. Olivat aina hyvin kiinni toisissaan, lapset kaukana prioriteeteissa, lapsenlapset vielä kauempana. Vannoin etten nosta sormeakaan kun he apua tarvitsevat.

Toisin on käynyt, autan paljon vaikka asunkin kaukana. Miksi? Siksi, että se tuntuu minusta oikealta. He tarvitsevat apua, he ovat vanhempiani. Lapseni ovat jo aikuisia, autan heitäkin kun apua tarvitsevat.

Varsinkin äitini tuntuu tuntevan huonoa omaatuntoa miten vähän auttoi meitä lapsia kun meillä oli pieniä lapsia. Vertaa itseään ja minun sisartani, joka osallistuu aktiivisesti lastenlastensa hoitoon, minulla niitä ei vielä ole. Katkeruudesta olen päässyt, enemmän yritän keskittyä ymmärtämiseen. Vaikka vanhempani eivät itse olleet vanhempina täydellisiä ja isovanhempina aika surkeita, olivat heidän vanhempansa huomattavasti kehnompia vanhempina, siirsivät traumojaan vanhemmilleen. Kun sain kuitenkin jo enemmän lämpöä ja välittämistä lapsena kuin he, eikö minulla ole myös enemmän annettavaa läheisilleni? Miksi laskisin tarkasti mitä olen keneltäkin saanut ja maksaisin samalla mitalla takaisin, enkö voi vain keskittyä olemaan inhimillinen ihminen? 

En siis huolehdi heistä niinkään velvollisuudentunnosta tai kiitollisuudesta vaan siksi, että se tuntuu minusta oikealta.