Lue keskustelun säännöt.
Huusivatko vanhempasi sinulle, kun olit lapsi?
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla meidän luokalla ei ollut enää ruumiillista kuritusta mutta keksittiin henkinen ilkeily ja ope jätti luokassa ulkopuolelle ja lakkasi huomioimatta. Näin tehtiin näitä syrjäytettyjä syrjäytyneitä eli sekin on esivallan syytä ei syrjäytyneiden yksin.
Tää oli yleistä muistan, oppilas joka teki väärin ym. ope huomioi oppilaan vaan pahan, ilkeyden, ivailun, häpäisyn ja huonouden kautta. Se oli uusi sallittu "kuritus ja opetus" muoto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti huusi ja sai valtavia raivareita, saattoi esim. kaataa kirjahyllyn.
Nyt aikuisena en kestä huutamista.
Häh!
No kaikilla nyt ei vaan ole sellaista kotielämää kuin jossain Martta Wendelinin postikorteissa.
Joissain kodeissa vanhemmat sekoilee ja riehuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti huusi ja ilkeili. Kummallista, kun juuri minulle aralle ja kiltille lapselle. Toiset lapset perheessä saivat tehdä mitä vaan. Ei heille huudettu.
Äitisi pelkäsi toisia lapsia, sinä olit helppo uhri huutamiselle koska olit kiltti ja sopeuduit kiltisti osaasi. Helppoa.
Voi olla juuri noin.
Huudettiin, annettiin luunappeja ja tukkapöllyä, risusta tuli ja talvella seisotettiin alasti kuistilla.
Kyllä. Huutamisen lisäksi vittuiltiin, ivattiin ja vähäteltiin. Isäni heitti minut joskus pimeänä talvi-iltana pakkaseen miettimään pahoja tekojani. Olin yöpaidassa, joten oli hiukan kylmä. Olin säyseä ja harkitsevainen lapsi, joten kaikki tuo oli täysin tarpeetonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikalailla ainoa tapa, millä kommonikoivat. Sai tehdä ja mennä miten lystää, mutta virheistä ja muusta mikä ei miellyttänyt vanhempaa, tuli huutoa. Tuli jo pienenä hyvin selväksi, että lapset olivat taakka. Minusta tuli vela. Yksi perhehelvetti per elämä riittää.
Sama kaava. Itsestäni tuli myös vela. En ole koskaan tuntenut mitään mielenkiintoa perhe-elämään.
Meillä isä vain huusi. Ei koskaan puhunut normaalisti minulle. Lisänä vielä kuritusväkivalta. Äitini aina tiuski minulle. Muille lapsille, kuten kavereilleni ja serkuilleni, jutteli ystävällisesti hymyillen. Mutta minulle ei koskaan.
Kumpikaan vanhemmistani ei ottanut syliin, vaikka kuinka pyysin. Jos yritin halata, niin käskettiin ärtyneesti mennä muualle kiehnäämään.
Olin vanhemmilleni taakka, riesa.
Isäni kanssa en halua olla missään tekemisissä. Äitiini minulla on viharakkaus tunteet, vaikka olemme ihan ok väleissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti huusi ja sai valtavia raivareita, saattoi esim. kaataa kirjahyllyn.
Nyt aikuisena en kestä huutamista.
Häh!
No kaikilla nyt ei vaan ole sellaista kotielämää kuin jossain Martta Wendelinin postikorteissa.
Joissain kodeissa vanhemmat sekoilee ja riehuu.
Kiitos päivän nauruista :D
T. Sekoilevien ja riehuvien vanhempien kanssa kasvanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä huusi, sekä meille lapsille että äidille. Kuvailisin sitä silmittömäksi huutamiseksi milloin mistäkin. Pelkäsin ja pelkään äänen korottamista edelleen nyt aikuisena. Meillä lensi myös tavarat seinille, mutta ei kohti ihmisiä. Sitten kun oli huutonsa huutanut, lähti ovenlasit helisten autolla jonnekin. Koskaan ei anteeksi pyydetty, leikittiin että mitään ei ollut tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä huusi, sekä meille lapsille että äidille. Kuvailisin sitä silmittömäksi huutamiseksi milloin mistäkin. Pelkäsin ja pelkään äänen korottamista edelleen nyt aikuisena. Meillä lensi myös tavarat seinille, mutta ei kohti ihmisiä. Sitten kun oli huutonsa huutanut, lähti ovenlasit helisten autolla jonnekin. Koskaan ei anteeksi pyydetty, leikittiin että mitään ei ollut tapahtunut.
Ihan kuin oma lapsuuteni. Varsinkin tuo silmitön huutaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eivät juuri ikinä.
Siksi lamaannun täysin, jos joku huutaa nyt aikuisena.
Kun en ole tottunut, enkä ymmärrä, että miten joku voi olla niin aggressiivinen.
Sama, pelkään agressiivisen oloisia ihmisiä jotka huutavat kovaa. Muut ihmettelee eikö sulle ole koskaan huudettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä huusi, sekä meille lapsille että äidille. Kuvailisin sitä silmittömäksi huutamiseksi milloin mistäkin. Pelkäsin ja pelkään äänen korottamista edelleen nyt aikuisena. Meillä lensi myös tavarat seinille, mutta ei kohti ihmisiä. Sitten kun oli huutonsa huutanut, lähti ovenlasit helisten autolla jonnekin. Koskaan ei anteeksi pyydetty, leikittiin että mitään ei ollut tapahtunut.
Ihan kuin oma lapsuuteni. Varsinkin tuo silmitön huutaminen.
Meillä kyllä lensi tavaroita kohti ihmisiä ja saatiin kunnolla remmistä jo ihan 3-vuotiaana. Isä hakkasi siskon remmillä vielä kun sisko oli 15 v. Muistan kun tulin koulusta kotiin niin sisko itki mutta en osannut sanoa mitään. Olin jotain 9 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti ei uskaltanut aina sanoa isälle vastaan vaan kosti sitten mulle patoutumat ja pahanolonsa tukistamalla, vähättelyllä, arvostelulla ym.
Vierailija kirjoitti:
Äiti huusi ja sai valtavia raivareita, saattoi esim. kaataa kirjahyllyn.
Nyt aikuisena en kestä huutamista.
Tuo on jo vaarallista ja pelottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Minulta myös odotettiin rauhallista käytöstä. Mutta en edelleenkään aikuisena osaa suhtautua siihen että joku aikuinen huutaa minulle. Ajattelen että se on huonoa käytöstä ja aikuisen pitäisi kyetä käyttäytymään joka tilanteessa suhteellisen rauhallisesti. Oletan että huutaja on vajaamielinen.
Jos päätyy huutaamaan vaikka, on PAKKO muistaa debriiffata tilanne auki lapsen kanssa kun pöly on laskeutunut. Vika on PAKKO muistaa ottaa aina aikuiseen kun kerran aikuinen on pimahtanut. On aikuista ja OK tunnustaa virheensä. Aikuinen pimahti. Se on OK. Lapsellekin ovi kertoa että aikuiset pimahtelevat joskus ja se on OK.
"Syö tai itke ja syö!"
"Syö tai hierotaan päähän!"
"Opettele kunnioittamaan!"
"Parempi tossun alla kuin taivasalla!"
"Annetaanko tuppipäällä vai solokipäällä?"
"Älä märise siinä!"
Näin huudettiin alle kouluikäiselle. Fyysistä väkivaltaa oli harvemmin ja lähinnä äitiini kohdistuen.
Ei koskaan, ei minulle, ei sisaruksille, eivätkä vanhemmat toisilleen. Minulla on vain hyviä muistoja, vain yksi sisarus enää on heistä elossa.
Äitini ei ole korottanut ääntään ikinä, ja on ylpeä siitä. Hän on kyllä tukistanut, antanut luunappeja, syyllistänyt omista tunteistaan, ollut kylmä ja torjuva ja uhannut hylkäämisellä.
En pidä volyymia vuorovaikutuksen onnistumisen mittarina vanhemmuudessa. Pelottava voi olla huutamattakin, ja joissain perheissä äänenvoimakkuuden noususta huolimatta tilanne on turvallinen ja reilu.
Itse olen huutanut vahingollisesti lapsilleni, hankkinut apua ja oppinut toimimaan fiksummin.
En muista huusiko äiti koskaan. Isä huusi varmaan joka päivä. Ja kun isä huusi, niin tietysti itsekin heti raivostuin ja aloin huutaa takaisin.
Minulla taas oli päinvastoin: vanhemmat saivat raivareita ja yrittivät rankaista usein esim. nöyryyttämällä, vaikka olin kiltti ja sääntöjä noudattava lapsi. Mitään reiluja keskusteluja käytöksestäni ei oikeastaan käyty, joten en saanut selityksiä mikä oli vikana, kaikki oli vaan heidän mielestään aina jotenkin väärin. Lisäksi äitini mielestä isäni raivoaminen oli hyväksyttävää ja normaalia, meidän muiden vaan piti olla "siivosti" ja varoa ärsyttämästä häntä.
No, enää emme ole väleissä.