Onko teillä muilla nelikymppisillä naisilla kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin monella naisella on ollut toksisia kavereita? Onko se joku naisten oma juttu, vai mistä se johtuu?

Ehkä naisten joukossa on kateutta, sekä lisäksi se että haukutaan jotain naista on keino nousta sosiaalisessa hierarkiassa ylöspäin.

Eipä juuri enää tai ainakaan ei kysele kuulumisia. Ei ole sellaista joka lähtisi lasilliselle tai johonkin, kaikki pitäisi sopia muutaman kuukauden päähän. Sitten somesta on kiva katsoa, kun ovat kuitenkin jonkun kanssa jossain käyneet...enpä jaksa itsekään enää mihinkään pyydellä.

Uhripositiosta toimiminen ei varmasti tuo kavereita. 

Ehkä toi uhriutuminen on jäänyt vähän päälle ja sen johdosta ystävät on kaikonneet.

Ai jos itse on aina se joka pyytää niin mitä sitten pitäisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin monella naisella on ollut toksisia kavereita? Onko se joku naisten oma juttu, vai mistä se johtuu?

 

Hieman samaa mietin, vaikkakin minun on pakko myöntää, että miesten kanssa kaveruus on jotenkin suoraviivaisempaa ja omalla tavallaan helpompaa. 

Ystäviä on muutamia, kavereita vähän enemmän. Joka viikko soitellaan tai nähdään muutamien kanssa. 

Ihmettelen suuresti miksi on omaa kaveria kohtaan toksinen. Onko se kaveruuskin sitten jotain valtapeliä tai kilpailua?

Ne kenellä ystävät ei ole koulu- tai lapsuudenkavereita, missä olette tavanneet uusia ystäviä?

Lähinnä miehiä, mutta osa heistäkin on sitten pimperoa vailla. Naiset tosiaan tuppaa olemaan kateellisia (Mistä!?!) ja siten "toksisia".

Naisena eläminen on kai vaan lähtökohtaisesti niin vaikeaa... 

Nuorena mulla ei oikein ollut kavereita, mutta jossain 30-40 ikävuoden välillä niitä kertyi aika paljonkin. Nyt 50 lähestyessä tilannekatsaus taitaa osoittaa että kyllä ne on taas vähentyneet. Moni ei enää kerkiä eikä jaksa mitään. Paras ystäväni kuoli. Toinen muuttui jotenkin epämiellyttäväksi ja itsekkääksi enkä pidä enää hänen seurastaan. Yksi ystävä vielä on sellainen jonka kanssa ystävyys tuntuu vaan syvenevän ja nähdäänkin tosi usein. Hän on mulle tosi tärkeä <3

Siskoni ja kumppanini ovat parhaat ystäväni. Nämä molemmat ihmissuhteet ovat niin henkisesti, emotionaalisesti, älyllisesti ja viihdyttävästi (kumppani myös toki fyysisestikin) tyydyttäviä, etten oikein kaipaa tämän enempää syviä ystävyyssuhteita.

Miellän siis itse ystävyyden olevan hyvin syvällinen ihmissuhde, joten en luettelisi tähän etäisempiä kavereita.

Ystävät asuu kaukana. Opiskeluaikana tutustuttiin ja kaikki muutettiin eri paikkoihin. Hämmästyttävää kyllä, ystävyyteen etäisyys ei sinänsä ole vaikuttanut, että juttu jatkuu siitä mihin se jäi, vaikka oltaisiin nähty vuosia sitten.

Äiti oli mun paras ystävä ja hän kuoli pari vuotta sitten. Siskoja mulla on kaksi, mutta he viihtyy enemmän yhdessä kuin mun kanssa.

En taida enää kaivata seuraa. On mulla perhe, mutta saan olla paljon yksin ja olenkin mieluummin itsekseni kuin kenenkään muun kanssa. Äidin ottaisin takaisin, jos olisi mahdollista. Hän oli helkutin hauskaa seuraa.

Minun lapsuudenystäväni 2kpl ovat kuolleet traagisesti nuorina. 

 

Nuoruuden ystäväni karisivat mieheni sairauden ja avioeron myötä.

Opiskelukaverini jäivät satojen kilometrien päähän. 

 

Olen ollut yksinäinen vuosia. Minulla on ollut lapseni. Mutta eivät he ole ystäviä.

Rohkaistuin ja kokosin harrastusryhmän. Nyt meitä on sadan naisen ryhmä. Olen myös liittynyt muihin harrastusryhmiin ja olen tullut otetuksi mukaan. 

 

Kannattaa kokeilla!

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä miehiä, mutta osa heistäkin on sitten pimperoa vailla. Naiset tosiaan tuppaa olemaan kateellisia (Mistä!?!) ja siten "toksisia".

Naisena eläminen on kai vaan lähtökohtaisesti niin vaikeaa... 

Varmasti on paljon pimperoa vailla olevia miehiä, en epäile hetkeäkään. Minäkin olen, mutta silti minulla on naispuoleisia ystäviä joiden pimpero ei käy mielessäkään. Sen voin sanoa että naispuoleiset ystävät ovat ehkä kateellisia muille naisille, mutta eivät minulle ja sekin on vähän hämmentävää.

Elämä on sukupuolesta riippumatta vaikeaa jos kateus ja muu toksisuus menee ystävyyssuhteiden edelle. Minusta ihminen on jossain määrin jäänyt lapseksi jos käyttäytyy niin ystäviä kohtaan.

On. On pari lapsuudenystävää, jotka olen tuntenut taaperoiästä asti. Läheisemmät ystävät ovat vanhoja lukiokavereita. Sitten on kavereita opiskeluajoilta ja entisiä työkavereita useammastakin paikasta. Yhdestä harrastuksesta jäi myös hyviä kavereita vaikka harrastus päättyikin, ja on myös vanhoja ja nykyisiä bändikavereita.

Työkaverit, ei muita. En kyllä jaksaisikaan vähäisen vapaa-ajan jakamista muille, kun perhekin on ja sukulaisiakin pitää huomioida. Haluan olla yksin, kun siihen on tilaisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin monella naisella on ollut toksisia kavereita? Onko se joku naisten oma juttu, vai mistä se johtuu?

En tiedä. Itse kyllästyin juoruilunkipeään ystävään. Tiesin tahtomattani hänen muiden ystävien asioita liikaa. Pyysin ettei puhuisi asioistani muille. Ei auttanut. Oli pakko vetää luiskaan ystävyys hänen kanssaan, kun ei voi luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Eipä juuri enää tai ainakaan ei kysele kuulumisia. Ei ole sellaista joka lähtisi lasilliselle tai johonkin, kaikki pitäisi sopia muutaman kuukauden päähän. Sitten somesta on kiva katsoa, kun ovat kuitenkin jonkun kanssa jossain käyneet...enpä jaksa itsekään enää mihinkään pyydellä.

Uhripositiosta toimiminen ei varmasti tuo kavereita. 

Ehkä toi uhriutuminen on jäänyt vähän päälle ja sen johdosta ystävät on kaikonneet.

Ai jos itse on aina se joka pyytää niin mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos itse pyytää ja toisella on muuta menoa, ei kannata ottaa nokkiinsa. Jos ei ole jonkun ihmisen paras ystävä, siitäkään ei kannata suuttua. Joskus on aikoja koska vain toinen ystävä on yhteydessä ja joskus sitten toinen. Näin ainaki minun ystäväpiirissäni, eikä siitä tehdä koskaan mitään numeroa.

Yksi ystävä ja lisäksi läheiset työkaverit ja omat sisarukset. Puoliso on paras ystävä ja lapset myös todella hyviä ystäviä, vaikka olenkin vanhempi, eikä meidän suhde ole samalla tavoin tasaveroinen niin kauan kuin eivät ole aikuisia. En ole hyvä sosiaalisissa tilanteissa, enkä ole hyvä pitämään rajoistani kiinni, joten tämä porukka toistaiseksi riittää helposti täyttämään kaikki sosiaaliset tarpeeni. Tuttuja on tietysti tässä iässä jo hirveä määrä, mutta sitähän tässä ei kysytty.

Kun nyt kysyt: on kavereita.  Meillä on neljän hengen porukka, jonka kanssa olemme erittäin läheisiä, näemme ehkä joka toinen viikko jos ei joka viikko, joskus useamminkin. Viestimme myös tiheästi. Sitten on sellainen 7 hengen porukka, jonka kanssa viestitään paljon, olemme läheisiä mutta näemme jossain kokoonpanossa vähän harvemmin, ehkä joka toinen kuukausi kuitenkin, tosin kaikki eivät ole aina mukana. Minulla on myös muutama yksittäinen ystävä, joiden kanssa soitellaan, viestitään ja nähdään suhteellisen usein mutta aina kaksikkain. Sitten on yksi hyvä ystävää, jota näen harvoin mutta olemme tunteneet niin kauan että tiedämme, että ystävyys kestää, vaikka hänen elämäntilanteensa on nyt kuormittava.

Vanhojen työkavereiden kanssa on porukka, jonka kanssa näemme muutaman kerran vuodessa. Ja sitten on tietysti nykyiset työkaverit, joiden kanssa näen myös joskus työn ulkopuolella. Ja on paljon tuttuja ja puolituttuja. Miten nämä tutut liittyvät ystävyyteen? No siten, että tutusta voi tulla ystävä. Ja että on vilkasta sosiaalista elämää, joka tekee ystävien näkemistä ilmavaa: en tukeudu vain tiettyihin ystäviin vaan on muitakin kontakteja.

Olen kyllä jo 48 eli ehkä alan olla jo enemmän viisikymppinen.

Ainakin itsestäni tuntuu siltä, että en enää edes osaa tutustua muihin, saati ystävystyä kenenkään kanssa. Ja kun vaikuttaa siltä, että moni odottaa jonkinlaista täydellistä ja lähes telepaattista yhteisymmärrystä kaikessa, että vaivautuu edes tutustumaan kehenkään uuteen.

Vierailija kirjoitti:

Kun nyt kysyt: on kavereita.  Meillä on neljän hengen porukka, jonka kanssa olemme erittäin läheisiä, näemme ehkä joka toinen viikko jos ei joka viikko, joskus useamminkin. Viestimme myös tiheästi. Sitten on sellainen 7 hengen porukka, jonka kanssa viestitään paljon, olemme läheisiä mutta näemme jossain kokoonpanossa vähän harvemmin, ehkä joka toinen kuukausi kuitenkin, tosin kaikki eivät ole aina mukana. Minulla on myös muutama yksittäinen ystävä, joiden kanssa soitellaan, viestitään ja nähdään suhteellisen usein mutta aina kaksikkain. Sitten on yksi hyvä ystävää, jota näen harvoin mutta olemme tunteneet niin kauan että tiedämme, että ystävyys kestää, vaikka hänen elämäntilanteensa on nyt kuormittava.

Vanhojen työkavereiden kanssa on porukka, jonka kanssa näemme muutaman kerran vuodessa. Ja sitten on tietysti nykyiset työkaverit, joiden kanssa näen myös joskus työn ulkopuolella. Ja on paljon tuttuja ja puolituttuja. Mite



Jotkut ovat laskeneet oman puolisonsa mukaan, mutta häntä en laske kaveriksi tähän. Hän on puolisoni, tärkeä ihminen, mutta onko hän ei ole kaverini samalla tavalla kuin jotkut aiemmissa suhteissa on oltu kavereita (kin). Jos joskus eroamme, niin ehkä meistä tulee kavereita.

Olen viime vuosina huomannut, että olen saanut joistain ystävistäni tarpeeksi ja he minusta. Olemme liian erilaisia enkä halua enää joustaa.

Vierailija kirjoitti:

Ne kenellä ystävät ei ole koulu- tai lapsuudenkavereita, missä olette tavanneet uusia ystäviä?

Itse olen saanut uusia ystäviä esim. omien ystävieni ystävistä. Kun meidät ollaan kutsuttu samoihin juhliin tai illanviettoihin. Toki jos ei ole niitä ystäviä yhtään, niin sitten vähän hankalampi. Harrastuksista saa myös kavereita, tai ainakin sellaisia kenen kanssa voi siellä harrastuksissa höpistä. Liikuntatunneilta ei ehkä, mutta esim. kansalaisopistolla on erilaisilta kursseilta, joissa on luonnollista seurustella muiden kurssilaisten kanssa, esim. maalauskursseja.