Uusperheelliset-Oletteko katuneet

Olen täysin tyytyväinen uusperheeseemme. Sinänsä nuo sinun kysymykset ovat mielenkiintoisia että mulla ei ole ollut mitkään uusperheviritelmät mielessä siinä vaiheessa kun ydinperhe hajosi, joten niihin en osaa vastata. Joo, mutta olin aika varma, etten mitään miestä enää meidän perheeseen ottaisi, mutta niinpä tuo ihana mies tuli vain elämäämme ja en ole katunut.

kun oisin yrittänyt enemmän edellisessä,tai onko silmät avautunut jonkun asian suhteen jne -ap-

että asiat jotenkin muuttuu kun erosin miehestäni ja muutin uuden kanssa yhteen.



Toki ekat pari vuotta oli ihanaa, mutta arjen astuttua kuvioihin kaikki oli samaa kuin exänkin kanssa. Tässä lisänä vaan se, että nyt joudun hoitamaan toisen naisen lapsia, jotka ottavat välillä aika rajusti päähän.



Olen niiiiiiiin kateellinen kaverilleni joilla 3 henkinen perhe... Jos voisin muuttaa jotain, en jättäisi exääni:( Ei ne ongelmat poistu, ne vaan muuttuu....

Minä en ole todellakaan kaivannut menneeseen. Minulla oli hyvä olla exän kanssa 8 vuotta ja sitä voisin kaivata tietty, jos uusi olisi jotenkin huono. Viimeiset kaksi vuotta oli vain suhteessa väistämättömän välttelyä, eihän sitä voi toista pitää kiinni, jos toinen ei halua olla. Minulla on nyt uusi hyvä mies, jonka kanssa elämä on hienoa. En ole siis joutunut ojasta allikkoon, voisin ennemmin sanoa, että minulla on ollut elämässäni kaksi hienoa miestä ja pojallani on kaksi hienoa miestä elämässään. Menneestä luopuminen tapahtui ennen kuin mihinkään uuteen astuin, sinne en kaipaa, se tie tuli käytyä loppuun.

Voisi olla kuin mun kirjoittama tuo sun juttu.

Vierailija:

Voisi olla kuin mun kirjoittama tuo sun juttu.

onnellisempi/taspainoisempi kuin entinen ydinperhe. 15v ollaan oltu yhdessä mutta edelleen rakastetaan toisiamme paljon. Näytämme ja kerromme sen myös toisillemme ja KAIKILLE LAPSILLEMME myös :)

Ensimmäiset viisi vuotta olivat vaikeita ulkopuolisten (lue: miehen exän) suhtautumisen takia, mutta viime aikoina hän on jättänyt meidät rauhaan.

Ydinperhe minulle oli yhtäkuin alkoholismia, lyöntejä, puolison katoamista päiväkausiksi, poliisin tulo kotiin, häpeä,kipu, suru.





Uusperheeni taas.. levollista yhdessäoloa, luottamusta, rauhaa ja rakkautta.



Arvatkaa kadunko?

täytyy rehellisesti myöntää ettei uusperhe ole mitään helppoa elämää. Mies ei hyväksy entisen liittoni lapsia ja vaikka mitä yrittäisin, hän ei vaan hyväksy heitä, sietää juuri ja juuri. Tunnen olevani uuden mieheni ja lasteni välissä. Eli oma uusi onni on lasten hyvinvoinnista pois. Yhteiset lapsemme taas ovat hyvin rakkaita. Ja huom miehen vanhemmatkin kohtelevat lapsiani epätasapuolisesti. Tyhmää!



Toisaalta en tiedä olisko meidän elämä niin auvoista ilman isäpuoltakaan.

Tapaukseni on tuore, koska uusperheemme mies häipyi vasta toissapäivänä. Hän lähti yllättäin kolmen vuoden avioliiton jälkeen ja halusi eron. Syyksi kertoi ettei osaa rakastaa, eikä perhe-elämä ole häntä varten. Nyt ovat omatkin silmäni avautuneet näkemään miehen todellisen luonteen.



En ajatellut eroavani hänestä näin, mutta mieltäni silti kalvoi koko ajan se kylmyys millä hän kohteli lastani. Tyttäreni ihannoi kovasti miestäni. Tyttö yritti saada normaalia kontaktia, mutta mies kohteli kuin tyhjää: ei aina edes vastannut jos lapseni kysyi jotain, ei koskaan ottanut syliin, kehunut, ottanut mukaan minnekään, ärsyyntyi lapsen kavereista, heitti " tykkään sinusta" -piirustukset pois kun lapsi oli vaivalla tehnyt ja rakkaudella antoi. Suhtautuminen oli niin kylmää, ja toivoinkin salaa, että mies lähtisi. Yritin aina selitellä ja hyvitellä lapselleni miehen piittaamattomuutta. Miten sinun miehesi tunteettomuus ilmenee?

Miten ajattelit järjestää elämäsi, jos miehesi sinut jättää? Koskaan ei valitettavasti voi toiseen ihmiseen luottaa 100 %. Ei kannattaisi olla niin ylimielinen. Minäkin olin kerran, ja katajaan kapsahdin.

niin miten sit suu pannaan, sinä numerolla 12??

mun mielestä on tavallaan luonnollista, että miehen vanhemmat kohtelevat " eriarvoisesti" lapsiasi. Siis ne " toiset" lapsethan eivät ole heidän sukulaisiaan eli omia lapsenlapsia. Näillä lapsilla on ihan omat sukulaisensa.

Meilläkin sekä yhteisiä että minun omia. Mies ei juurikaan voi edes sietää minun lapsiani. Muuten yhteiselo on onnellista, mutta kireyttä aiheuttaa suunnilleen kaikki, mitä minun lapseni tekevät , sanovat tai jättävät tekemättä tai sanomatta. Rankkaa on! On käyty perheneuvolassa ja terapiassa ja parisuhdekursseilla. Mutta elämä jatkuu...

mukavampi, tasapainoisempi ja hänen kanssaan arjen jakaminen onnistuu.

lapsestani, tai kohtelisi lastani huonosti ja epareilusti. Todistin juuri kyseista tilannetta viime viikonloppuna kylassa ja kylla sydammesta riipaisee kun seitseman vuotias kertoo etta hanen isapuolensa ei pida hanesta. Vahan myohemmin huomasin kuinka tytto tuli silti halaamaan isapuoltansa ja etsimaan huomiota. Isapuoli kylla halasi pikaisesti takaisin mutta loppuilta oli tytolle ayskimista. Aiti ei ollut paikalla.



En halua " tuomita" kenenkaan valintoja kun en tieda taustoja, mutta kun on lapsia tehty, kylla silloin mielestani tulee lapsen etu ensin ennen omaa onnea. Maailmasta varmasti loytyy hyvialin miehia jotka kohtelevat lapsipuoliaan oikein.

miehestä joka ei tykkää omista lapsistaan? Mä en pysty missään nimessä sellasen ukon kans olemaan ja pelkäisin jopa omaa reaktiotani jos tällanen tilanne tulisi-Oon nimittäin sellanen leijonaemo-Pitääkö se ukko vaan olla-kunhan joku on,lastenki kustannuksella?

Ydinperheeni oli mukava niin kauan kun sitä kesti, mutta exän kanssa vaan yhteinen tie oli tullut päätyynsä. Olen tietenkin useasti miettinyt että olisi exän kanssa pitänyt puuttua aiemmin ongelmiin, mutta kun ei tajunut sitä ajoissa. Sitten kun huomasin sen, oli jo myöhäistä.

Sitä siis kadun että ei huomattu exän kanssa ajoissa minne ollaan menossa, ehkä siinä olisi ollut vielä jotain ollut pelastettavissa. Mutta elämä jatkuu, ja sen sijaan että jää murehtimaan menneitä kannattaa katse suunata eteenpäin, ehdottomasti.

Ja nyt olen onnellinen uusperheessä, uusi mies hyväksyy lapseni täysin, hän pitää heistä kovasti ja myös yhteinen lapsi on kaikkien sisarusten rakastama. Jopa uuden miehen sukulaiset pitävät minun lapsista, hyväksyävt heidät täysin, vaikka heillä on myös omat mummot ja vaarit. Ehkä tämä johtuu siitä että emme ole suvussa ensimäinen uusperhe, vaan niitä on enemmänkin ja jopa jo toisesta polvesta niitä löytyy suvussa.



Eli en kadu!

lapsenlapsia kun minä tulin kuvioihin mukaan lasteni kanssa. Ovat olleet ihania meitä kaikkia kohtaan. Jopa isoisomummi hyväksyi meidät. Ovat saaneet jo kaksi biologista (meiltä) lastenlasta ja kaikki ovat yhtä rakkaita,kohtelevat kaikkia tasapuolisesti. Kiitos heille siitä :)