Kuvittele tilanne. Omistat lapsuudenkotisi, kunnes myyt sen aikuiselle lapsellesi.

mitä se sulle enää kuuluu, sama kun myisit jolleki randomille ei tutulle ja menet sitten moittimaan remonttia. heidän talo, heidän asia, elä sen kanssa.

Monen lapsuudenkoti on mennyt uudelle omistajalle jo vuosia sitten ja jotain muutoksia tullut. Eikä sinne pääse edes. Ei parane myydä muille tai antaa, jos ei halua muutoksia. Tai sitten panostaa omaan kotiin, siihen uuteen. Ihmisillä voi olla sama tyyli tai eri tyyli, mutta usein eri tapa tehdä.

En puutu asiaan, annan olla kuten haluavat, mutta en halua vierailla siellä näkemässä muutoksia.

Olisin iloinen, että talo säilyy suvussa ja siitä pidetään hyvää huolta. Aina parempi, jos talon ikä ja "luonne" otetaan huomioon remonteissa ja sisustamisessa, vaikka se ei enää minun asiani olisikaan. En usko, että aukoisin päätäni (omasta mielestäni) vääristä valinnoista kuitenkaan.

Hittojako se minulle sitten enää kuuluu. Ei kannata myydä, ei varsinkaan omalle lapselle, jos ei kestä tuollaista tilannetta. Välit menee. 

Ajatuksia ja tunteita ei voi eikä tarvitse hallita, mutta käytöksen tasolla tarkastaisin prioriteetit ja asettaisin ihmissuhteet eli välit lapseeni kaikkea materiaa korkeammalle. Hyväksyisin sen, että myyty on myyty eikä koti ole enää omani. Pitäisin suun kiinni ja kunnioittaisin lapseni päätöksiä, ellei ole kyse turvallisuuden vaarantumisesta. 

Tuollaisten takia kannattaa harkita todella tarkkaan ostaako talon omalta vanhemmaltaan!

Mitä se minulle enää kuuluisi kun talolla on jo uusi omistaja?

Kuvittele nyt itse tilanne että alat tarvita näiden lastesi apua elämääsi. Olisi parempi pitää rajat, puolin ja toisin.

No riippuu nyt ihan siitä onko käytännön juttu, josta tiedät enemmän, tyyliin ei ehkä kannata laittaa terassia siihen suuntaan josta yleensä tuulee vai joku puhdas makuasia. 

Mietipä niin, että olet se aikuisen lapsen puoliso joka on remppaamassa taloa omaksi kodikseen. Onko kiva kun anoppi moittii tekemiänne valintoja?

Vierailija kirjoitti:

mitä se sulle enää kuuluu, sama kun myisit jolleki randomille ei tutulle ja menet sitten moittimaan remonttia. heidän talo, heidän asia, elä sen kanssa.

Meidän lapsuudenkoti myytiin ja uudet omistajat remontoivat sen ja se oli ihan hirveä. En kyllä heille mennyt kertomaan, mutta siskojen kanssa kauhisteltiin yhdessä niitä huonoja ratkaisuja. Jos oma lapsi olisi nuo huonot ratkaisut tehnyt niin en olisi sanonut mitään.

Puuttuisin vain, jos he olisivat tekemässä jotain rakenteille haitallista ratkaisua, mutta senkin perustelisin mahdollisimman asiallisesti. Mihinkään muihin en puuttuisi ja yrittäisin sanoa valmiista jotain kohteliasta vaikkei olisikaan omaan makuuni.

Me myimme pojan perheelle,  Sanoin että jos haluatte apua tai neuvoa jossain niin kysykää.  Ei tullut mieleenkään että kysymättä työnnön sinne toisten omistamaan taloon.   Apu on kelvannut ja ovatpa joskus kysyneet itse johonkin  mielipidettä.   Näin on välit edelleen hyvät.

Voi olla että olisin niin hölösuu, että jos siellä oliis jotain sellaista mitä en olisi itse keksinyt, kertoisin hämmästyksissäni, miten olisin itse tehnyt. Mutta eihän se silti tarkoita, että minun tapa olisi varsinkaan heille se paras tapa. En siis moittisi. Olisin varmasti kiitollinen, että laittoivat kuntoon ja että vanha talo saa elää ajan mukana. Eihän käytössä olevan talon tarvitse olla museo, jossa jämähdetään rakennusajankohdan mukaisiin ratkaisuihin. 

Me myimme talon vain pojalle, joten remonttipäätökset olivat hänen, hänhän sen rempan maksoi. Tyttöystävää ei kaiketi kuunneltu lainkaan. Poika oli asunut talossa  yli 18 vuotta ja tiesi, mikä toimii ja mikä ei, turha siinä oli ryhtyä keittiötä siirtämään tai hirsiseiniä puhdistamaan.

Vierailija kirjoitti:

Olisin iloinen, että talo säilyy suvussa ja siitä pidetään hyvää huolta. Aina parempi, jos talon ikä ja "luonne" otetaan huomioon remonteissa ja sisustamisessa, vaikka se ei enää minun asiani olisikaan. En usko, että aukoisin päätäni (omasta mielestäni) vääristä valinnoista kuitenkaan.

Minäkin ajattelen, että on hyvä ottaa huomioon talon ikä ja luonne. Mutta olen viime aikoina nähnyt pari todella onnistunutta remonttia ja lisärakentamista, joissa on rohkeasti ja onnistuneesti yhdistetty uutta ja vanhaa, ja sekin voi näyttää tosi hyvältä. Tosin siinä voi mennä pieleenkin, mutta onnistuessaan vanha henki korostuu uuden rinnalla kauniisti ja uusi tuo asumiseen nykyaikaista mukavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Me myimme talon vain pojalle, joten remonttipäätökset olivat hänen, hänhän sen rempan maksoi. Tyttöystävää ei kaiketi kuunneltu lainkaan. Poika oli asunut talossa  yli 18 vuotta ja tiesi, mikä toimii ja mikä ei, turha siinä oli ryhtyä keittiötä siirtämään tai hirsiseiniä puhdistamaan.

Tunsikohan tyttöystäväkin talon kuitenkin kodikseen? Varmaan vaikea asettautua asumaan, jos ei ole itsellään mitään sananvaltaa miltä oma koti näyttää. 

Minä aloittaja olen siis se lapsi, joka on isolla rahalla ja valtavalla määrällä hikeä ja työtä kunnostanut isän lapsuudenkodin. Eikä kelpaa isälle 😂

Rakenteet on tehty hänen mielestään oikein, mutta sitten pinnat. Hän olisi laittanut 100v taloon kipsilevyt, me laitoimme vanhan talon mukaisesti huokolevyt ja paperitapetit. Jotka nekin oli isän mielestä oudot. Talon ulkoväri on hänen mielestään väärä, keittiön tiskiallas kummallinen (musta) ja vanhanaikainen tiskipöytä puuttuu. Pihasta on kaadettu liikaa puita (puita on edelleen yli 100) ja tehty väärin kun on kaivettu aivan talon seinustalla olevat pensaat pois ja kaadettu 3 metrin päässä talon seinästä olevat isot puut.

Ylipäätään tavaroiden järjestys häntä ärsyttää ja kun käy, järjestelee ne uudelleen oman makunsa mukaan 😂

En voi käsittää tätä, koska itse todellakin olisin iloinen kuten joku kirjoittikin, että talo pysyy suvussa. Ja etenkin että se laitetaan kuntoon eikä lahoa pystyyn! Tätä muut sukulaiset yrittävät isälle toitottaa. Ap

Älä synny sinne lapsuuden kotiisi, kun on noin vaikeaa!