Kyllä meitä nepsylapsia on aina ollut. 80luvulla sain huudot kun en kyennyt koulumatkaa kävelemään jäämättä haahuilemaan johonkin

Vierailija kirjoitti:

Kerran toin kouluun linnunpoikasen ja toisella kertaa olin märkä,kun olin tippunut ojaan. Opettaja huusi pää punaisena ja niin myös äiti,kun kuuli taas kerran tyttärensä seikkailuista. 

Öisinkään ei kiinnostanut nukkua,mielummin vaikka maalasi iskän  esiin unohtamalla maalilla peilin keltaiseksi tai soitti kattiloita. Nukkuminen oli niin tylsää,tai  lähinnä se unen odottelu.

Ap

Miksi teit noin?

Vierailija kirjoitti:

Ei se ollut silloin niin tarkkaa. Koulun jälkeen mentiin välillä suoraan kaverin luo, ja vasta illalla kotiin.

Eri asia. On eri asia mennä kaverille tarkoituksellisesti. Tässä puhutaan tapauksista, jotka kyllä olivat menossa suoraan kotiin (tai kouluun), mutta kesken matkan toistuvasti unohtivat mitä olivat tekemässä tai jotain muuta vastaavaa. Eli se mitä yrittivät tehdä ja mitä oikeasti päätyivät tekemään eivät vastanneet toisiaan ollenkaan.

Koulun jälkeen siis "haahuilitte" tai menitte suoraan kaverille. 

Entä harrastukset? Treenaus? Koululäksyt? Kokeisiin luku? Jätittekö kaiken tekemättä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran toin kouluun linnunpoikasen ja toisella kertaa olin märkä,kun olin tippunut ojaan. Opettaja huusi pää punaisena ja niin myös äiti,kun kuuli taas kerran tyttärensä seikkailuista. 

Öisinkään ei kiinnostanut nukkua,mielummin vaikka maalasi iskän  esiin unohtamalla maalilla peilin keltaiseksi tai soitti kattiloita. Nukkuminen oli niin tylsää,tai  lähinnä se unen odottelu.

Ap

Miksi teit noin?

En ole edellinen, mutta yhden haahuilijan äitinä veikkaan, että hänelle vain tuli mieleen tehdä noin, joten ei kun tuumasta toimeen. (Ja saman tien unohtuu se mitä olikaan hetki sitten tekemässä.) Eikä peilin keltaiseksi  maalaaminenkaan kuulosta mitenkään erikoiselta tuon tyyppisillä aivoilla. (Maalia...peili...ja eikun hommiin!)

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen siis "haahuilitte" tai menitte suoraan kaverille. 

Entä harrastukset? Treenaus? Koululäksyt? Kokeisiin luku? Jätittekö kaiken tekemättä?

Sulla ei selkeästi ole kokemusta adhd:stä. Siihen kuuluu toiminnanohjauksen vaikeudet. Ei silloin aivot kykene pysymään siinä ajatuksessa, että pitäisi tehdä suunnitelmallisesti jotain. Varsinkaan vielä pienellä lapsella, joka ei ole oppinut toimimaan vaikeutensa kanssa.

Se ajatus kyllä on olemassa, mutta karkaa saman tien, kun uusi ajatus tulee päähän. Ja adhd:eillä niitä ajatuksia todellakin tulee paljon. Lapsellani on adhd ja hänellä ei koskaan ole tylsää: Päässä tapahtuu niin paljon, että hänellä tuntuu olevan viihde aina mukanaan korvien välissään vaikka mitään ei tapahtuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen siis "haahuilitte" tai menitte suoraan kaverille. 

Entä harrastukset? Treenaus? Koululäksyt? Kokeisiin luku? Jätittekö kaiken tekemättä?

Sulla ei selkeästi ole kokemusta adhd:stä. Siihen kuuluu toiminnanohjauksen vaikeudet. Ei silloin aivot kykene pysymään siinä ajatuksessa, että pitäisi tehdä suunnitelmallisesti jotain. Varsinkaan vielä pienellä lapsella, joka ei ole oppinut toimimaan vaikeutensa kanssa.

Se ajatus kyllä on olemassa, mutta karkaa saman tien, kun uusi ajatus tulee päähän. Ja adhd:eillä niitä ajatuksia todellakin tulee paljon. Lapsellani on adhd ja hänellä ei koskaan ole tylsää: Päässä tapahtuu niin paljon, että hänellä tuntuu olevan viihde aina mukanaan korvien välissään vaikka mitään ei tapahtuisi.

Ei tarvitse olla ADHD, että on omat viihteet aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan lapsilla oli vielä toisaalta luonteenpiirteitä ja toisaalta kurittomuutta. Kaikkea poikkeavaa tai ei-toivottua ei leimattu nepsyksi.

Itse asiassa harva edes oli kuullut mistään nepsyistä vielä 10 vuotta sitten.

Paljon inhimillisempää antaa lapselle diagnoosi kuin mitä remmiä niin kuin 80-luvulla toimittiin.

Ai, ja noiden kahden välillä EI ole mitään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan lapsilla oli vielä toisaalta luonteenpiirteitä ja toisaalta kurittomuutta. Kaikkea poikkeavaa tai ei-toivottua ei leimattu nepsyksi.

Itse asiassa harva edes oli kuullut mistään nepsyistä vielä 10 vuotta sitten.

Paljon inhimillisempää antaa lapselle diagnoosi kuin mitä remmiä niin kuin 80-luvulla toimittiin.

Remmi kirpaisee hetken. Diagnoosi taas rajoittaa elämää loppuiän.

Vierailija kirjoitti:

Kerroinkin jo toisessa ketjussa kuinka luokkakaveri käveli mun kanssani, jotta ei unohtunut jonnekin. Kun joskus ei kävellyt, jäi kuljeskelemaan kilometrin matkaa tunniksi pariksi. Ja välillä unohtui reppu eikä läksyistä ollut aavistustakaan koskaan.

Mitä teistä "haahuilijoista" isona tuli? Kiinnostaa, koska toinen lapseni on nyt samanlainen ja joskus huolettaa oppiiko hän koskaan huolehtimaan omista asioistaan.

Toi on kuin omilta koulumatkoiltani 80-90-luvuilta. Minusta tuli peruskoulun jälkeen freelance graafikko ja -muusikko, siirryin yrittäjäksi muutama vuosi myöhemmin ja olen yhä samalla tiellä. Teen kaikkea silmillä ja korvilla aistittavaa erilaisille asiakkaille, sellaista missä aktiivisesti assosioivasta ja loputtomasti uteliaasta mielestä on etua. Ja vaikka en tule tällä työllä koskaan rikastumaan, koen löytäneeni oikean paikan itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Olisitko päässyt opettajaksi jos sinulle olisi nykymuodin mukaisesti annettu pitkä liuta kirjaindiagnooseja?

Opintoihin hakiessa kukaan ei päässyt lukemaan tietojani diagnoosien osalta. Mutta voi olla että olisin uskonut etten voi ruveta sellaiseen työhön. Nytkin oma äitikin kielsi hakemasta opeopintoihin, kun olen liian ujo. Mutta olen tullut toimeen oppilaiden kanssa ihan hyvin. Kaikkien opettajien kanssa en ole pärjännyt. Vakituisen työn sain vasta nyt, 15 vuotta valmistumisen jälkeen.

Muistelen että joskus lapsena 80-luvulla oli jotenkin vaikea saada kiinni joistain asioista että olisin tajunnut ne oikein, mutta nyt aikuisena en puolestaan saa oikein kiinni siitä virheellisestä ajatusmallistani lapsena, että miksi jotkut asiat oli vaikeita tajuta tai saada edes niinsanotusti kiinni siitä, luetun ymmärtäminen tai jotain ehkä? Olisin varmaan tajunnut paremmin jos olisi jotenkin visuaalisesti havainnollistettu. Pelkkä teksti ei oikein avannut kaikkea mulle.

Minäkin olen 90-luvulla syntynyt, ja jos lukee noista ADD-tytöistä niin olen juuri sellainen. Ei vielä jaettu diagnooseja ja jäin melko huomaamattomaksi, vaikkakin osa opettajista oli muhun ärsyyntyneitä. Itse ajattelin vain olevani idiootti koska suuntavaisto puuttui täysin ja oli milloin mitäkin hukassa tai unohtunut. Muistan että joka aamu juoksin kouluun kauhealla kiirellä jo ensimmäisillä luokilla, ajanhallinta on aina ollut haastavaa

Nykyään mun ajatukset noista lasten diagnooseista, seurannoista ja kaiken maailman terapioista on ristiriitaisia. Toisaalta hyvä että tukea on saatavilla, mutta toisaalta välillä se on turhaa stressiä vanhemmille. Lasten pitää saada olla lapsia eikä kaikkia voi tai pidä saada samaan muottiin. Kaikki kasvavat ja kehittyvät omalla tavallaan. 

Kumppanini on syntynyt -87 ja hänellä on ADHD. Sanotaanko nyt vaikka niin, että häneen isäänsä tutustumisen jälkeen voin sanoa, että nepsyjä on ollut jo 50-luvullakin.

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen siis "haahuilitte" tai menitte suoraan kaverille. 

Entä harrastukset? Treenaus? Koululäksyt? Kokeisiin luku? Jätittekö kaiken tekemättä?

Aivan, koska nepsylapset todella ahkerasti tekee läksyjä ja lukee kokeisiin. Mikä treenaus? Kuvataidekouluun menin kyllä omin avuin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan lapsilla oli vielä toisaalta luonteenpiirteitä ja toisaalta kurittomuutta. Kaikkea poikkeavaa tai ei-toivottua ei leimattu nepsyksi.

Itse asiassa harva edes oli kuullut mistään nepsyistä vielä 10 vuotta sitten.

Paljon inhimillisempää antaa lapselle diagnoosi kuin mitä remmiä niin kuin 80-luvulla toimittiin.

Ei ehkä ole. Nuoret ovat nykyään aiempaa ahdistuneempia. Syynä kurin puute, netti ja vanhempien erot ja uusperheet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan lapsilla oli vielä toisaalta luonteenpiirteitä ja toisaalta kurittomuutta. Kaikkea poikkeavaa tai ei-toivottua ei leimattu nepsyksi.

Itse asiassa harva edes oli kuullut mistään nepsyistä vielä 10 vuotta sitten.

Paljon inhimillisempää antaa lapselle diagnoosi kuin mitä remmiä niin kuin 80-luvulla toimittiin.

Remmi kirpaisee hetken. Diagnoosi taas rajoittaa elämää loppuiän.

Diagnoosi ei rajoita, ellei halua lentäjäksi tai lennonjohtajaksi. Niissäkin tapauksissa diagnoosi, terapia ja toimiva lääkitys auttaa.

Mulla ei ole diagnooseja koska en ole saanut niitä.

Olen ehkä liian aggressiivisesti niitä pyytänyt ja vainonnut lääkäreiltä. Lääkäreistä olen sitä mieltä että niille kyllä veronmaksajien leveä elämä kelpaa mutta meitä ei oikein haluta auttaa.

Olen saanut amiksessa yhden kerran täysin kiitettävät kokeesta 9+, kun eräs adhd kaveri epäili että onko mulla adhd. Hän selvästi näki että olisin adhd tapaus. Sain häneltä lääkkeitä testiin. Käytin niitä viikon verran ja opiskelin 33v matematiikan kokeeseen. Olin aina reputtanut matematiikan nelosella. 

Se on kenties ainoa kerta kun ymmärsin matematiikasta mitään. 

Lääkityksestä olisi mulle varmasti hyötyä, mutta meneehän se elämä näinkin työttömänä. Neljä ammattikoulukokeilua mennyt nurin ja keskeytynyt, kun en saa tarvittavaa hoitoa. 

Epäillään aina masennusta ja ahdistusta. Sellasta. Olen kohta viiskyt ja olisin voinut olla vaikka mitä oikealla lääkityksellä. Nyt olen työtön ja menehän se näinkin. Se viikko kun olin vähän kuin normaali, niin tajusin aika paljon asioita. 

Myöhemmin olen ehkä puolituntia pystynyt samaan ilman lääkkeitä, silloin tällöin ehkä kahvin avulla ja alkon nousujen aikana. Myös raskaan liikunnan jälkeen voi tunnin verran keskittyä kirjaan esim. Muuten on sellasta kävelyä ympäri ja vähän kaikkee mut ei mitään. Harmittaa kun Suomes ei saa apua. 

Olin ala-asteen ja yläasteen addu ja adhd purkautui teininä. Luulen näin. 

Mun äiti on täysin adhd tapaus. Sitä ei kestä paria päivääkään.

Hetkinen, teidän nepsyjen piti kaikkien olla neroja????!??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen siis "haahuilitte" tai menitte suoraan kaverille. 

Entä harrastukset? Treenaus? Koululäksyt? Kokeisiin luku? Jätittekö kaiken tekemättä?

Sulla ei selkeästi ole kokemusta adhd:stä. Siihen kuuluu toiminnanohjauksen vaikeudet. Ei silloin aivot kykene pysymään siinä ajatuksessa, että pitäisi tehdä suunnitelmallisesti jotain. Varsinkaan vielä pienellä lapsella, joka ei ole oppinut toimimaan vaikeutensa kanssa.

Se ajatus kyllä on olemassa, mutta karkaa saman tien, kun uusi ajatus tulee päähän. Ja adhd:eillä niitä ajatuksia todellakin tulee paljon. Lapsellani on adhd ja hänellä ei koskaan ole tylsää: Päässä tapahtuu niin paljon, että hänellä tuntuu olevan viihde aina mukanaan korvien välissään vaikka mitään ei tapahtuisi.

Toiminnanohjaus = kuri. 

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Ysärillä jätettiin luokalle ja helposti häiriötä aiheuttavat ja huonosti keskittyvät laitettiin etupenkkiin kiltin tytön viereen istumaan, taikka sermin taakse koulunkäynnin avustajan kanssa. En sano että nuo olisivat mitään parhaita menetelmiä olleet, mutta näin tehtiin. Ja moni haahuili koulumatkalla ties mihin. Kyllä sitä kotiin aina lopulta löydettiin.

Noitahan ne just nykyäänkin tekee. Koulukyydin ehkä saa, mutta mitä muuta uutta muka on?