Nuoren muutto ja äiti vaan itkee

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jotkut on tällä palstalla tunteettomia ja empatiakyvyttömiä. En ymmärrä miksi ei saisi itkettää se, että lapsi muuttaa pois. Vastenmielistä, että pitäisi aina olla täysin tunteeton. 

Kyllä muakin itketti kun ainoa lapsi muutti viime syksynä pois. Jäin yksin tai siis kissan kanssa. 

Saatte kiusaamistanne takaisin. Turha esittää mitään hyviä ihmisiä kun haukutte kaikkia muita itse täällä palstallakin.

Mitä ihmettä sä oikein selität? Miten mä olen syyllinen siihen, että joku muu on sua haukkunut? Todella rasittavaa yrittää keskustella täällä nykyään yhtään mistään kun tuollaisia syyttelijöitä ja haukkujia riittää. 

Meillä on lähdössä kuopus. Nyt vähän kyllä hirvittää. 2 vanhempaa lasta jo omillaan ja hyvin on mennyt , nuorimmalla oli vielä muita kiireempi ja lähtee toiselle paikkakunnalle lukioon.

Nyt täytän omaa kalenteria ja miehen kanssa suunnitellaan tulevia reissuja ettei tyhjyys iske niskaan

Itke vaan, on syytäkin. Enää on edessäsi vain vanhuuden vaivat ja kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Sylettää tuollainen. Äidillä ei mitään elämää. Nuori parka.

Eihän avaus kerro APsta muuta kuin, että hän on herkkä. Mistä tuo sun katkeruutes ja ilkeytes kumpuaa? 

ohis

Minulta vieraannutettiin 11 v lapsi. Muutanaan vuoteen ei ole käynyt. Itkin vuoden. Sitten rupesin liikkumaan ja treenaamaan ja tutustuin pohjoismaiseen pakanuuteen. Nyt on jo tottunut.

Paljon puuhaa niin ei ehdi miettimään.

Älä koske hänen tavaroihinsa vähään aikaan.

Et kai sen lapsen edessä itke? Tuntee kohta syyllisyyttä eikä pääse kiinni omaan elämäänsä. Yritä nyt ryhdistäytyä.

Ikävää minäkin itkin. Nopeasti ymmärsin, että myös minun pitää käydä nuoren luona eikä vain toisinpäin. Käydään yhdessä syömässä, kahvilassa, shoppailemassa ja nuori esittelee kaupunkia. Lomille suunnitellaan aina jotain mukavaa yhdessä. Tämä kesänä oltiin viikko euroopassa ja toinen viikko vuokramökillä.

Tottakai se on tosi surullista, mutta paljon pahempaa olisi jos nuori ei lähtisi kotoa ollenkaan. Itselläkin on itku välillä tullut, mutta olen ihan tietoisesti käskenyt itseäni ajattelemaan iloisia asioita. Näin sen elämän on pitänyt mennäkin. Monillahan on lapset vaikka eron takia jo varhaisemmassakin vaiheessa lähteneet elämästä enemmän tai vähemmän. Kannattaa etsiä uutta sisältöä elämään.

Kiitos rohkaisun sanoista, eiköhän tämä ajan kanssa helpota, kun näkee että nuori pärjää ja saan itseni kanssa käsiteltyä asian. Yritän muistaa ajatella että tämä on uuden alku, että suhde lapseen vain muuttuu, ei lopu. Ja en ole nuoren edessä itkenyt tai takertunut häneen yms, kun sitä joku epäili. Olen rohkaissut ja kannustanut ja niin edelleen, kuten normaali vanhempi toimii. Itken ihan itsekseni, ymmärrän että tämä on normaali kasvun vaihe ja minun suru on minun kannettava, ei nuoren.

Ap

Minä luen aina aidosti hämmästyneenä näitä kokemuksia. Itse olen äärimmäisen herkkä ja tunteellinen (esim. ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun katson telkkarista mainoksia tippa linssissä), mutta kertaakaan en ole lasten muuttoa itkenyt, vaikka kuopus muutti opiskelujen takia kotoa jo 16-vuotiaana ja esikoinenkin heti lukion jälkeen.

 

Meillä on läheiset ja hyvät välit ja erityisesti tyttären kanssa ollaan whatsappin ja ääniviestien välityksellä yhteydessä lähes päivittäin, mutta kotona kumpikaan ei käy juuri kuin pidemmillä lomilla ja juhlapäivinä, vaikka asuvat alle tunnin matkojen päässä. Ja tämä on minusta enemmän kuin ok, sillä nuorilla kuuluukin olla oma elämä, omat ystävät ja omat harrastukset ja riennot. Tiedän että me vanhemmat silti olemme rakkaita ja tärkeitä ja tiedän heidän tietävän myös että tunne on molemminpuolinen. 

En ole läheisriippuvainen, eikä identiteettini ole olla vain äiti. Koen surua ja haikeutta, tiedän että nuori pärjää. Me kaikki koetaan ja tunnetaan asioita eri tavoin, ihmettelen hieman että olisi normaalia, ettei muutto herättäisi tunteita ja on suorastaan epänormaalia tuntea surua ja haikeutta. Että olen jotenkin päästäni vialla tai kasvattanut lapsen huonosti, ettei minulla ole mitään muuta elämää jne. Ehkä hieman kapeakatseista ajatella, että ainoa oikea ja normaali tunne on olla välinpitämätön. Ei lapsen kasvatus ole ollut minulle mikään työ, jonka olen nyt saanut pakettiin ja se siitä. Tunneside on vahva, ettekö olisi surullisia jos joku muu läheinen/ystävä muuttaisi kauas, niin ettette pystyisi tapaamaan enää niin usein yms? En loukkaantunut, mutta en myöskään allekirjoita sitä, että haikeuden tunteissa olisi jotain väärää, tai että se tarkoittaisi että minulla on jotenkin vääristynyt suhde lapseeni.

Minä itkin kun jätin pojan eka kerran päivähoitoon, saman pojan kohdalla itkin kun lähti armeijaan ja sen jälkeen opiskelemaan. Tosin itkin kotona itsekseni. Tunteella ja järjellä ei ole tässä kohtaa tekemistä keskenään. Tiedämme, että näin sen kuuluu mennä, nuorten pitää itsenäistyä.

Kauan meni, että käytyään kylässä, jäi haikeus. Mutta piti keksiä paljon tekemistä.

Olotila helpottaa. Nykyisin haikeus jää, kun lapsenlapsi käy.

Minusta on vain luonnollista, että lapset muuttavat pois kotoa ja itsenäistyvät. Ylpeä lähinnä olen, en yhtään surullinen. Tyytyväisenä vain seurannut, kuinka ovat löytäneet oman tiensä ja paikkansa maailmasta. Ja aina ovat tervetulleita takaisin, jos sellainen tilanne tulee. Ja hetkeksi on aina jollekin tullutkin.

Ehkä olen sitten jotenkin tunteeton tai huono äiti, kun en ole ikinä heittäytynyt niin siihen äitiyteen, että lasten poismuutto olisi hetkauttanut elämääni mitenkään. Työ vie ison osan elämästä ja lisäksi on paljon harrastuksia, joihin on voinut aina vaan panostaa enemmän lasten kasvettua isommiksi. Nyt ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa edes auton käyttövuoroista, joten voi täyttää illatkin omilla menoilla. Rakastan lapsiani, mutta rakastan myös tätä vapautta ja runsasta omaa aikaa.

Ymmärrän. On ihan kauheeta varsinkin jos jää yksin eikä ole miestä. Itselläni tästä on jo kolme vuotta enkä ole oikein selvinnyt vieläkään kun kaikki on niin tyhjää, millään ei ole mitään merkitystä.