Pää ihan sekaisin lapsikysymyksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse miettisin, että olenko valmis (koskaan) elinikäiseen sitoumukseen. Sitä se on, vaikka lapset kasvaa. Toiseksi miettisin, että haluanko elää lapsiperhe-elämää. Jos lapsiperheellistyy, niin silloin se on sitä sun elämää, mitään muuta todellisuutta ei ole. 

Minusta lapsiperheellistymisessä on hienointa se oma lauma, tunne yhteisöstä, jota ei mielestäni voi muutoin kokea, paitsi tietenkin omassa lapsuuden perheessä.

Naisena on myös tärkeä huomioida, että äidin vastuu on aivan eri luokkaa kuin isän. Se on vääryys, samalla se on realiteetti.

Minä valitsin lapsivapauden. Kyllä kannatti, mutta siis omalla kohdallani.

Olen samojen pohdintojen äärellä nyt. Emme varmaan hanki lapsia, mutta olen muuten aika yksinäinen tyyppi. Mietin tuota kun olen vanha eikä ole tukiverkkoja (varsinaisesti seur

Minulla taas on vanhemmat, puoliso ja yksi sisarus, mutta hän on erityislapsi eli hän ei koskaan perusta omaa perhettä eikä hänestä olla sillä tavalla tueksi vaikka on omaa perhettäni. Minun oletetaan olevan hänen tukensa vanhana. Kaveripiirikin on kutistunut perheellistymisien myötä todella paljon ja mennyt enemmän tuttavuustasolle, joten koen olevani jotenkin yksin. Kaipaisin tuollaista omaa heimoa. Minusta perhe-elämä kuulosta ihan mukavalta. Mutta puoliso ei halua ollenkaan lapsia, ja minäkin keksin lasten hankkimisesta myös paljon huonoja puolia. En tiedä mitä tehdä. Olen jo 35.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuntuu, että aika moni eroaa pikkulapsiaikana (siis ennen eskaria). Sitten ne loput, heistä suurin osa on onnettomia (näin kärjistetysti sanottuna). Minulle ennemmin riittää hyvä parisuhde.

Lapsettomuus ei kuitenkaan takaa hyvää parisuhdetta.

Mikään ei takaa hyvää parisuhdetta. Mutta jos suhteessa ei ole ns. kolmatta pyörää, voi kumppanit keskittyä vain toisiinsa, ja rahahuoliakin on vähemmän. Monet suhteet kariutuu juuri em. syistä: ei enää kiinnostuta toisista ja rahasta on pulaa.

Eivät lapset ole mikään suhteen kolmas pyörä, vaan perhe.

Naisen elämäntehtävä on hankkia lapsia.

Nykyelämäkin on sellaista että näitä asioita pystyy miettimään vasta 35-vuotiaana. Sain ekan kunnollisen oman alan työn vasta 32-vuotiaana. Ennen sitä olin työtön ja eri alan osa-aikatyössä kun muuta ei ollut, sitä ennen olin opiskellut yliopistossa vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse miettisin, että olenko valmis (koskaan) elinikäiseen sitoumukseen. Sitä se on, vaikka lapset kasvaa. Toiseksi miettisin, että haluanko elää lapsiperhe-elämää. Jos lapsiperheellistyy, niin silloin se on sitä sun elämää, mitään muuta todellisuutta ei ole. 

Minusta lapsiperheellistymisessä on hienointa se oma lauma, tunne yhteisöstä, jota ei mielestäni voi muutoin kokea, paitsi tietenkin omassa lapsuuden perheessä.

Naisena on myös tärkeä huomioida, että äidin vastuu on aivan eri luokkaa kuin isän. Se on vääryys, samalla se on realiteetti.

Minä valitsin lapsivapauden. Kyllä kannatti, mutta siis omalla kohdallani.

Olen samojen pohdintojen äärellä nyt. Emme varmaan hanki lapsia, mutta olen muuten aika yksinäinen tyyppi. Mietin tuota kun o

Olet vasta 35-vuotias ja ihmisen ihmissuhteiden muuttuminen ja kehittyminen on mahdollista kauan kun on elossa.

Kumppanin vaihtaminen ei tietenkään takas, että saisi lapsia, siihen vaikuttaa niin moni asia. Samalla kyllä miettisin, että jos itse haluaa lapsiperheen ja nykyinen kumppani ei, niin onko se liian merkittävä ero. 

Ja uusia ystävyyssuhteita on aina mahdollista synnyttää ja ne vanhatkin voivat joskus elpyä, kun elämä menee eteenpäin.

Miettisin, että millaisiin asioihin tarvitsee yhteisöä ja lähtisin sitä kautta miettimään ratkaisuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuntuu, että aika moni eroaa pikkulapsiaikana (siis ennen eskaria). Sitten ne loput, heistä suurin osa on onnettomia (näin kärjistetysti sanottuna). Minulle ennemmin riittää hyvä parisuhde.

Lapsettomuus ei kuitenkaan takaa hyvää parisuhdetta.

Mikään ei takaa hyvää parisuhdetta. Mutta jos suhteessa ei ole ns. kolmatta pyörää, voi kumppanit keskittyä vain toisiinsa, ja rahahuoliakin on vähemmän. Monet suhteet kariutuu juuri em. syistä: ei enää kiinnostuta toisista ja rahasta on pulaa.

Eivät lapset ole mikään suhteen kolmas pyörä, vaan perhe.

Tuo kyllä totta. Lapsiperheellistyvän pitää nimenomaan haluta endisijaisesti perhettä, eikä parisuhdetta. Vaikka parisuhdettakin tulee pitää yllä perheen sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Naisen elämäntehtävä on hankkia lapsia.

Naisen elämäntehtävä on elää elämäänsä niinkuin tahtoo.

Kun maailman tuhoutuminen ja globaali  lisääntymisongelma on vedetty pakasta jo heti kättelyssä, niin eihän tähän muuta voi sanoa kuin että älä ihmeessä hanki lapsia, sussa menee nupullaan oleva kunnon vela täysin hukkaan.

Jätä onni, usko tulevaisuuteen ja rakkaus suosiolla niille, jotka eivät koe vastaavaa elämän tuskaa.

Minä olin samalla tavalla kahden vaiheilla pitkään. Mies halusi lapsia. Lopulta hankittiin kaksi, ja se oli elämäni paras päätös. Myöhemmin mies kuoli ja jäin yksinhuoltajaksi, mutta silti en tekisi muuta päätöstä näin jälkikäteen.

Minusta lapsenhankinta-pohdiskelut keskittyvät ihan liikaa siihen vauva-aikaan. On se raskasta, mutta kyllä siitä selviää. Ja ihanaa myös! Mutta tosi nopeasti lapset ovat isompia, omatoimisia leikki-ikäisiä ja koululaisia. Niiden kanssa on helppo ja kiva puuhailla vaikka mitä. Lasten myötä elämään tulee myös uusia aikuisia, itsellä lasten kavereiden vanhemmista on tullut myös omia hyviä kavereita.

Tämä tälleen kannustuksena lasten hankinnan puolesta, koska varmasti saat vasta-argumentteja ihan tarpeeksi. :) 

Vierailija kirjoitti:

Itselleni päätös oli helppo. Ajattelen itsekin, että lapsen myötä oma elämä on mennyttä. Lisäksi lapset ovat mielestäni erittäin rasittavia, eivätkä lasten jutut kiinnosta minua. Lapsen tekeminen ei toisi mitään lisäarvoa elämääni. 

Sano nyt vielä että sinulla on valtavasti sydän ystäviä, jotka rakastavat sinua ihan sellaisena kuin olet.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin samalla tavalla kahden vaiheilla pitkään. Mies halusi lapsia. Lopulta hankittiin kaksi, ja se oli elämäni paras päätös. Myöhemmin mies kuoli ja jäin yksinhuoltajaksi, mutta silti en tekisi muuta päätöstä näin jälkikäteen.

Minusta lapsenhankinta-pohdiskelut keskittyvät ihan liikaa siihen vauva-aikaan. On se raskasta, mutta kyllä siitä selviää. Ja ihanaa myös! Mutta tosi nopeasti lapset ovat isompia, omatoimisia leikki-ikäisiä ja koululaisia. Niiden kanssa on helppo ja kiva puuhailla vaikka mitä. Lasten myötä elämään tulee myös uusia aikuisia, itsellä lasten kavereiden vanhemmista on tullut myös omia hyviä kavereita.

Tämä tälleen kannustuksena lasten hankinnan puolesta, koska varmasti saat vasta-argumentteja ihan tarpeeksi. :) 

 

 

Niin. Lapset ovat kivoja, mutta yhtäkään naista ei pitäisi esim. r aiskata tämän vuoksi tai laittaa miehen omistukseen, kuten ei näitä lapsiakaan. Eli tässä on vähän tällainen pattitilanne, että ottamalla vastaan erittäin vakavaa väkivaltaa ja ihmisoikeus- ja seksuaalirikoksia saat kivoja pikku palkintoja. Jotkut uhraavat pillunsa ja kehittävät perimäänsä siihen suuntaan, että tämä kaikki väkivalta kuuluu osaksi naiseutta, mutta aika iso osa myös ei. 

Lapsia ei tehdä siksi että ne pitävät seuraa itselle. Se on itsekästä ajattelua. Lapsilla on omakin elämä.

Jos kokee yksin jäämisen pelkoa, ratkaisu on terapia, ei lapset.

Muuten on riskinä siirtää oma trauma lapselle joka myös ajattelee että "minä jään yksin jos minulla ei ole lapsia". Miksi kukaan haluaisi tehdä sellaista lapselleen?

Yksinäisyyteen on ratkaisu: kaverit, ystävät, harrasteet, sukulaiset. Eli menee ihmisten ilmoille ja heittäytyy mukaan. Kukaan ei tule hakemaan kotoa nojatuolista.

Itselle alkoi kolmenkympin koittaessa riittää bilettäminen, matkustelu ja viikonloppujen haahuilu. Koin, että sitä oli koettu tarpeeksi, ja kaipasin uutta sisältöä elämääni. Näin ollen aika oli kypsä lapsen yrittämiselle, ja asiasta oli helppo tehdä päätös. Toki olin aina tiennyt haluavani lapsia, jos vain sopiva kumppani löytyy. Nyt eletään pikkulapsiarkea, ja luonnollisesti päivät ovat tosi täysiä ja välillä on hermot koetuksella kodin jatkuvan sotkuisuuden vuoksi, mutta lapsi on kuitenkin tuonut elämääni valtavasti iloa ja sisältöä. Lapsi myös alkaa olla tosi kivassa iässä, kun nyt hänen kanssaan voi keskustella, harrastaa ja tehdä muutenkin paljon kaikenlaista. Esim. taloudellisesti meillä ei ole mitään ongelmia, sillä ollaan miehen kanssa hyvissä työpaikoissa.

Tietenkään kaikille tällainen elämä ei sovi. Siksi kannattaakin kuunnella itseään tarkkaan. Kyllä sen sydämessään lopulta tietää, haluaako lapsia vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni päätös oli helppo. Ajattelen itsekin, että lapsen myötä oma elämä on mennyttä. Lisäksi lapset ovat mielestäni erittäin rasittavia, eivätkä lasten jutut kiinnosta minua. Lapsen tekeminen ei toisi mitään lisäarvoa elämääni. 

Sano nyt vielä että sinulla on valtavasti sydän ystäviä, jotka rakastavat sinua ihan sellaisena kuin olet.

Olen eri mutta sarkastisen sävyn kommenttisi kertoo sinusta hyvin paljon. Ajattelet että jos ihminen ei tykkää hankkia lapsia, hän olisi sosiaalinen hylkiö. 

Juuri tuollaiset asenteet ovat niitä, joita lapset sitten toistavat kouluissa ja kiusaavat toisiaan. Mistä muualta lapset oppivat mallit kuin kotoaan.

Sinulla varmaan sitten on niitä sydänystäviä todella paljon? Tietävätkö he millainen ihminen todella olet kun levität tällaisia ennakkoluuloja toisista ihmisistä?

Vierailija kirjoitti:

Kun maailman tuhoutuminen ja globaali  lisääntymisongelma on vedetty pakasta jo heti kättelyssä, niin eihän tähän muuta voi sanoa kuin että älä ihmeessä hanki lapsia, sussa menee nupullaan oleva kunnon vela täysin hukkaan.

Jätä onni, usko tulevaisuuteen ja rakkaus suosiolla niille, jotka eivät koe vastaavaa elämän tuskaa.

 

Miksi olet niin katkera veloja kohtaan? AP ei missää vaiheessa sanonut olevansa vela vaan on (vielä) aidallaistuja.

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki. Lapseton elämä on mukavaa ja melko huoletonta.

Sääli pilata aivan hyvä aivopesun yritys, mutta huolia ja vastoinkäymisiä riittää yllin kyllin jokaiselle elämän mittaan. Turha niitä on lasten piikkiin sysätä.

Mielestäni perhe-elämä on ihanaa, mutta se on vain oma mielipiteeni. Pohdin ihan samoja asioita kuin ap ja mielestäni pidän mustavalkoisena ajatteluna sitä, että lapsia pitäisi haluta 100% tarjotakseen hyvän elämän ja ollakseen hyvä äiti. Itse elin 50/50 -vaiheilla vuosia ja vielä jätettyäni ehkäisyn pois, olin siinä 70% hujakoilla. Nyt olen kuitenkin 100% tyytyväinen valintaani ja tuntuukin oudolta lukea tällaisia ajatuksia muilta, kun tietää nyt mitä se elämä itselleni aidan toiselta puolelta oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki. Lapseton elämä on mukavaa ja melko huoletonta.

Saattaa vaan tuossa 60-70 vuotiaana tulla aika tyhjä olo.

Miten niin? Ystäviä, tuttuja ja naapureita piisaa, samoin harrastuksia ja elämyksiä. Ei kannattaisi sinunkaan heittäytyä vain lastesi varaan. Moni lapsia tehnyt vanhus on yksinäinen kun lapset eivät käy eikä mitään sosiaalista verkostoa ole.

Siskoni on perheetön ja hänellä piisaa harrastuksia ja elämyksiä. Silti hän kokee, että yhteiset hetket mun perheen, lasten ja nyt jo heidän perheiden kanssa on niitä tärkeimpiä. Sitten vaikka anoppi, joka keskeytyi pari vuotta sitten ja jolta kaverit kuolee ympäriltä. Hän miettii kun ei lapsenlapset käy ja että olis ehkä kannattanut olla maisemissa ne kaikki kesät ja lomat kun he olivat pieniä ja vielä nauttineet isovanhempien seurasta.

Kuvittelin parikymppisenä itseni lapsettomaksi yli 40-vuotiaaksi ja vaihtoehtoisesti myös lapselliseksi. Mietin ja ennakoin, kumpaa katuisin enemmän. Tulin siihen lopputulokseen, että katuisin enemmän lapsettomuutta. Nyt 45-vuotiaana kahden teinin äitinä ainoa asia mikä harmittaa, on se, ettei lapsia ole yksi enemmänkin.

Ap, jos asiaa tarvitsee noin paljon jossitella, kuulostaa kovasti siltä, ettet halua lapsia. Asia on sillä selvä.