Pää ihan sekaisin lapsikysymyksen vuoksi.

tuntuu, että aika moni eroaa pikkulapsiaikana (siis ennen eskaria). Sitten ne loput, heistä suurin osa on onnettomia (näin kärjistetysti sanottuna). Minulle ennemmin riittää hyvä parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, kun pohdit asiaa, sillä melkoisen pintapuolisia ja keskenkasvuisen ajatuksia sinulla näkyy olevan. Jotkut kuitenkin jättävät nämä kysymykset kysymättä itseltään ja lapsen syntymän jälkeen ovat kriisissä, joten olet ihan oikealla tiellä. 

Mistä tuokin tuli, että hyvät hetket lapsen kanssa ovat pieni osa kokonaisuutta? Ennemmin äitinä koen sen olevan päinvastoin. On se joo välillä rankkaa ja etenkin esikoisen kanssa tulee niin paljon uutta omaksuttavaa, että eka vuosi on yleensä vaikea, vaikka vauva ei olisi edes huono nukkuja. Kuitenkin kokonaisuus on enemmän hyvää ja huonot hetket vain hetkiä, jotka menevät ohi.

Jos mediaan ja someen perustaa näkemyksensä lapsiperhe-elämästä, voi tosiaan jäädä käsitys, että se on pelkkää p**kaa ja loppukaneettina silti niin arvokasta. Vaikeahan siitä on ymmärtää, mikä sen tekee niin arvokkaaksi, kun eka kerrotaan vaan huonoja puolia

Sitten tuo oma aika, jota nyk

Miten niin pintapuolisia ja keskenkasvuisia?

AP:n kysymykset ovat erittäin relevantteja, arvokkaita ja jokaisen vanhemmaksi aikovan pitäisi osata sanoa vastaukset noihin kysymyksiin kuin apteekin hyllyltä. Lapsia ei pidä hankkia hetken mielijohteesta vaan pitkällisen itsetutkiskelun myötä.

Laoset ovat vapaaehtoinen valinta ja jos kokee että miinuksia on enemmän, sitten ei pidä lisääntyä. Jos ei tykkää jalkapallosta, sitten ei kannata pelata jalkapalloa. Se ei ole sen ihmeellisempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki. Lapseton elämä on mukavaa ja melko huoletonta.

Saattaa vaan tuossa 60-70 vuotiaana tulla aika tyhjä olo.

ei kaikki elä noin vanhaksi.

Eivät tosiaan, mutta Suomessa eliniänodote on naisilla yli 80 vuotta ja miehillä muistaakseni vähän ali, eli suurin osa elää vanhemmaksikin.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kuinka moni meistäkin olisi jäänyt syntymättä, jos äitimme olisi harkinnut tarkemmin ja päättänyt jäädä lapsettomaksi.

Olen itse sellaisen äidin lapsi.

Halusin kuitenkin omia lapsia. He eivät syntyneet vahingossa vaan olivat haluttuja ja tärkeitä. En joutunut luopumaan heidän takiaan mistään. Siitä huolimatta toinen heistä teki itsemurhan.

Niin, tässä nähdään että se halu ei riitä.

Hyvä esimerkki siitä, että halu ei riitä, on tämä ukko joka menee naimisiin l apsivaimon kanssa ja t appaa tämän r aiskaamalla tätä hääyönä niin tuhannen halussaan.

HALU on paskin syy tehdä elämässä yhtään mitään. Älkää koskaan tehkö mitään pelkän halun perusteella.

Sama juttu lasten kanssa, suomessa on todennäköiessti mariginaalisen vähän väkivallattomia ja seksuaaliväkivallattomia synnytyksiä. Tämä väkivalta ei kosketa vaan naista, VAAN ON R AISKAUS JA VÄKIALTAA MYÖS SITÄ LAST KOHTAAN. Eikä sillä edes väliä vaikka se koskettaisi vaan naistakin, naistakaan ei saa r aiskata.

Halu ________ ei __________ riitä.

Vierailija kirjoitti:

tuntuu, että aika moni eroaa pikkulapsiaikana (siis ennen eskaria). Sitten ne loput, heistä suurin osa on onnettomia (näin kärjistetysti sanottuna). Minulle ennemmin riittää hyvä parisuhde.

Lapsettomuus ei kuitenkaan takaa hyvää parisuhdetta.

Kun muistaa että, helpoin ja nopein tapa pilata elämänsä, on lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, kun pohdit asiaa, sillä melkoisen pintapuolisia ja keskenkasvuisen ajatuksia sinulla näkyy olevan. Jotkut kuitenkin jättävät nämä kysymykset kysymättä itseltään ja lapsen syntymän jälkeen ovat kriisissä, joten olet ihan oikealla tiellä. 

Mistä tuokin tuli, että hyvät hetket lapsen kanssa ovat pieni osa kokonaisuutta? Ennemmin äitinä koen sen olevan päinvastoin. On se joo välillä rankkaa ja etenkin esikoisen kanssa tulee niin paljon uutta omaksuttavaa, että eka vuosi on yleensä vaikea, vaikka vauva ei olisi edes huono nukkuja. Kuitenkin kokonaisuus on enemmän hyvää ja huonot hetket vain hetkiä, jotka menevät ohi.

Jos mediaan ja someen perustaa näkemyksensä lapsiperhe-elämästä, voi tosiaan jäädä käsitys, että se on pelkkää p**kaa ja loppukaneettina silti niin arvokasta. Vaikeahan siitä on ymmärtää, mikä sen tekee niin arvokkaaksi, kun eka kerrotaan vaan hu

Ainoa järkevä syy hankkia lapsia on se, että haluaa siirtää koko omaisuutensa kehonsa mukaanlukien uudelle sukupolvelle. Ihan kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Kun muistaa että, helpoin ja nopein tapa pilata elämänsä, on lisääntyä.

Muistakaa kuunnella näiden ihmisten ajatuksia lapsiperheistä, joilla itsellään ei ole lapsia. He tietävät parhaiten.

Oletko valmis siihen, että lapsesi voi olla erityislapsi? 

Vierailija kirjoitti:

"Voin sanoa, että aika moni varmasti kadehtii tuollaista elämäntapaa. "

 

Elämäntapa ei vielä kerro mitään siitä, millaista ihmisen elämä oikeasti on. Englanniksi sanotaan "wherever you go, there you are", ja siinä piilee kyllä syvällinen totuus. Se, miltä elämä vaikuttaa ulospäin, ei kerro mitään siitä, miltä se tuntuu. Se, miltä se tuntuu, riippuu ihan siitä, millaisessa henkisessä tilassa ihminen on.

(Ja vaikkapa mulle "van life" olisi kauhistus. Liikaa epävarmuustekijöitä, puutteelliset mahdollisuudet peseytyä ja käydä vessassa sekä liian vähän omaa rauhaa eikä edes kunnollisia työtiloja.)

No kyllä heillä on aina se optio kuitenkin olemassa, että asettuvat asumaan jonnekin, jos niin haluavat. Mutta eivät ainakaan nyt sellaista harkinneet. 

Ja ihan turhaan laitat edes suluissa sitä, että miten juuri sinä et haluaisi tuollaista elämää. Aika moni kuitenkin haluaisi, pidit sinä siitä tai et. 

Olen saanut lapseni keskimääräistä nuorempana, ja sellainen huoleton nuoren aikuisen elämä jäi minulla erittäin lyhyeksi vaiheeksi. Varmaan voisi sanoa, että oikeastaan menetin huolettoman elämänvaiheen parikymppisestä 30-vuotiaaksi. Muuta en koe menettäneeni lasten vuoksi, sillä olen saavuttanut monenlaista sekä opinnoissa että työelämässä ja samaan aikaan olen voinut olla aidosti läsnäoleva äiti lapsilleni. Vauvan ja pienen lapsen hoivaaminen oli aivan ihanaa. Edelleen muistan, kuinka ihanalta tuntui, kun takkutukkainen taapero kömpi päiväunien jälkeen syliini. Nyt jälkikäteen harmittelen lähinnä sitä, etten tajunnut, kuinka nopeasti vierähtävät ne vuodet, jolloin lapset ovat todella intensiivisesti läsnä elämässäni. Vanhemmuus ei todellakaan ole mitään loputonta yöheräilyä, korvatulehduskierrettä tai harrastuksiin kuskaamista. Koko elämänkaaren ajalla vanhemmuus on enimmäkseen sitä, että elämässä on hirmuisen rakkaita ihmisiä, joita läheisempi sinulle ei ole kukaan ja joiden kanssa saa kokea tasavertaisina aikuisina merkittäviä ja enimmäkseen mukavia asioita.

En ole koskaan katunut tai kyseenalaistanut valintaani "hankkia" lapsia, mutta lasten kasvaessa olen kasvanut hyväksymään sen, että tietynlainen huoli jälkikasvusta on aina osa omaa elämää. Pienten lasten kanssa ne murheet ovat enimmäkseen vielä tosi pieniä, mutta teini-ikäisten ja aikuisten lasten kanssa murheet ovat suurempia. Koska välitän lapsistani, en voi olla miettimättä, miten lapsi jaksaa työelämän kohtuuttomat paineet palamatta loppuun, selviää parisuhteen kriiseistä ja muista isoista elämän vastoinkäymisistä. Eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jopa 80-vuotias vanhempi joutuu seuraamaan lapsensa taistelua vakavaa sairautta vastaan ja lopulta hautaamaan esim. syöpään kuolleen lapsensa. Niin kauan, kuin olen siinä määrin tolkuissani, että muistan olevani kahden ihmisen äiti, olen lapsistani huolissani ja mietin, onko heillä varmasti kaikki hyvin. Toisaalta en usko, että lapsettomatkaan ihmiset välttyvät vastaavanlaisilta huolilta. Melkein kaikillahan on kuitenkin elämässään läheisiä, joiden toivoo olevan onnellisia ja joiden vastoinkäymiset koskettavat.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kuinka moni meistäkin olisi jäänyt syntymättä, jos äitimme olisi harkinnut tarkemmin ja päättänyt jäädä lapsettomaksi.

Jos emme olisi syntyneet, emme olisi täällä. Entä sitten? Mikä on pointtisi?

Äideil oli oikeus elää myös lapsettomana mutta he eivät halunneet. Se oli heidän valintansa.

Itselleni päätös oli helppo. Ajattelen itsekin, että lapsen myötä oma elämä on mennyttä. Lisäksi lapset ovat mielestäni erittäin rasittavia, eivätkä lasten jutut kiinnosta minua. Lapsen tekeminen ei toisi mitään lisäarvoa elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voin sanoa, että aika moni varmasti kadehtii tuollaista elämäntapaa. "

 

Elämäntapa ei vielä kerro mitään siitä, millaista ihmisen elämä oikeasti on. Englanniksi sanotaan "wherever you go, there you are", ja siinä piilee kyllä syvällinen totuus. Se, miltä elämä vaikuttaa ulospäin, ei kerro mitään siitä, miltä se tuntuu. Se, miltä se tuntuu, riippuu ihan siitä, millaisessa henkisessä tilassa ihminen on.

(Ja vaikkapa mulle "van life" olisi kauhistus. Liikaa epävarmuustekijöitä, puutteelliset mahdollisuudet peseytyä ja käydä vessassa sekä liian vähän omaa rauhaa eikä edes kunnollisia työtiloja.)

No kyllä heillä on aina se optio kuitenkin olemassa, että asettuvat asumaan jonnekin, jos niin haluavat. Mutta eivät ainakaan nyt sellaista harkinneet. 

Ja ihan turhaan laitat edes suluissa sitä, että miten juuri sinä et haluaisi

Mihin perustat ajatuksesi, että moni haluaisi? Jos haluaisi, niin miksei sitten toteuta? Sehän on halvempaa kuin talon tai asunnon ostaminen, mikä on kuitenkin tavallisempaa kuin van life. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuntuu, että aika moni eroaa pikkulapsiaikana (siis ennen eskaria). Sitten ne loput, heistä suurin osa on onnettomia (näin kärjistetysti sanottuna). Minulle ennemmin riittää hyvä parisuhde.

Lapsettomuus ei kuitenkaan takaa hyvää parisuhdetta.

Mikään ei takaa hyvää parisuhdetta. Mutta jos suhteessa ei ole ns. kolmatta pyörää, voi kumppanit keskittyä vain toisiinsa, ja rahahuoliakin on vähemmän. Monet suhteet kariutuu juuri em. syistä: ei enää kiinnostuta toisista ja rahasta on pulaa.

"Ainoa järkevä syy hankkia lapsia on se, että haluaa siirtää koko omaisuutensa kehonsa mukaanlukien uudelle sukupolvelle. Ihan kaiken."

Miten tuo kehon siirtäminen käytännössä toteutetaan?

Vierailija kirjoitti:

Itselle kynnyskysymyksen muodostaa lääketeollinen mutilaatio ja pakko-orjuus (koulu ja "ammattiin" kouluttautuminen). Eivät ole ihmisarvon mukaisia asioita. Itselle sekä pikkulapsiaika että koulu olivat helvettä, eikä kiinnosta tuottaa sieluja sellaiseen. Viihdyn hyvin työyhteisöjen ulkopuolella eli jos saisi tehdä lapsen tällaiseen vapauteen, niin miksei. Mutta orjuuteen..? Niin että joutuisin itsekin orjatöihin ja lapsi jonnekin päikkyyn mahojen hoitoon.. ? Ei kiitos.

Koetko orjuudeksi sen, että yhteiskunta huolehtii siitä, että jokainen kansalainen saa tilaisuuden hankkia elämässä pärjäämisen kannalta keskeiset tiedot ja taidot? Olisiko vapautta ja ihmisarvon kunnioittamista se, että jokainen jätetään oman onnensa nojaan, ja syystä tai toisesta kelkasta jäävät kaverit saavat sitten katsella vierestä, kun toiset kouluttautuvat ja osaavat?

Itse miettisin, että olenko valmis (koskaan) elinikäiseen sitoumukseen. Sitä se on, vaikka lapset kasvaa. Toiseksi miettisin, että haluanko elää lapsiperhe-elämää. Jos lapsiperheellistyy, niin silloin se on sitä sun elämää, mitään muuta todellisuutta ei ole. 

Minusta lapsiperheellistymisessä on hienointa se oma lauma, tunne yhteisöstä, jota ei mielestäni voi muutoin kokea, paitsi tietenkin omassa lapsuuden perheessä.

Naisena on myös tärkeä huomioida, että äidin vastuu on aivan eri luokkaa kuin isän. Se on vääryys, samalla se on realiteetti.

Minä valitsin lapsivapauden. Kyllä kannatti, mutta siis omalla kohdallani.

Vierailija kirjoitti:

Itse miettisin, että olenko valmis (koskaan) elinikäiseen sitoumukseen. Sitä se on, vaikka lapset kasvaa. Toiseksi miettisin, että haluanko elää lapsiperhe-elämää. Jos lapsiperheellistyy, niin silloin se on sitä sun elämää, mitään muuta todellisuutta ei ole. 

Minusta lapsiperheellistymisessä on hienointa se oma lauma, tunne yhteisöstä, jota ei mielestäni voi muutoin kokea, paitsi tietenkin omassa lapsuuden perheessä.

Naisena on myös tärkeä huomioida, että äidin vastuu on aivan eri luokkaa kuin isän. Se on vääryys, samalla se on realiteetti.

Minä valitsin lapsivapauden. Kyllä kannatti, mutta siis omalla kohdallani.

Olen samojen pohdintojen äärellä nyt. Emme varmaan hanki lapsia, mutta olen muuten aika yksinäinen tyyppi. Mietin tuota kun olen vanha eikä ole tukiverkkoja (varsinaisesti seuraa en lapsista odota saavani vanhana, mutta on joku joka välittää ja huolehtii jollain tasolla edes). Miten sinulla on tuon suhteen tilanne? Onko paljon ystäviä tai muuta sukua sitten? Vai eikö pelota tulevaisuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse miettisin, että olenko valmis (koskaan) elinikäiseen sitoumukseen. Sitä se on, vaikka lapset kasvaa. Toiseksi miettisin, että haluanko elää lapsiperhe-elämää. Jos lapsiperheellistyy, niin silloin se on sitä sun elämää, mitään muuta todellisuutta ei ole. 

Minusta lapsiperheellistymisessä on hienointa se oma lauma, tunne yhteisöstä, jota ei mielestäni voi muutoin kokea, paitsi tietenkin omassa lapsuuden perheessä.

Naisena on myös tärkeä huomioida, että äidin vastuu on aivan eri luokkaa kuin isän. Se on vääryys, samalla se on realiteetti.

Minä valitsin lapsivapauden. Kyllä kannatti, mutta siis omalla kohdallani.

Olen samojen pohdintojen äärellä nyt. Emme varmaan hanki lapsia, mutta olen muuten aika yksinäinen tyyppi. Mietin tuota kun olen vanha eikä ole tukiverkkoja (varsinaisesti seuraa en lapsista odota saavani vanhana, mutta on joku

Minulla on omat vanhemmat, sisko perheineen ja mies. Ajattelen että vanhempien jälkeen, mun tärkein tuki on sisko, siskon lapset ja tietenkin oma mies, vaikka enemmän laskenkin verisukulaisten varaan.

Tulevaisuus (olen nyt 5-kymppinen) ei pelota ainakaan lapsettomuuden vuoksi, pätkääkään. Kyllä vanhuuteen pitää ihan itse varautua (ennen kaikkea taloudellisesti) oli lapsia taikka ei. 

Yksinäisyyttä ei se (ehkä yksi) oma lapsi ratkaise. Eli muuta sukua ja ystäviä kannattaa olla ihan kaikilla.

Ei lapset takaa mitään, eikä pidäkään, heillä oma elämä.