Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka tahtomattaan missasivat naimisiin ja lapsia -vaiheen?
18.07.2025 |
Olen aina ollut perhekeskeinen ja halunnut naimisiin ja lapsia. Siitä huolimatta olen viettänyt aikuisikäni pääasiallisesti sinkkuna, poislukien seitsemän vuotta kestäneen parisuhteen. Päätin suhteen sillä mies karsasti avioliittoa ja parisuhde ei edennyt mihinkään. Etsin aktiivisesti parisuhdetta ja deittailin, mutta en vaan tavannut ketään jonka kanssa kiinnostus olisi kohdannut. En etsinyt mitenkään pakonomaisesti mutten myöskään istunut kotona. Uskoin vielä tuolloin että kuten muidenkin kohdalla, rakkaus jotenkin putoaisi eteeni kyllä ennemmin tai myöhemmin.
Nyt kun aika alkaa loppua hedelmällisyyden osalta, on surullista huomata ettei kohdallani noin ikinä sitten käynytkään. Minulla on ystäviä, harrastuksia, hyvä työ ja elämäni on päällisin puolin hyvää, mutten voi olla tuntematta surua siitä että siitä huolimatta että tein kaiken oikein, ei kohdalleni osunut ihmistä joka olisi halunnut perustaa kanssani perheen vaikka muiden kohdalla tuo tuntuu järjestäytyneen tavallaan automaattisesti. Tämän aloituksen tarkoitus ei ole olla mikään katkera valitus miesten suuntaan vaan haen lähinnä vertaistukea muilta joille elämä on antanut samanlaisen arvan käteen. On jotenkin surullista, etten ollut kenenkään elämän nainen.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Sinkkuna hedelmällisyyshoitoihin? Minulla on useampikin tuttu, fiksu nainen tehnyt niin. Palstan perusteella näyttää sil, että useimmista miehistä on vain haittaa lapsiperheissä. Hyvä mies on tietysti iso tuki, mutta näköjään hyviksi luullutkin paljastuvat usein huonoiksi.
Järkytyn aina kun tällaisia heitellään näin huolettomasti. Eikö kenenkään muun naisen elämässä isä ole ollut niin megalomaanisen keskeinen ja tärkeä hahmo, että ei ihan heti tulisi mieleen että saattaisi maailmaan ihmisen jolla ei tätä mieletöntä onnea olisi edes mahdollista olla? Toki minulla on vain omat kokemukseni mutta en tiedä mitä olisin ajatellut jos olisin itse kasvanut tällaisessa tilanteessa, nyt tulee mieleen että omaa unelmaa toteutetaan lapsen kustannuksella..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinkkuna hedelmällisyyshoitoihin? Minulla on useampikin tuttu, fiksu nainen tehnyt niin. Palstan perusteella näyttää sil, että useimmista miehistä on vain haittaa lapsiperheissä. Hyvä mies on tietysti iso tuki, mutta näköjään hyviksi luullutkin paljastuvat usein huonoiksi.
Järkytyn aina kun tällaisia heitellään näin huolettomasti. Eikö kenenkään muun naisen elämässä isä ole ollut niin megalomaanisen keskeinen ja tärkeä hahmo, että ei ihan heti tulisi mieleen että saattaisi maailmaan ihmisen jolla ei tätä mieletöntä onnea olisi edes mahdollista olla? Toki minulla on vain omat kokemukseni mutta en tiedä mitä olisin ajatellut jos olisin itse kasvanut tällaisessa tilanteessa, nyt tulee mieleen että omaa unelmaa toteutetaan lapsen kustannuksella..
Isäni on ehdottomasti tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, eikä minulla ainakaan kävisi mielessäkään hankkia lasta yksin, eli niin että lapsi kasvaisi ilman omaa isäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi!
Viimeisen 10 vuoden aikana kaverit tosiaan pariutuivat ja lisääntyivät ympärilläni, ja itsekin kovasti odotin että saisin oman perheen. Nyt olen 39v, ja unelmani omista lapsista on murskana, ja se sattuu todella paljon.
Olen pahoillani että sinulle jäi samanlainen nakki käteen. :( En oikein keksi mitään lohdutuksen sanoja. Miten yrität itse diilata asian kanssa? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinkkuna hedelmällisyyshoitoihin? Minulla on useampikin tuttu, fiksu nainen tehnyt niin. Palstan perusteella näyttää sil, että useimmista miehistä on vain haittaa lapsiperheissä. Hyvä mies on tietysti iso tuki, mutta näköjään hyviksi luullutkin paljastuvat usein huonoiksi.
Järkytyn aina kun tällaisia heitellään näin huolettomasti. Eikö kenenkään muun naisen elämässä isä ole ollut niin megalomaanisen keskeinen ja tärkeä hahmo, että ei ihan heti tulisi mieleen että saattaisi maailmaan ihmisen jolla ei tätä mieletöntä onnea olisi edes mahdollista olla? Toki minulla on vain omat kokemukseni mutta en tiedä mitä olisin ajatellut jos olisin itse kasvanut tällaisessa tilanteessa, nyt tulee mieleen että omaa unelmaa toteutetaan lapsen kustannuksella..
Hyvä jos sinun elämääsi on sattunut ihana isä, jollekin muulle se mieleen jäänyt ja erityisen tärkeä aikuinen on voinut olla isoisä, kummisetä, setä tai täti... Ei liene ratkaisevaa onko se tärkeä aikuinen juuri isä, tärkeintä lienee että niitä läheisiä aikuisia on.
En jättäisi lasta hankkimatta yksin jos se olisi itselle suuri haave. Ei maailma toimi niin että lähtökohdat voisi jotenkin varmistaa muuttumattoman hyviksi. Aika monta eroa on tullut vaikka alkuun on oltu rakastuneita ja yhtä mieltä asioista, ihmiset sairastuu, kuolee, jää työttömäksi, tekee kinkursseja. Tulee kaikenlaisia vaikeuksia. Jos hankkii lapsen itsellisenä äitinä niin aika usein nämä äidit toimivat toisilleen sekä vertaistukena että tukiverkoston ja lastenhoitoapua, tätä olen lähipiirissäni nähnyt ja hyvin on sujunut. Ihan yhtä tasapainoisia lapsia heillä on kuin ydinperheissäkin, tällainen kokemus minulla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi!
Viimeisen 10 vuoden aikana kaverit tosiaan pariutuivat ja lisääntyivät ympärilläni, ja itsekin kovasti odotin että saisin oman perheen. Nyt olen 39v, ja unelmani omista lapsista on murskana, ja se sattuu todella paljon.
Olen pahoillani että sinulle jäi samanlainen nakki käteen. :( En oikein keksi mitään lohdutuksen sanoja. Miten yrität itse diilata asian kanssa? Ap
Olen paraikaa aika pahasti masentunut, synkät ajatukset pyörii aika paljon juuri tuon lapsettomuuden ympärillä. En tiedä olenko koskaan ollut näin onneton ja sydän särkyneenä, kuin juuri nyt.
Mutta olen vakuuttunut että tämä masennus ei kestä loputtomiin. Jossain vaiheessa tämä paha olo helpottaa, ja sitten pääsen rakentamaan itselleni uutta identiteettiä, joka ei keskity vain siihen että olen yksin, enkä tule koskaan saamaan lapsia.
Olen siis nyt samaan aikaan sekä erittäin huonossa kunnossa henkisesti, että kuitenkin jollain oudolla tavalla toiveikas tulevaisuudesta. Kuulostaa varmaan aika oudolta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun, koska 30-vuotiaana tilanteeni oli täysin sama. Tuntui, että kaikki ympärillä vain pariutuivat ilman mitään sen kummempaa vaivaa. Olin kuvitellut, että yliopistossa viimeistään ympärillä pyörii niin samanlaisia ihmisiä, että se kumppani löytyy minullekin. Vaan eipä löytynyt sieltä, vaikka pariakin alaa ehdin opiskella. Valmistumisen jälkeen harrastin aktiivisesti ja vaihdoin monesti työpaikkaakin sellaisiin, jossa oli paljon ikäisiäni työntekijöitä. Sama juttu, vaikka noissa harrastus- ja työporukoissakin pariskuntia syntyi jatkuvasti ympärilläni.
En nyt mitenkään aktiivisesti voi väittää etsineeni kumppania, vaan jotenkin oletin, että kun vain pysyn aktiivisena ja tapaan ihmisiä, se oikea vain sattuu kohdalle. No olin väärässä. Kun täytin 30 v ja olin edelleen sinkku, tajusin, että en voi laskea enää tuon varaan, mikäli haluan perheen. Muutin isompaan kaupunkiin, liityin Tinderiin, aloin deittailla todella aktiivisesti ja vapaa-ajallakin itseni nolaamisenkin uhalla kutsuin ihmisiä treffeille (siihenkin oikeasti tottuu, eikä joku kieltäytyminenkään enää lopulta tunnu missään). Alle puolessa vuodessa sitten löytyi se oikea ja nykyään olemme onnellisesti naimisissa ja useampi lapsi. Opetus siis olkoon, että jos perheen perustaminen on sinulle tärkeä prioriteetti elämässä, laita "all in", kuten minä tuolloin. Jälkikäteen ajatellen olisin varmasti pariutunut jo paljon aiemmin, jos olisin ollut aktiivisempi ja muuttanut asenteeni jo aiemmin. Paljon mahtui matkan varrelle kuitenkin ihan potentiaalisia tyyppejä, joiden suhteen en tehnyt mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä tavalla teit mielestäsi kaiken oikein kun et lopulta saanutkaan haluamaasi?
Tarkoitin siinä mielessä että kouluttauduin, menin töihin, harrastin, matkustin, olin sosiaalinen, deittailin aktiivisesti ja pidin huolta itsestäni sekä mietin oikeasti mitä minulla on antaa parisuhteessa. En tällä tarkoita sitä että olisin tätä prosessikaaviota seurattuani ansainnut kumppanin, vaan viittaan siihen etten vain istunut kotona passiivisena odottaen ihmeitä vaan otin aktiivisen roolin mitä parisuhteen etsimiseen tulee. Ei vaan sitten käynyt sitä onnenkantamoista että olisin tavannut jonkun itselleni sopivan kumppanin. Tuntuu melkein ihmeeltä miten monen kohdalla parisuhteet vaan syntyvät ja avioliitto ja lapset tulee kuvioihin mukaan luonnollisena osana mutta omalla kohdalla niin ei tapahtunut. Ap
Ap, sulla on tässä vaiheessa mahdollista hankkia se lapsi ihan yksin, ja nopeasti. Ehkä löydät sille lapselle myöhemmin isän/ kasvattajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaistun, koska 30-vuotiaana tilanteeni oli täysin sama. Tuntui, että kaikki ympärillä vain pariutuivat ilman mitään sen kummempaa vaivaa. Olin kuvitellut, että yliopistossa viimeistään ympärillä pyörii niin samanlaisia ihmisiä, että se kumppani löytyy minullekin. Vaan eipä löytynyt sieltä, vaikka pariakin alaa ehdin opiskella. Valmistumisen jälkeen harrastin aktiivisesti ja vaihdoin monesti työpaikkaakin sellaisiin, jossa oli paljon ikäisiäni työntekijöitä. Sama juttu, vaikka noissa harrastus- ja työporukoissakin pariskuntia syntyi jatkuvasti ympärilläni.
En nyt mitenkään aktiivisesti voi väittää etsineeni kumppania, vaan jotenkin oletin, että kun vain pysyn aktiivisena ja tapaan ihmisiä, se oikea vain sattuu kohdalle. No olin väärässä. Kun täytin 30 v ja olin edelleen sinkku, tajusin, että en voi laskea enää tuon varaan, mikäli haluan perheen. Muutin isompaan kaupunkiin, liityin Tinderiin, aloin deittailla todella aktiivisesti
Nostan hattua, ihailen rohkeuttasi ja oma-aloitteisuuttasi.
Sinä teit juuri sen mitä minä en ikinä uskaltanut tehdä. Ja sen ansiosta sait haluamasi, kun taas minulla on edessä loppuelämä katuen omaa pelkuruuttani ja saamattomuuttani.
Penny Lame kirjoitti:
No minä. Ensinnåkin olen ihan sairaalloisen ronkeli ja tykkään omasta seurastani. Toiseksi tuhlasin ne pariutumisvuodet pitkässä suhteessa jonka lopussa mies totesi ettei ikinä mene kenenkään kanssa naimisiin tai hommaa lapsia. Kuutisen vuotta laulu oli ihan toinen. Kun toivuin siitä, kävin rakastumassa ja ottamassa turpiin psykonarskulta. Tässä sitä nyt lillutaan, vikat tsäänssivuodet meneillään eikä huvita seurustella edes mielikuvituksessa. Keanu Reeves jos tulee riiaamaan, saatan harkita.
Halusin aina perheen ja sen kumppanin, mutta näillä näkymin plan B on alkaa ruveta joksikin erikoiseksi erakkomummoksi. Kymmenen koiraa, haulikko ja loputon varasto brandya.
Kuulostat niin hauskalta, että jos ei haittaa, niin voisin tulla sun erakkokaveriksi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naiset, kuulkaas, ikinä ei kannata tuhlata mieheen enempää kuin 3 vuotta jos hän on sellainen jahkailija perheen perustamisen suhteen. Jotkut miehet on ikuisia vauvoja ja ottaa naisen mieluummin omaksi hoivaajakseen kuin antaisivat naisen hoivata muita.
Eli 3 vuotta, sitten uutta matoa koukkuun.
Minä päädyin sinkuksi siinä 35 v. Deittisovelluksesta löytyi mies pari vuotta sen jälkeen. Sitten sain lapset neljänkympin molemmin puolin. Olen kyllä myöhemmin eronnut ja uudessa parisuhteessa. Lapset pian jo lentämässä pois pesästä eli aikuistumassa. Itsellisiä äitejä tunnen tai tiedän enemmän kuin vain yhden. Joku heistä saanut myöhemmin päälle 40 v vielä yhteisen lapsen uuden puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämäni junnasi vuosia paikoillaan. Ajattelin että pitää olla vakituinen työ ja oma talo ennen kuin hankkii lapsia, mielellään myös naimisissa. Mutta opinnot venyivät, mies ei halunnut vielä naimisiin ja sain vain pätkätöitä. Lopulta ikää oli yli 40 ja ilmoitin miehelle etten voi enää odottaa että sitten joskus, hankitaan lapsi jos ollaan hankkimassa. Sain lapsen sitten, vaikka vakityötä, omistusasuntoa tai avioliittoa ei ollutkaan. Jatkoin pätkätöissä. Nyt myöhemmin asunto on oma (pankin) ja vakityökin on. Jos olisin jäänyt odottamaan milloin mies katsoo olevan hyvä aika, odottaisin vielä varmaan 60-vuotiaanakin.
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi jolle on käynyt samalla tavalla. Kaverit menivät vuosien saatossa naimisiin oikealta ja vasemmalta, perustivat perheen, erosivat ja aloittivat kierroksen alusta. Minä junnasin paikoillaan ja odotin ihmettä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Välillä mietin, onko se sitten kuitenkaan omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä kiinni? En ole niitä ihmisiä, jotka bongataan parisuhteeseen heti kun rustaa nettiprofiilin ensimmäistä kertaa.
Sama täällä, 40 ikävuoteen asti luotin että minunkin aikani tulee joskus. Mutta ei se koskaan tullut, sittemmin olen jo luovuttanut. Olen jo 90-luvun loppupuolella kokeillut nettitreffejä, olen juossut baareissa ja olen seurustellut muutamia kertoja lyhyitä aikoja joista kaikki päättyivät siihen että vastakkainen osapuoli löysi uuden. Olisin halunnut perheen mutta sekin on jo myöhäistä. Joten olen hyväksynyt sen että tulen olemaan loppuelämäni yksin. Vanhuus tulee olemaan yksinäinen ja karu sillä niillä harvalla kaverillakaan ole enää minulle aikaa perheeltään.
N49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää varmaan tulee yleistymään että naiset nuukailevat ja odottavat täydellistä miestä ja lopulta elävät yksin kissojen kanssa. Ylpeys ajaa ojaan
Sama. Minulla tosin aikaa vielä jäljellä, mutta pitäisi tässä 5 vuoden sisään hankkia lapsi jos lapsen haluan. Olen tosissani alkanut pohtimaan lapsen hankkimista yksin. Välillä mietin, olenko aivan pimahtanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi jolle on käynyt samalla tavalla. Kaverit menivät vuosien saatossa naimisiin oikealta ja vasemmalta, perustivat perheen, erosivat ja aloittivat kierroksen alusta. Minä junnasin paikoillaan ja odotin ihmettä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Välillä mietin, onko se sitten kuitenkaan omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä kiinni? En ole niitä ihmisiä, jotka bongataan parisuhteeseen heti kun rustaa nettiprofiilin ensimmäistä kertaa.
Sama täällä, 40 ikävuoteen asti luotin että minunkin aikani tulee joskus. Mutta ei se koskaan tullut, sittemmin olen jo luovuttanut. Olen jo 90-luvun loppupuolella kokeillut nettitreffejä, olen juossut baareissa ja olen seurustellut muutamia kertoja lyhyitä aikoja joista kaikki päättyivät siihen että vastakkainen osapuoli löysi uuden. Olisin halunnut perheen mutta sekin on jo myöhäistä. Joten olen hyväksynyt sen että tulen olemaan loppuelämäni yksin. Vanhuus tulee olemaan yksinäinen ja karu sillä niillä harvalla kaverillakaan ole enää minulle aikaa perheeltään.
N49
"Vanhuus tulee olemaan yksinäinen ja karu"
Tämä minua masentaa kaikkein eniten siinä että jäin lapsettomaksi sinkuksi.
Pystyn elämään ihan ok elämää nyt 45 vuotiaana: täytän aikani työllä, lemmikillä, kavereilla ja harrastuksilla, ja pystyn näin pakenemaan synkkiä ajatuksia valtaosan ajasta. Mutta tuo vanhuus yksin oikeasti pelottaa minua paljon.
Mulla sama, jotenkin surullista kuitenkin,etten minäkään ollut se jonkun elämän nainen. Aina voinut vain seurata sivusta, miten joku muu on jollekin tärkeämpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinkkuna hedelmällisyyshoitoihin? Minulla on useampikin tuttu, fiksu nainen tehnyt niin. Palstan perusteella näyttää sil, että useimmista miehistä on vain haittaa lapsiperheissä. Hyvä mies on tietysti iso tuki, mutta näköjään hyviksi luullutkin paljastuvat usein huonoiksi.
Ei vaihtoehto itselleni. Minulla ei ole sellasia tukiverkostoja ja ajattelen vähän vanhanaikaisesti lapsen ansaitsevan syntyä mahdollisimman hyviin olosuhteisiin joita en voi tarjota. AP
Kahden itsellisen äidin kannattaisi muuttaa yhteen. Myös niihin hedelmöityshoitoihin voisi mennä yhdessä. Kotityöt hoituisivat eivätkä jäisi vain toisen harteille.
Jotenkin ihana ajatus. Oltais kämppiksiä ja rakkaita ystäviä, ja samalla molemmilla olisi lapsi, joista huolehditaan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun, koska 30-vuotiaana tilanteeni oli täysin sama. Tuntui, että kaikki ympärillä vain pariutuivat ilman mitään sen kummempaa vaivaa. Olin kuvitellut, että yliopistossa viimeistään ympärillä pyörii niin samanlaisia ihmisiä, että se kumppani löytyy minullekin. Vaan eipä löytynyt sieltä, vaikka pariakin alaa ehdin opiskella. Valmistumisen jälkeen harrastin aktiivisesti ja vaihdoin monesti työpaikkaakin sellaisiin, jossa oli paljon ikäisiäni työntekijöitä. Sama juttu, vaikka noissa harrastus- ja työporukoissakin pariskuntia syntyi jatkuvasti ympärilläni.
En nyt mitenkään aktiivisesti voi väittää etsineeni kumppania, vaan jotenkin oletin, että kun vain pysyn aktiivisena ja tapaan ihmisiä, se oikea vain sattuu kohdalle. No olin väärässä. Kun täytin 30 v ja olin edelleen sinkku, tajusin, että en voi laskea enää tuon varaan, mikäli haluan perheen. Muutin isompaan kaupunkiin, liityin Tinderiin, aloin deittailla todella aktiivisesti
Kätevää kun pystyit rakastumaankin "asennetta muuttamalla"
Täällä yksi!
Viimeisen 10 vuoden aikana kaverit tosiaan pariutuivat ja lisääntyivät ympärilläni, ja itsekin kovasti odotin että saisin oman perheen. Nyt olen 39v, ja unelmani omista lapsista on murskana, ja se sattuu todella paljon.