Muita jotka tahtomattaan missasivat naimisiin ja lapsia -vaiheen?

Vierailija kirjoitti:

Sama. Minulla tosin aikaa vielä jäljellä, mutta pitäisi tässä 5 vuoden sisään hankkia lapsi jos lapsen haluan. Olen tosissani alkanut pohtimaan lapsen hankkimista yksin. Välillä mietin, olenko aivan pimahtanut?

Jatkan vielä. En olisi ikinä uskonut, että olen näin pitkään sinkkuna vastentahtoisesti. En vaan löydä miestä, jonka kanssa tunteet olisivat molemminpuolisia. Asiaa ei auta se, että viehätyn hyvin harvoista miehistä. Olen luonteeltani aika introvertti erakkoluonne, että olen alkanut miettiä kaipaanko edes kumppania? Vaiko ainoastaan seksiä ja lapsia?

Itse jäin myös ilman perhettä, vaikka who knows tulevaisuudesta. Lapsen voisin adoptoidakin tai se voisi jotenkin tulla elämääni jonkun sattuman kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Minulla tosin aikaa vielä jäljellä, mutta pitäisi tässä 5 vuoden sisään hankkia lapsi jos lapsen haluan. Olen tosissani alkanut pohtimaan lapsen hankkimista yksin. Välillä mietin, olenko aivan pimahtanut?

Jatkan vielä. En olisi ikinä uskonut, että olen näin pitkään sinkkuna vastentahtoisesti. En vaan löydä miestä, jonka kanssa tunteet olisivat molemminpuolisia. Asiaa ei auta se, että viehätyn hyvin harvoista miehistä. Olen luonteeltani aika introvertti erakkoluonne, että olen alkanut miettiä kaipaanko edes kumppania? Vaiko ainoastaan seksiä ja lapsia?

Mielenkiintoinen huomio sinulta.

Minulla ei ole kumppania, seksiä tai lapsia, ja olen yksinäinen ja kaikin puolin surullinen ihminen. Jos minulla olisi edes kaksi noista kolmesta, niin uskon että olisin huomattavasti paremmassa kunnossa, ja minulla olisi edes jonkinlaista elämäniloa. 

Parisuhteen löytyminen on kyllä tuuripeliä, pitää olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kun minä tapasin tulevan mieheni, niin en olisi tavannut häntä ikinä jos olisin ollut siinä paikassa kymmenen minuuttia aiemmin tai myöhemmin. En ole ikinä kehenkään muuhun rakastunut.

Itse menin kyllä naimisiin, mutta lapsiasia jätettiin liian myöhäiseksi, eikä enää 30 vuotiaana onnistunut. Sain POI diagnoosin 31 vuotiaana. Ennenaikaiset vaihdevuodet siis. 

N36

Vierailija kirjoitti:

Samaistun, koska 30-vuotiaana tilanteeni oli täysin sama. Tuntui, että kaikki ympärillä vain pariutuivat ilman mitään sen kummempaa vaivaa. Olin kuvitellut, että yliopistossa viimeistään ympärillä pyörii niin samanlaisia ihmisiä, että se kumppani löytyy minullekin. Vaan eipä löytynyt sieltä, vaikka pariakin alaa ehdin opiskella. Valmistumisen jälkeen harrastin aktiivisesti ja vaihdoin monesti työpaikkaakin sellaisiin, jossa oli paljon ikäisiäni työntekijöitä. Sama juttu, vaikka noissa harrastus- ja työporukoissakin pariskuntia syntyi jatkuvasti ympärilläni.

En nyt mitenkään aktiivisesti voi väittää etsineeni kumppania, vaan jotenkin oletin, että kun vain pysyn aktiivisena ja tapaan ihmisiä, se oikea vain sattuu kohdalle. No olin väärässä. Kun täytin 30 v ja olin edelleen sinkku, tajusin, että en voi laskea enää tuon varaan, mikäli haluan perheen. Muutin isompaan kaupunkiin, liityin Tinderiin, aloin deittailla todella aktiivisesti

Tuo vaatii oikeasti rohkeutta ja tahtoa, hyvä sinä. Itsestä ei vaan kertakaikkiaan ole pistämään kaikkea likoon ja siksipä tässä yksin ollaan. 

Samassa tilanteessa.

Neuvona sanoisin, vaikkei kukaan niistä perustakaan: Nainen, jos haluat lapsia, tee ne lapset sen nyökyttelevän kumppanin kanssa HETI äläkä vasta vuosien päästä ryhdy vaatimaan lupausten lunastamista.

Miehillä se lisääntymisinto ko. naisen kanssa  jossain kohtaa hiipuu. Ehkä luonto on siinä taustalla, tiedä häntä. On luonnollista tulla hyvinkin pian raskaaksi suhteen aloittamisesta eikä odotella ensin vuosikausia.

Mies on usein vain aikuinen lapsi, jota pitää hoitaa. Lapset taas vievät vapauden elämästä ja tuhoavat kehon.

Vierailija kirjoitti:

Mies on usein vain aikuinen lapsi, jota pitää hoitaa. Lapset taas vievät vapauden elämästä ja tuhoavat kehon.

Älä jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on usein vain aikuinen lapsi, jota pitää hoitaa. Lapset taas vievät vapauden elämästä ja tuhoavat kehon.

Älä jaksa.

Ihan syystä ihmisiä varoitan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinkkuna hedelmällisyyshoitoihin? Minulla on useampikin tuttu, fiksu nainen tehnyt niin. Palstan perusteella näyttää sil, että useimmista miehistä on vain haittaa lapsiperheissä. Hyvä mies on tietysti iso tuki, mutta näköjään hyviksi luullutkin paljastuvat usein huonoiksi.

Järkytyn aina kun tällaisia heitellään näin huolettomasti. Eikö kenenkään muun naisen elämässä isä ole ollut niin megalomaanisen keskeinen ja tärkeä hahmo, että ei ihan heti tulisi mieleen että saattaisi maailmaan ihmisen jolla ei tätä mieletöntä onnea olisi edes mahdollista olla?  Toki minulla on vain omat kokemukseni mutta en tiedä mitä olisin ajatellut jos olisin itse kasvanut tällaisessa tilanteessa, nyt tulee mieleen että omaa unelmaa toteutetaan lapsen kustannuksella..

Monille isä ei ole tärkeä. Ei minullakaan. Isä kyllä oli samassa taloudessa ensimmäiset 10 elinvuottani, mutta hän alkoholisoitui pahasti. Ei minulla ole mitään muistikuvaa hänestä selvinpäin. Ylipäätään hyviä muistoja ei ole, ahdistavia vain. Nuorempi sisarukseni ei edes muista isää, hän oli nii  pieni kun vanhemmat erosivat. Äiti löysi uuden, hyvän miehen, muttei hän tietenkään ole minulle isä sillä tavoin,että olisi sellaista tunnesidettä kuin isään ehkä on.  isähahmo kyllä, ja lapsilleni hän on isoisä. 

Minäkin epäonnistui  miesvalinnassa. Saimme lapsia, olin  nuori vielä, mutta oli pakko erota, niin hirveä mies hän oli. Kasvatin lapseni sitten yksin, toki he olivat isällään pari viikonloppua kuukaudessa ja heillä on isään ihan hyvä suhde.

Uutta  pitkää suhdetta en löytänyt. Minulla on ollut todella huonoa tuuria miesten kanssa ja ajaudun huonoihin suhteisiin. Yhdestä sellaisesta tulin sitten liki nelikymppisenä vielä raskaaksi,  ja päätin pitää lapsen, vaikka tiesin, että lapsi kasvaa isättömänä. 

Olin kuitenkin jo useamman lapsen kasvattanut, joten tiesin pärjääväni yksin. Ja koska itsellä ei ole ollut isää, siis läsnä elämässä, niin tiedän, että sitä, mitä ei ole, ei oikein osaa kaivata. En minä tiedä, miten tärkeä isä voi olla, kun ei minulla ole kokemusta. En edes koe jääneeni mistään paitsi. 

 Suuri haaveeni on ollut hyvä , pitkä parisuhde, jota en ole saanut. Koin siitä kauan surua, mutta kun luen tässä ketjussa toisten kokemuksia, ymmärrän olevani onnekas. Sain lapset. Minulla on perhe. Sitä rakkautta toiseen aikuiseen en ole löytänyt, ehkä joskus. 

Minä kannustan itselliseen äitiyteen, jos lapsen haluaa. Toinen neuvo on, että tee lapset, vaikkei kaikki olekaan täydellistä. Sen muun (ura, asunto jne) ehtii hankkia myöhemminkin.  

Tavoittele unelmiasi! Uskalla elää omannäköistä elämää

Lapset eivät ole tae siitä, että vanhuudesta ei tulisi "yksinäinen ja karu". Lapset eivät ole tae yhtään mistään. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset eivät ole tae siitä, että vanhuudesta ei tulisi "yksinäinen ja karu". Lapset eivät ole tae yhtään mistään. 

Niin, elämässä ei ole 100% takuuta mistään. 

Mutta jos ihmisellä on monta lasta, niin on aika todennäköistä että hänellä on ainakin välillä jotain seuraa vanhanakin. Mutta jos olet lapseton sinkku, kuten minä, niin voit olla hyvinkin varma, että vietät vanhuutesi täysin yksin. 

Minä ainakin tiedän kumman noista poluista valitsisin, jos siis saisin valita. 

Lapset voivat myös tehdä elämästäsi vaikeaa. Monella tavalla.

Minä. Silloinen puolisoni sairastui psykoosisairauteen (kyllä, se voi puhjeta vielä iän alkaessa kolmosella) niin eipä siinä enää sen jälkeen häitä ja lapsia mietitty, varsinkaan kun lääkityksellä oli vaikeaa riittävää vastetta löytää. Yritin jatkaa parisuhdetta toiveikkaana paremmasta pari vuotta mutta ei siitä mitään tullut erinäisistä syistä. En ole löytänyt uutta parisuhdetta ja se tuntuu olevan vaikeaa 30+ iässä kun tuttavapiirissä ei ole sinkkumiehiä. 

Vierailija kirjoitti:

mä haluaisin ap vähän tsempata sua. Mä olen Ollut RInderiss yht vajaa 3 vuotta ja olen tavannut 49 miestä. Vain neljä lyhyttö tapailusuhdetta muodostunut sitä kautta. Ne miehet sanoivat, ettei heille muodostunut romanttisia tunteita minua kohtaan.

En ole ap, mutta tätä oon kuullut paljon Tinderistä ja siksi se turhauttaa jo ajatuksena. Pakko kai se on silti liittyä kun en "luonnollisesti" missään miehiä tapaa (juu en todellakaan missään kaupassa ala miehiä iskemään johan saisi ahdistelijan leiman) mutta en haluasi olla lopun ikääni sinkkukaan. 

Minulla samankaltainen tilanne kuin Ap:llä. Jäin lapsettomaksi. Nyt asia on kuitenkin kääntynyt hyväksi sillä kauhulla ajattelen että minulla olisi lapsia tämmöisessä maailmassa. Jos minä en ole tänne sopinut niin ei olisi lapsenikaan. Minua on kosittu kaikkiaan seitsemän kertaa mutta en ole hyväksynyt niistä viittä ja kahden kanssa meni kuitenkin pieleen eri syistä plus alko eli en koskaan ole ollut naimisissa. Koko sukuni on mennyt ihan pipariksi ja sekaisin ja olen sitä mieltä että lapsen pitää saada syntyä kaikkiaan neljään kunnon sukuun eikä ypöyksinäiseksi ja irralliseksi yksilöksi tähän maailmaan.

Ne tutut joilla on samankaltainen tilanne, yhdistää mielestäni seuraavat asiat:

-ollaan liian kauan kiinni huonossa parisuhteessa

-ei olla itse riittävän aloitteellisia

-herätään tilanteeseen liian myöhään jolloin perheen perustaminen on käynyt vaikeammaksi

-oman terveyden laiminlyönti

Mielestäni parin löytäminen on melkein kuin hyvän ystävyyssuhteen löytäminen, nuorena se on helpompaa ja seuloa täytyy useista kymmenistä ihmisistä ne ketkä on samalla aaltopituudella. Joskus käy hyvä munkki ja hyvä tyyppi löytyy aivan sattumalta. Mutta todennäköisyyteen voi itse vaikuttaa hakeutumalla paikkoihin missä on todennäköisintä löytää itselle sopivia tyyppejä

Vierailija kirjoitti:

Samaistun, koska 30-vuotiaana tilanteeni oli täysin sama. Tuntui, että kaikki ympärillä vain pariutuivat ilman mitään sen kummempaa vaivaa. Olin kuvitellut, että yliopistossa viimeistään ympärillä pyörii niin samanlaisia ihmisiä, että se kumppani löytyy minullekin. Vaan eipä löytynyt sieltä, vaikka pariakin alaa ehdin opiskella. Valmistumisen jälkeen harrastin aktiivisesti ja vaihdoin monesti työpaikkaakin sellaisiin, jossa oli paljon ikäisiäni työntekijöitä. Sama juttu, vaikka noissa harrastus- ja työporukoissakin pariskuntia syntyi jatkuvasti ympärilläni.

En nyt mitenkään aktiivisesti voi väittää etsineeni kumppania, vaan jotenkin oletin, että kun vain pysyn aktiivisena ja tapaan ihmisiä, se oikea vain sattuu kohdalle. No olin väärässä. Kun täytin 30 v ja olin edelleen sinkku, tajusin, että en voi laskea enää tuon varaan, mikäli haluan perheen. Muutin isompaan kaupunkiin, liityin Tinderiin, aloin deittailla todella aktiivisesti

Jatkan vielä tästä, kiitos teille jotka kommentoitte! Rohkeuden löysin siitä, että ymmärsin, että perheen perustaminen on itselleni se kaikkein tärkein juttu, ja sen unelman rinnalla itsensä potentiaalinen nolaaminen on todella pientä. Yksi ystäväni sen silloin sanoi hyvin, että jos jostain löytyy sellainen ihminen, joka herättää mielenkiinnon, niin se on jo sellainen ihme, että kannattaa toimia. Ei siinä menetä mitään, mutta jos ei toimi, niin sittenpä saa loppuelämänsä vatvoa, olisiko siitä tullut mitään. Mulla oli ainakin 2 tällaista suurta ihastusta matkan varrella, joiden kanssa olisi kyllä hyvinkin todennäköisesti syntynyt jotain näin jälkikäteen ajatellen, jos olisin toiminut (molemmat ovat muuten vieläkin sinkkuja, näin sivuhuomiona).

Monet pakit kyllä tuli, kun kiinnostavia ihmisiä lähestyin (yleensä selvisi, että he olivatkin varattuja), mutta kuten sanottu, siihen tottuu! Yleisesti ihmiset ottavat sen ennemminkin imarteluna, että joku on heistä kiinnostunut. Oman aviomieheni löysin lopulta niin, että pyysin häntä treffeille itse. Laitoin vain viestiä, että lähdetkö kahville. Olimme tavanneet aikoinaan yhdessä harrastuksessa ja hän oli jäänyt mieleeni sieltä, vaikkemme mitenkään tunteneet erityisen hyvin. Tulikin esille, että olemme aivan 100% match. Laittakaa sinkut ihmeessä siis nyt heti viestiä, jos tulee mieleen joku tuollainen potentiaalinen puolituttu, saattaa olla vaikka tuleva aviomiehesi!

En voi kuin sääliä näitä naisia, jotka eivät ymmärrä, että perheen voi saada ilman miestäkin ja he jäävät murehtimaan sitä että ei tullut perhettä kun eivät saa juuri oman mielen mukaista miestä. Tottakai on ihanaa jos perheessä olisi rakas ja hyvä mies ja lapsille isä, mutta miten ette tajua sitä, että puolet liitoista päättyy eroon, monissa perheissä vanhemmat suunnilleen vihaavat toisiaan ja monille naisille se "perheen pää" on kauhea kiviriippa. Muuttakaa sellaiseen paikkaan, jossa asumiseen ei liity mitään ihmeellisiä miesten töitä (eli kerrostaloon), hommatkaa joku työpaikka ja ammattitaito jolla pärjäätte ja voitte elättää mukulan tai pari ja sitten hommatkaa ne lapset tavalla tai toisella. Tämä on maailmanhistoriassa ihaninta aikaa naiselle, me voidaan oikeasti saada niin paljon. Joskus entiseen aikaan avioton lapsi oli useimmiten kauhea tilanne, mutta nykyisin ei ole näin. Lapset ovat ihana asia elämässä ja vaikka pikkulapsivaihe voi olla raskas yh:lle jos ei ole tukiverkkoja, niin jos elämässäsi on joku hyvä ystävä, kiva äiti tai joku, niin sekin jo auttaa sen, että voit joskus vaikka deittailla tai käydä vähän tuulettumassa ja LISÄKSi saat sen kivan lapsiperhe-elämän. Ja mitä tulee lapsiin, niin jo yksi oikeasti hyvä vanhempi takaa perusturvan tunteen ja lisäksi useimmilla on onneksi muitakin ihmisiä lähellä vaikka ei olisi ydinperhettä.