Kumman menettäisit vanhuudessa mieluummin: muistin vai fyysisen kunnon?

Jos kumpi tahansa menee niin, että elämässä on enemmän huonoa kuin hyvää, toivon eutanasiaa. 

 

Vaikea sanoa muistisairaudesta, toivottavasti sitä ei tule. Vaikuttaa ahdistavalta tilalta. 

Ei kumpikaan ole hyvä. Moni ei halua menettää muistiaan. Ja haluaa liikkua jollain tavalla.

Ehdottomasti kunto saisi mennä. Muistin/järjen on säilyttävä! Jos saisin valita.

Olen vaikka kuinka huonokuntoinen sänkypotilas tahansa mutta muistisairasta en halua sukulaisilleni itsestäni taakaksi.

Olen työskennellyt muistisairaiden parissa. Vaikka kunto olisi hyvä; liikkuvat, syövät itse jne, voi m-sairaus pahimmillaan aiheuttaa jopa väkivaltaa. Eikä muistisairas osaa edes huolehtia kunnostaan, että kunto pysyisi yllä.

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaus ei haittaa potilasta itseään. Se on enemmän läheisten sairaus.

Monet hoitamani muistisairaat ovat olleet todella pelokkaita, välillä ihan kauhuissaan. Eli kyllä haittaa. Monella muullakin tavalla.

Fyysinen kunto on menetetty jo kolmekymppisenä. Työkyky on alentunut. Parempi olisi olla kuuppa sekaisin. Saattaa sekin vielä tulla.

Muisti ehdottomasti. Lähisukukaisilla ollut kumpaakin ja tämän pohjalta päätös.

Ihan hirveä skenaario, että kroppa toimisi, mutta pää ei.

Jos kädet toimii ja silmät niin pärjään kyllä vaikkei jalat toimi. Tekemistä olisi silti. Muistisairautta en halua. Secon läheisille raskas. Onneksi meidän suvussa ei oke ilmennyt. 

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaus ei haittaa potilasta itseään. Se on enemmän läheisten sairaus.

Tämäpä juuri! Ajattelin vastata kysymykseen, että se riippuisi siitä, keitä ympärilläni olisi. Jos läheiset olisivat kuolleet tai muuten kaukana, olisin iloinen höppänä hoitolaitoksessa nuoruuden muistoja elämässä. Muuten haluaisin olla heidän seuranaan vaikka sitten rampana.

Toisella vanhemmistani on muistisairaus ja toinen on pyörätuolissa. Jos saisin valita heidän tilannettaan katsoen, niin olisin kyllä huomattavasti mieluummin täysijärkinen mutta pyörätuolissa.

ILMAN MUISTIA EI OLE ELÄMÄÄ..

Kunnon, mutta kipuja en haluaisi 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaus ei haittaa potilasta itseään. Se on enemmän läheisten sairaus.

Monet hoitamani muistisairaat ovat olleet todella pelokkaita, välillä ihan kauhuissaan. Eli kyllä haittaa. Monella muullakin tavalla.

Missä vaiheessa muistisairautta tulee yleensä nuo ahdistus ja pelot? Läheiselläni on keskivaikea alzheimer, mutta ainakaan vielä ei ole tullut.

Onko ne muka jonkun mielestä valinnan varaisia?

Fyysisen kunnon. Kaikki tietämäni muistisairaat ovat olleet ahdistuneita ja vainoharhaisia, eivät mitään "onnellisia höppänöitä". Apuvälineillä pärjää sentään vähän pidempään, ja tietää itse koska apua tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Toisella vanhemmistani on muistisairaus ja toinen on pyörätuolissa. Jos saisin valita heidän tilannettaan katsoen, niin olisin kyllä huomattavasti mieluummin täysijärkinen mutta pyörätuolissa.

Minulla taas juuri päinvastoin. Tässä ketjussa, kun tuli esille muistisairaan pelko. Sitä tosiaan monella on siinä alkuvaiheessa, mutta menee sitten ohi. Kamala pelko on myös sillä, jonka fyysinen kunto romahtaa ja makaa vaipoissa päivät pitkät pää toimien. Niin hirveää myös läheiselle, että ahdistaa tämän kirjoittaminenkin. Ymmärrän, että osa voi elää pyörätuolissa hyvää elämää, mutta kaikilla ei edes se istuminen siinä tuolissa onnistu kunnolla eikä toimi kädetkään pyörän liikuttamiseen. Tähän kun yhdistää vielä Suomen terveydenhuollon tason, niin huh. 

Mikä ihmeen fiksaatio inhimilliseen kärsimykseen monella eutanasian vastustajalla oikein on? 

 

En oikein keksi hyvää elämästä, jossa on täysin toisten varassa, autonomian menettäneenä, kun on itsestäänselvää, että kukaan ei ole vastaamassa valtaosaan pyynnöistäni. Olisin joko kahlittuna tai huumattuna, etten tee muistisairauspäissäni mitään itselleni tai muille vaarallista, tai vaihtoehtoisesti makaisin märissä vaipoissa kärsimässä ja kaiken tietoisella tasolla tajuten. 

Fyysisen. Äitini on muistisairas eikä tunne enää ketään. Liikkuminenkin on mennyt sairauden myötä todella huonosti.

Ihmisen persoona koostuu muistoista ja kun muistot katoaa läheisineen, katoaa myös kyseinen ihminen. Äitini on fyysisesti elossa, mutta äiti, jonka tunsin ja joka tunsi minut, on jo ollut kauan poissa.

En haluaisi unohtaa lapsiani ja muistoja heistä.

Mutta tämä ei valitettavasti ole itseni päätettävissä. Äidilläni oli terveelliset elämäntavat, ei juonut tai polttanut. Normaalipainoinen, tai jopa hoikka. Harrasti liikuntaa ym. Ja silti sairastui.