Kuinka paljon huonoa käytöstä syöpään sairastuneelta tulee sietää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kuvittelisin tuon oman läheisen kohdalle, niin sietäisin aika paljon huonoa käytöstä. Hirveän vaikeaa sairastuneelle ja kaikki ei jaksa pysyä tuossa tilanteessa kovin positiivisena, eikä tarvitsekaan. Kovat kivut, tieto huonosta ennusteesta, suru, pelko jne. Yrittäisin olla tukena kaikesta huolimatta.

Tunteita kannattaa opetella näyttämään a käsittelemään muuten kuin huonolla käytöksellä.

 

Älä sönkötä.

Toinen kuolee.

Ei ihme, että on katkera.

Ihan vapaasti mutta jos ei osaa käyttäytyä niin mieluiten yksin.

Sinäkin vaikutat tarvitsevan päälääkettä.

Siksi että sietäisin paremmin huonoa käytöstä? Ei kiitos.

Äitini kaksoissisko sairastui reilu 50-vuotiaana syöpään ja se oli levinnyt. Äiti toimi viemärinä viimeisen vuoden. Välillä oli ihan ok, mutta erityisesti viimeisinä kuukausina pyysi joka päivä käymään, mutta äiti palasi itkien, koska oli taas ollut niin ilkeä. Yritti ajatella, että parempi kiukutella hänelle kuin parikymppisille lapsilleen, mutta silti olihan se raskasta. Asenne oli lähinnä se, että äitini pitäisi olla kuolemassa eikä hänen. Lisäksi teki kaikkea sellaista, että välillä kertoi sairaudesta, toisena päivänä kieltäytyi sanomasta. Kerran tuli tuttu kylään ja totesi vaan ilkeästi, että "kun Marja lähtee, niin kerron, kun ei nää kuulu Marjalle". Eli käytännössä halusi olla inhottava ja ilmaista, ettei äidilleni voi kertoa jotain uusinta tietoa vaan kertoo sen vain oikeasti läheisille ihmisille. (siis sille puolitutulle) Sitten kaksi päivää myöhemmin saattoi taas avautua. Oikeasti he olivat terveenä kuin perse ja paita. Toinen veti henkeä kesken puheen, niin toinen jatkoi virkettä. Huusivat toisilleen noin kerran puolessa tunnissa ja minuutin päästä oltiin taas bestiksiä. 

Koita kestää. Ota päivä kerrallaan. Mieti, että tilanne on tälle ihmiselle vaikea ja ehkä joskus vielä kaipaat jopa sitä ilkeilyä. Äiti kaipaa siskoaan edelleen 17 vuotta kuoleman jälkeen... Ei se enää muistele sitä loppua, jossa oli aivan rikki koko asiasta ja päälle siitä, että joutui jatkuvasti moukaroinnin uhriksi.

Mä sietäisin mitä vaan loppuun saakka. En todellakaan jätä läheistä tuossa tilanteessa. Hädässä ystävyys punnitaan, ja sillä loppuvaiheen syöpää sairastavalla on hätä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse sietää. Voit ihan sanoa, ettet halua olla enää yhteydessä, jollei käytöstavat löydy. Syöpä ei ole mikään tekosyy.

Syöpä ei todellakaan ole mikään TEKOsyy vaan ihan oikea syy siihen, että ihminen voi  mennä pois tolalataan ja olla hankalakin. 

Ihmiset on todella sairaita henkisesti, kun tähänkin ketjuun ensimmäinen ihminen vastaa, että ei tarvii sietää ollenkaan. Ja sitä on innokkaasti yläpeukutettu. 

Eikö teillä ihan oikeasti ole ketään rakasta/tarkeää ihmistä koko maailmassa jonka puolesta olisittte surullisia ja kestäistte huonoakin käytöstä läheiseltä, joka on sairastunut vaikkapa kuolemaan johtavaan syöpään?

Onko ihmisiltä hävinnyt empatiakyky kokonaan?

Toki luulen, että täällä on hyvä huudella, että en siedä yhtään huonoa käytöstä syöpään kuolevalta, mutta sitten, kun se oma rakas ihminen sairastuu, muuttuu ääni kellossa. Tai sitten näillä ihmisillä ei ole yhtään ihmistä joista he välittää. Kaikkia vihataan. Eikä sekään ole tervettä. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini kaksoissisko sairastui reilu 50-vuotiaana syöpään ja se oli levinnyt. Äiti toimi viemärinä viimeisen vuoden. Välillä oli ihan ok, mutta erityisesti viimeisinä kuukausina pyysi joka päivä käymään, mutta äiti palasi itkien, koska oli taas ollut niin ilkeä. Yritti ajatella, että parempi kiukutella hänelle kuin parikymppisille lapsilleen, mutta silti olihan se raskasta. Asenne oli lähinnä se, että äitini pitäisi olla kuolemassa eikä hänen. Lisäksi teki kaikkea sellaista, että välillä kertoi sairaudesta, toisena päivänä kieltäytyi sanomasta. Kerran tuli tuttu kylään ja totesi vaan ilkeästi, että "kun Marja lähtee, niin kerron, kun ei nää kuulu Marjalle". Eli käytännössä halusi olla inhottava ja ilmaista, ettei äidilleni voi kertoa jotain uusinta tietoa vaan kertoo sen vain oikeasti läheisille ihmisille. (siis sille puolitutulle) Sitten kaksi päivää myöhemmin saattoi taas avautua. Oikeasti he olivat terveenä kuin perse ja paita. T

Eipä tuo kovin normaalilta suhteelta ja kommunikoinnilta vaikuttanut ennen sairastumistakaan.

Voi hyvänen aika mitä itsekeskeistä p..seilyä täällä taas.

Ihminen kuolee kuin syntyykin, ahdistuksen, itkun ja tuskan lävitse. Kaikkien tunneilmaisut eivät näytä samalta.

Ja tietenkin kuoleva voi kokea myös vihaa, epätoivoa, katkeruutta. Siinä missä helpotusta, mielenrauhaa ja toiveikkuuttakin. 

Ei meistä kukaan voi omaa käytostään (missään) kriisissä ennustaa. Tai toisen. Ei tule edellyttää, olettaa tai vaatia kuolevalta yhtään mitään.

Ole läsnä ja ota vastaan ihminen sellaisena kuin hän on. Jos voit, jos tahdot. Tai mene pois satuttamasta häntä vaatimuksillasi.

Hän ei ole sinulle velkaa mitään tietynlaista käytöstä. Ei kuolevan pitäisi enää suostua mihinkään rooliin.

Hittoon kiitollisuus ja elämän integraatio, jos ei siltä tunnu! Pitäkää taivaanne, perkele! Aikaa pitäisi saada, että voi pala palalta suostua, hyväksyä. Mutta juuri sitä aikaa ei ehkä ole.

Moni ei tahdo lähteä silloin kun lähdettävä on. Ei sillä tavalla. Siinä vielä jos sovitellaan jotakin Oikein Kuolevan pakkopaitaa rooliasua, niin väistämättä tilanteet vain kärjistyvät.

Antakaa ihmisten rauhassa edes kuolla.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että huonoa käytöstä ei tarvitse sietää edes sairastuneelta, mutta tiedän myös kokemuksesta, ettei sairastunut itse välttämättä tajua käytöstään. Sairaus vie niin paljon voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin, että keskityt itseesi enemmän kuin edes haluaisit. Vie ihan älyttömästi kaistaa keskittyä pitämään itsensä kasassa, että sitä kaistaa valitettavasti tulee ottaneeksi sitten muilta.

Itse en ollut koskaan ilkeä tai muutakaan sellaista, mutta oma käytökseni kumppania kohtaan oli silti huonoa. Vasta nyt kun alan olemaan jo paremmassa kunnossa, ymmärrän kuinka kieroksi oma maailmankuvani oli muuttunut. Minulle pinttyi ajatus, että kumppanini olisi parempi olla ilman minua, uppoavaa laivaa. Yritin vakuuttaa, että meidän pitäisi erota, jotta en olisi hänelle riippakivi. Hän joutui kerta toisensa jälkeen puhumaan minut tästä ajatuksesta yli, vakuuttelemaan omaa rakkauttaan ja vierelläni olemista vapaasta tahdosta sen sijaan, että olisi vain voinut olla tukenani läpi sairauden.

Eikä tämä ole mikään puolustuspuhe huonolle käytökselle tai edes vastaus aloittajan kysymykseen. Halusin vain kertoa omakohtaisen kokemuksen siitä, kuinka sairaus muuttaa sinua ihmisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini kaksoissisko sairastui reilu 50-vuotiaana syöpään ja se oli levinnyt. Äiti toimi viemärinä viimeisen vuoden. Välillä oli ihan ok, mutta erityisesti viimeisinä kuukausina pyysi joka päivä käymään, mutta äiti palasi itkien, koska oli taas ollut niin ilkeä. Yritti ajatella, että parempi kiukutella hänelle kuin parikymppisille lapsilleen, mutta silti olihan se raskasta. Asenne oli lähinnä se, että äitini pitäisi olla kuolemassa eikä hänen. Lisäksi teki kaikkea sellaista, että välillä kertoi sairaudesta, toisena päivänä kieltäytyi sanomasta. Kerran tuli tuttu kylään ja totesi vaan ilkeästi, että "kun Marja lähtee, niin kerron, kun ei nää kuulu Marjalle". Eli käytännössä halusi olla inhottava ja ilmaista, ettei äidilleni voi kertoa jotain uusinta tietoa vaan kertoo sen vain oikeasti läheisille ihmisille. (siis sille puolitutulle) Sitten kaksi päivää myöhemmin saattoi taas avautua. Oikeasti he olivat terveenä kuin perse ja paita. T

"huusivat toisilleen noin kerraan puolessa tunnissa"

Eipä tuo heidän suhde ole ollut terveellä pohjalla silloinkaan, kun ovat olleet molemmat elossa ja fyysisesti terveitä.

En muista huutaneeni sisaruksilleni oikeastaan koskaan. 

"Ihminen kuolee kuin syntyykin, ahdistuksen, itkun ja tuskan lävitse. Kaikkien tunneilmaisut eivät näytä samalta."

Ei tunteiden ilmaiseminen ole läheskään aina huonoa käytöstä vaikka tunteet ns olisikin negatiivisia. Huonoa käytöstä on jos ne negatiiviset tunteet ilmaisee esim. syyttelemällä muita. Ahdistus ei ole mikään syy huonolle käytökselle.

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että huonoa käytöstä ei tarvitse sietää edes sairastuneelta, mutta tiedän myös kokemuksesta, ettei sairastunut itse välttämättä tajua käytöstään. Sairaus vie niin paljon voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin, että keskityt itseesi enemmän kuin edes haluaisit. Vie ihan älyttömästi kaistaa keskittyä pitämään itsensä kasassa, että sitä kaistaa valitettavasti tulee ottaneeksi sitten muilta.

Itse en ollut koskaan ilkeä tai muutakaan sellaista, mutta oma käytökseni kumppania kohtaan oli silti huonoa. Vasta nyt kun alan olemaan jo paremmassa kunnossa, ymmärrän kuinka kieroksi oma maailmankuvani oli muuttunut. Minulle pinttyi ajatus, että kumppanini olisi parempi olla ilman minua, uppoavaa laivaa. Yritin vakuuttaa, että meidän pitäisi erota, jotta en olisi hänelle riippakivi. Hän joutui kerta toisensa jälkeen puhumaan minut tästä ajatuksesta yli, vakuuttelemaan omaa rakkauttaan ja vierelläni olem

Mikä tuossa käytöksessä on erityisen huonoa?

moni sairaus vaikuttaa hormoneihin ja mielialaan,myös syöpä sekoittaa hormonitoiminnan ja ihminen voi olla outo. esim.touhuta liikaa, masentua jne. on hyvä puhua katkeruudesta,kuolemasta ja tunteista vaikka se on vaikeaa.

Mun mieheltä leikattu 2x syöpä ja ilmeisesti kolmas kerta tulossa.  Hän ei riitele tai ole huonotuulinen.  Joskus huomaan vähän alakuloa mutta nyt kesä on taas piristänyt.  

Hän on hirveän tyytyväinen saamaansa hoitoon ja helpottunut.  Mä oon enemmän itkenyt ja panikoinut.  

Toisilla tietenkin vaikeampaa, ei pitäisi vertailla.  

Järkyttävä sairaus, pahat kivut.

Kivut voi sekoittaa mielen.

On myös niitä, ketkä irtisanoutuu kaikesta ja haluavat olla yksin. 

Voimia kaikille sairastaville. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että huonoa käytöstä ei tarvitse sietää edes sairastuneelta, mutta tiedän myös kokemuksesta, ettei sairastunut itse välttämättä tajua käytöstään. Sairaus vie niin paljon voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin, että keskityt itseesi enemmän kuin edes haluaisit. Vie ihan älyttömästi kaistaa keskittyä pitämään itsensä kasassa, että sitä kaistaa valitettavasti tulee ottaneeksi sitten muilta.

Itse en ollut koskaan ilkeä tai muutakaan sellaista, mutta oma käytökseni kumppania kohtaan oli silti huonoa. Vasta nyt kun alan olemaan jo paremmassa kunnossa, ymmärrän kuinka kieroksi oma maailmankuvani oli muuttunut. Minulle pinttyi ajatus, että kumppanini olisi parempi olla ilman minua, uppoavaa laivaa. Yritin vakuuttaa, että meidän pitäisi erota, jotta en olisi hänelle riippakivi. Hän joutui kerta toisensa jälkeen puhumaan minut tästä ajatuksesta yli,

Mikä tuossa käytöksessä on erityisen huonoa?

Olihan tuo manipulatiivista käytöstä. Kerroin kumppanilleni kuinka hän ansaitsee parempaa ja kuinka minä olen ollut alusta alkaen liian huono hänelle ja eihän hän nyt oikeasti voi edes minunkaltaistani rakastaa ja nyt on jäänyt velvollisuuden tunnosta jumiin kanssani. Kumppanini sitten puolestaan joutui vakuuttelemaan minulle aitoa rakkauttaan ja vilpitöntä halua olla kanssani. Minähän käytännössä päätin hänen puolestaan mitä hän tuntee minua kohtaan.

Tietoisesti en varmasti halunnut olla manipulatiivinen, mutta oliko tuo sitten lopulta se tapa taistella sitä omaa pahinta pelkoaan vastaan? Minä en koskaan pelännyt omaa kuolemaani vaan sitä, että sen myötä menettäisin kumppanini ja meidän yhteisen elämämme.  

Vierailija kirjoitti:

moni sairaus vaikuttaa hormoneihin ja mielialaan,myös syöpä sekoittaa hormonitoiminnan ja ihminen voi olla outo. esim.touhuta liikaa, masentua jne. on hyvä puhua katkeruudesta,kuolemasta ja tunteista vaikka se on vaikeaa.

Mä sain just rintasyöpädiagnoosin. Tässä ei ole vaan kielletty vaihdevuosilääkitus, vaan sen lisäksi joutuu syömään estrogeeniblokkereita. 

Odotan, että muutun hormonihirviöksi, eikä lääkitystä ole tuohon siis tiedossa, koska se on kielletty. 

Lapsuuden kaverini sairastui rintasyöpään 15 vuotta sitten. Oltiin ihan viikottain yhteyksissä oltu koko ajan.

Olihan se kurjaa aikaa kelle vaan. Se aurinkoinen ja alati iloinen ihminen vaan muuttui juurikin sellaiseksi myrkyn nielleeksi kamaluudeksi, että pois alta risut ja männyn kävyt. Se valitti, se haukku, se vaati, se inisi, se mitä vaan.. Hänellä oli selvää, että tulee selviämään hoidoilla. Syöpä kamala sairaus, mutta hän pääsi onneksi vähällä. Me muut ei. Mäkin siedin ja juoksin ja pomppasin, kun tuo pyysi Yhtään osannut suhtautua hänen pyyntöihinsä ja tein kaiken minkä älys pyytää. Yleensä kiitoksen sijaan sain haukut. Vielä usein tyttäreni edessä. Enkä sanonut. Tytölle vaan selitin, että Heidin on nyt sairas, pitää ymmärtää. Sairaus puhuu.

Sitten hän parantui meni vuosi, kaksi - viisi vuotta. Yhä hän oli se kiukkunen akka. Mä olin viilentänyt välit sinnepäin, koska ei ollut sairas enää, niin pitäs osata jo käyttäytyäkin. Kerran sitten toinen kaveri suostutteli mut tyttöjen iltaan vanhojen hyvien aikojen vuoksi. Siellä sitten puhuttiin asiat halki. Kyllähän tämä syövän sairastanut oli tajunnut, että oli kamala, mutta kun ei me näytetty loukkaantuvan mistään... niin eipä hän sitten ajatellut, että olisi niin paha ollut.

Mikään varsinainen juttu ei kyllä loukannutkaan, mutta yleisesti käytöstavat kuuluu sivistyneeseen yhdessäoloon. Pyyteli anteeksi ja sano, että hänelle pitää sanoa ajoissa, jos alkaa taas olemaan hirviö. Ystävyys alkoi taas rullaamaan. Ei hän koskaan palannut rouva aurinkoiseksi, sen verran varjoa sairaus jätti, mutta kiva ja helpompi olla.

Pari vuotta sitten hänellä todettiin haimasyöpä toisten tutkimusten sivussa. Ei käytä alkoa tms. Se oli aika raju diagnoosi. Ja kyllä tämä taas muuttui. Siihen sitten aika varhasessa vaiheessa sanoin, että voisi miettiä taas käytöstään ja olla siivommin. Katkas välit muhun totaalisesti. Pariin muuhunkin kaveriin, jotka sanoivat samaa.

Sitten kului puolisen vuotta, niin tyttärensä oli tehnyt FB muistosivuston ja hautajaisista oli kuvia siellä. Tytär ja mieskään ei suostu meille puhumaan tänä päivänäkään vielä. Me oltiin asiattomia sairaalle ihmiselle.

Kyllä mä seison sanojeni takana vieläkin, vaikka kirpashan tuo, ettei päästy hyvästelemään kunnolla.

N53

No haimasyöpä nyt on sellainen, että kestäisin mitä vaan sen 2-6 kk mikä tuon diagnoosin jälkeen parhaimmillaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että huonoa käytöstä ei tarvitse sietää edes sairastuneelta, mutta tiedän myös kokemuksesta, ettei sairastunut itse välttämättä tajua käytöstään. Sairaus vie niin paljon voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin, että keskityt itseesi enemmän kuin edes haluaisit. Vie ihan älyttömästi kaistaa keskittyä pitämään itsensä kasassa, että sitä kaistaa valitettavasti tulee ottaneeksi sitten muilta.

Itse en ollut koskaan ilkeä tai muutakaan sellaista, mutta oma käytökseni kumppania kohtaan oli silti huonoa. Vasta nyt kun alan olemaan jo paremmassa kunnossa, ymmärrän kuinka kieroksi oma maailmankuvani oli muuttunut. Minulle pinttyi ajatus, että kumppanini olisi parempi olla ilman minua, uppoavaa laivaa. Yritin vakuuttaa, että meidän pitäisi erota, jotta en olisi hänelle riippakivi. Hän joutui kerta toise

Käytöksestäsi en tietysti osaa sanoa mutta ei tuo nyt siltä kuulosta että sinä toisen tunteita olisit yrittänyt hallita tai hänet manipuloida eroamaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi hyvänen aika mitä itsekeskeistä p..seilyä täällä taas.

Ihminen kuolee kuin syntyykin, ahdistuksen, itkun ja tuskan lävitse. Kaikkien tunneilmaisut eivät näytä samalta.

Ja tietenkin kuoleva voi kokea myös vihaa, epätoivoa, katkeruutta. Siinä missä helpotusta, mielenrauhaa ja toiveikkuuttakin. 

Ei meistä kukaan voi omaa käytostään (missään) kriisissä ennustaa. Tai toisen. Ei tule edellyttää, olettaa tai vaatia kuolevalta yhtään mitään.

Ole läsnä ja ota vastaan ihminen sellaisena kuin hän on. Jos voit, jos tahdot. Tai mene pois satuttamasta häntä vaatimuksillasi.

Hän ei ole sinulle velkaa mitään tietynlaista käytöstä. Ei kuolevan pitäisi enää suostua mihinkään rooliin.

Hittoon kiitollisuus ja elämän integraatio, jos ei siltä tunnu! Pitäkää taivaanne, perkele! Aikaa pitäisi saada, että voi pala palalta suostua, hyväksyä. Mutta juuri sitä aikaa ei ehkä ole.

Oletko siis sitä mieltä, että ihmiset vain esittävät mukavan ihmisen roolia läpi elämänsä ja oikeasti haluaisivat olla vittumaisia ja ilkeitä "omia itsejään"? Aika hurja ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kaksoissisko sairastui reilu 50-vuotiaana syöpään ja se oli levinnyt. Äiti toimi viemärinä viimeisen vuoden. Välillä oli ihan ok, mutta erityisesti viimeisinä kuukausina pyysi joka päivä käymään, mutta äiti palasi itkien, koska oli taas ollut niin ilkeä. Yritti ajatella, että parempi kiukutella hänelle kuin parikymppisille lapsilleen, mutta silti olihan se raskasta. Asenne oli lähinnä se, että äitini pitäisi olla kuolemassa eikä hänen. Lisäksi teki kaikkea sellaista, että välillä kertoi sairaudesta, toisena päivänä kieltäytyi sanomasta. Kerran tuli tuttu kylään ja totesi vaan ilkeästi, että "kun Marja lähtee, niin kerron, kun ei nää kuulu Marjalle". Eli käytännössä halusi olla inhottava ja ilmaista, ettei äidilleni voi kertoa jotain uusinta tietoa vaan kertoo sen vain oikeasti läheisille ihmisille. (siis sille puolitutulle) Sitten kaksi päivää myöhemmin saattoi taas avautua.

Kyllä kuulosti juurikin läheisten läpeensä rakkaiden i hmisten keskinäiseltä olemiselta. Harmi, ettet sä ole koskaan saanut olla kenenkään kanssa niin läheisiä.