Elämä lasten kanssa yhtä taistelua

Elämä lasten kanssa on usein taistelua. Se, millaiseksi lapsi kasvaa, johtuu monesta eri asiasta. Varhaislapsuuden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tavallisen, turvallisen ja johdonmukaisen kasvatuksen lapsuudessaan saanut lapsi/nuori on luultavasti helpompi tapaus isompana kuin sellainen, joka ei ole näitä asioita saanut. Liian usein nykyään lapsi kasvaa jo pienestä pitäen älylaitteen kanssa. Se jättää jälkensä.

Mä olen aikuisen, teininä todetun erityislapsen (add) äiti, ja noista ajoista on jo sen verran aikaa, että konkreettiset keuvot ovat vanhentuneet, en tyrkytä niitä. Mutta kehotan, jos pystyt, jättämään kaikkien neuronormaalien vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ihan omaan arvoonsa ja olemaan vertaamatta omaa vanhemmuuttasi heihin, teillä pelataan ihan eri säännöillä. Hymähdä ja anna mennä toisesta korvasta ulos. Usko itseesi, olet riittävän hyvä, ja tunnet lapsesi parhaiten. Lupaan, että helpottaa, kun näet heidän pärjäävän aikuisen elämässä. Se ei käy heti, eikä yhtä nopeasti kuin muilla, mutta se päivä tulee, usko siihen. Ja lepää aina kuin voit, ole omilla viikoillasi hävyttömän itsekäs, tarvitset sitä. Paljon tsemppiä.

He ovat sinun lapsiasi. Jos et pärjää heidän kanssaan, anna huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Elämä lasten kanssa on usein taistelua. Se, millaiseksi lapsi kasvaa, johtuu monesta eri asiasta. Varhaislapsuuden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tavallisen, turvallisen ja johdonmukaisen kasvatuksen lapsuudessaan saanut lapsi/nuori on luultavasti helpompi tapaus isompana kuin sellainen, joka ei ole näitä asioita saanut. Liian usein nykyään lapsi kasvaa jo pienestä pitäen älylaitteen kanssa. Se jättää jälkensä.

En tiedä mitä tällä halusit sanoa. Mutta lapsillani on ollut tavallinen, turvallinen ja johdonmukainen varhaislapsuus. Olin pitkään heidän kanssa kotona, käytiin kerhossa ja harrastuksissa toki. Älylaitteita heillä ei ole ollut ennen kouluikää, eikä esim. saaneet pelata vanhempienkaan puhelimella kuin hyvin satunnaisesti. Ap 

Mulla on ollut helppo ja kiva lapsi. Kohta jo 17v täyttää.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aikuisen, teininä todetun erityislapsen (add) äiti, ja noista ajoista on jo sen verran aikaa, että konkreettiset keuvot ovat vanhentuneet, en tyrkytä niitä. Mutta kehotan, jos pystyt, jättämään kaikkien neuronormaalien vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ihan omaan arvoonsa ja olemaan vertaamatta omaa vanhemmuuttasi heihin, teillä pelataan ihan eri säännöillä. Hymähdä ja anna mennä toisesta korvasta ulos. Usko itseesi, olet riittävän hyvä, ja tunnet lapsesi parhaiten. Lupaan, että helpottaa, kun näet heidän pärjäävän aikuisen elämässä. Se ei käy heti, eikä yhtä nopeasti kuin muilla, mutta se päivä tulee, usko siihen. Ja lepää aina kuin voit, ole omilla viikoillasi hävyttömän itsekäs, tarvitset sitä. Paljon tsemppiä.

Kiitos <3 En tiedä tuleeko sieltä diagnooseja, toisella ehkä adhd ja toisella asperger-tyyppistä oireilua. Mikä voisi selittää miksi meidän arki on niin vaikeaa edelleen. Tuntuu tosiaan siltä että suoritan ja suoritan tätä vanhemmuutta, aina vaan kovemmin yritän tehdä kaiken ns. oikein. Silti lapsilla on tosi paljon haasteita esim. sen oman impulsiivisuuden kanssa. 

 

Pakko saada purkaa tätä johonkin, koska eihän tätä monikaan ymmärrä. Ja tosi vaikeaa yrittää itse levätä tai välillä edes nukkua, kun miettii miten taas meni päivä huonosti tai päivä meni ehkä ihan kivasti, mutta se päättyi isoon huutoon ja käsirysyyn ennen nukkumaanmenoa. 😔 Ap

Olet tehnyt kaikkesi ja se riittää. Nyt katse sinuun itseesi. Rakasta itseäsi. Muista, että ruoskimalla itseäsi et vaikuta itse asiaan muutoin kuin että tilanne menee huonommaksi. Rakasta itseäsi ja lapsiasi. Usko, että heistä tulee vielä joku päivä jotain suurta. Tosi harvat suurnaiset ja -miehet olivat taviksia. Heille ei vain annettu diagnooseja lapsena.

Auttaisiko, jos pitäisitte lapset erossa toisistaan jonkin aikaa? Jos kuitenkin on kaksi kotia. Kuulostaa siltä, että vihaavat toisiaan. Tekisi varmasti molemmille hyvää. 

Ehdotus: jos yhteiselo sisarusten välilä on tällä hetkellä vaikeaa, mitäs jos vuorottelisivat ristiin? Eli kumpikin olisi, vaikka nyt muutaman kuukauden alkuun, yksinään aina toisen vanhemman luona? 

Paljon tsemppiä ap! Tuo edellisen neuvo että älä vertaa itseäsi neuronormaalien lasten vanhempien kokemuksiin oli varmasti aika hyvä. Itselläni on 13v, 6,5v ja 1,5v lapset. 6-vuotiaalla ollut aina vaikeaa oireilua ja sopeutumattomuutta, ylivilkkautta ja kehitysviiveitä. Kaksi muuta lasta on temperamentiltaan rauhallisia ja kehittyvät hienosti. On kuin kaksi eri maailmaa. Minulla ei ole sinulle neuvoja antaa mutta halusin vain kertoa että ymmärrän mitä käyt läpi, ja tuntuu kuin kaikki elämässä olisi pelkkää taistelua. 

Ei sulla ole lapsia. 

Painu vit...tuun.

Lapsettomuus on luonnotonta ja merkki epäkypsyydestä. Synnyttäminen vähentää syöpiä naisilla. Tämä jo osoittaa, että lapsettomuus on luonnotonta.

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti yksinäisyyden iskiessä viimeistään vanhana. Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta.

Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen. Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään.

Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta tärkeimmän suhteen elämässään ja kärsivät yksinäisyydestä lapsivihan takia.

Mummoiässä koiran ulkoiluttaminen sateella ja viinin lipittely voi tuntua tyhjältä kun muilla on jälkikasvua.

Se kuuluu elämään. 

Elämä lasten kanssa on elämää. Ei sinulla ole yhtään lasta. Sä olet katkera jos joku saa lapsen.

Keksi uusi tarina. Laitoitko tekoälyn kirjoittamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aikuisen, teininä todetun erityislapsen (add) äiti, ja noista ajoista on jo sen verran aikaa, että konkreettiset keuvot ovat vanhentuneet, en tyrkytä niitä. Mutta kehotan, jos pystyt, jättämään kaikkien neuronormaalien vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ihan omaan arvoonsa ja olemaan vertaamatta omaa vanhemmuuttasi heihin, teillä pelataan ihan eri säännöillä. Hymähdä ja anna mennä toisesta korvasta ulos. Usko itseesi, olet riittävän hyvä, ja tunnet lapsesi parhaiten. Lupaan, että helpottaa, kun näet heidän pärjäävän aikuisen elämässä. Se ei käy heti, eikä yhtä nopeasti kuin muilla, mutta se päivä tulee, usko siihen. Ja lepää aina kuin voit, ole omilla viikoillasi hävyttömän itsekäs, tarvitset sitä. Paljon tsemppiä.

Kiitos <3 En tiedä tuleeko sieltä diagnooseja, toisella ehkä adhd ja toisella asperger-tyyppistä oireilua. Mikä voisi selittää mi

Se on helpotus jos tulee, nimittäin dg avaa sitten kaikenlaisia tukitoimia myös jatko-opinnoissa. Itse tajusin vasta siinä vaiheessa heittää jorpakkoon kaikki vertailut oppikirjanmukaisiin kasvun vaiheisiin (netti ei ollut vielä mikään juttu), nämä lapset eivät mene massan mukana tai vasemmalla kädellä. Omaa äitiyttäni kuvasin vetämiseksi ja työntämiseksi vielä nuoren aikuisenkin kanssa, ja tuollahan se selittyy kun ongelma on oman toiminnan ohjauksessa. Olisin uupunut paljon vähemmän, jos olisi aikaisemmin tunnistettu, mutta kaikkihan ei näy ennen kuin vasta murrosiässä.

Mun tyttäreni  kävi läpi vaikean murrosiän, lakkasi käymästä koulussa ja muutettiin maalle (koulubussi) vähäksi aikaa. Kaupungissa oli sen verran huonoa seuraa, ettei siitä porukasta ole nyt 10 v myöhemmin kaikki edes hengissä. Me ollaan lääkkeettömiä (itse adhd, dg samalla kuin lapselle), tytär ekg:n poikkeaman vuoksi ja minä siksi, että olin jo elänyt niin kauan pääni kanssa, etten kaipaa siihen muutosta. Hyvin on elämä tallattu silti, molemmat ovat pärjänneet työelämässä, arki rullaa, on läheisiä ihmissuhteita ja kaikki peruspalikat kohdallaan. Niitä vaan ei ole kasattu siinä perinteisessä järjestyksessä, eikä omaa arvomaailmaa saa puserrettua siihen muottiin, että edes pitäisi. Ja jos olisin sen ajatuksen hyväksynyt aiemmin, olisin päässyt äitinä paljon helpommalla. Ole sinä viisaampi. Niitä tyyppejä tarvitaan, jotka ajattelevat laatikon ulkopuolelta, ja niitäkin, jotka eivät ole kuulleet koko laatikosta. 

Ei sulla ole lapsia. Sä olet vasemmistoradikaali, joka haluaa pilata muiden elämän. 

Mitä mieltä ovat vanhempasi siitä että et jatkanut heidän sukuaan?

Ajattelitko vain sinun omaa helppoa elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Olet tehnyt kaikkesi ja se riittää. Nyt katse sinuun itseesi. Rakasta itseäsi. Muista, että ruoskimalla itseäsi et vaikuta itse asiaan muutoin kuin että tilanne menee huonommaksi. Rakasta itseäsi ja lapsiasi. Usko, että heistä tulee vielä joku päivä jotain suurta. Tosi harvat suurnaiset ja -miehet olivat taviksia. Heille ei vain annettu diagnooseja lapsena.

Kiitos <3 Toi on totta, että paljon kannan huolta tulevaisuudesta ja sekin vaikuttaa omiin reaktioihin. Pitäisi vaan tarrautua niihin hyviin asioihin enemmän ja uskoa tulevaan.. Ap

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko, jos pitäisitte lapset erossa toisistaan jonkin aikaa? Jos kuitenkin on kaksi kotia. Kuulostaa siltä, että vihaavat toisiaan. Tekisi varmasti molemmille hyvää. 

Tätä olen harkinnut! Edes osan viikosta. Joskus vaan olen kuullut sellaisen lauseen että sisaruksia ei saisi ikinä erottaa, etenkään eroperhetilanteessa. Mut ehkä tosiaan tähän meidän tilanteeseen ei sovi ihan ne peruskaurat nyt täytyy ottaa tämä puheeksi perheneuvolassa ja eksän kanssa.  Ap

Vierailija kirjoitti:

Paljon tsemppiä ap! Tuo edellisen neuvo että älä vertaa itseäsi neuronormaalien lasten vanhempien kokemuksiin oli varmasti aika hyvä. Itselläni on 13v, 6,5v ja 1,5v lapset. 6-vuotiaalla ollut aina vaikeaa oireilua ja sopeutumattomuutta, ylivilkkautta ja kehitysviiveitä. Kaksi muuta lasta on temperamentiltaan rauhallisia ja kehittyvät hienosti. On kuin kaksi eri maailmaa. Minulla ei ole sinulle neuvoja antaa mutta halusin vain kertoa että ymmärrän mitä käyt läpi, ja tuntuu kuin kaikki elämässä olisi pelkkää taistelua. 

Kiitos! <33 Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aikuisen, teininä todetun erityislapsen (add) äiti, ja noista ajoista on jo sen verran aikaa, että konkreettiset keuvot ovat vanhentuneet, en tyrkytä niitä. Mutta kehotan, jos pystyt, jättämään kaikkien neuronormaalien vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ihan omaan arvoonsa ja olemaan vertaamatta omaa vanhemmuuttasi heihin, teillä pelataan ihan eri säännöillä. Hymähdä ja anna mennä toisesta korvasta ulos. Usko itseesi, olet riittävän hyvä, ja tunnet lapsesi parhaiten. Lupaan, että helpottaa, kun näet heidän pärjäävän aikuisen elämässä. Se ei käy heti, eikä yhtä nopeasti kuin muilla, mutta se päivä tulee, usko siihen. Ja lepää aina kuin voit, ole omilla viikoillasi hävyttömän itsekäs, tarvitset sitä. Paljon tsemppiä.

Kiitos <3 En tiedä tuleeko sieltä diagnooseja, toisella ehkä adhd ja toisella asp

 

Ihana kuulla, että kaikki meni lopulta hyvin teillä <3 Kuvasit hyvin etenkin minun ja esikoisen suhdetta. Hän on se jota pitää vetää perässä ja ohjata koko ajan. Koulun kanssa oli myös yhdessä kohtaa tosi vaikeaa, kieltäytyi menemästä sinne. Sitten sai pienluokkapaikan, joka onneksi auttoi. Mutta nyt tullut kuvioihin tuo hieman huono kaveripiiri ja sen seuraukset tuntuu, että aina jotain!

 

Laatikkoajatus kuvaa hyvin näitä lapsia 😂 Ap