Olenko ainoa, jonka mielestä on sairasta, että alle 25-vuotiasta äitiä pidetään liian nuorena äitinä tai jopa teiniäitinä?

Osa näistä nuorista äideistä on oikeasti niitä lähiöprinsessoja, joita koulut tai työssäkäynti kiinnosta. Kodinhoitotuki on heille yksi vaihtoehto työttömyyskorvauksen rinnalla.

lapset saatu 21 ja 23-vuotiaana.

Vakituisen työpaikan sain ensimmäisen ja toisen lapsen välillä, mutta en aio työhön palata, vaan lähden opiskelemaan ammattikorkeaan, mikäli pääsen. En koe että meillä olisi huono tilanne missään suhteessa, meillä on pieni okt, josta vähemmän lainaa kuin arvo on. Rahaa on ostaa lapsille vaatteita ja ruokaa, myöskään rakkautta ja kuria ei puutu. itse koen, että olin valmis saamaan lapsia, mutta moni ikätovereistani ei ole edelleenkään. Ihmiset ovat erilaisia ja elämäntilanteet erilaisia. Ei kaikkia nuoria äitejä voi haukkua, yleistäminen on rumaa...

Vierailija:

Viestin kirjoittaja on kirjaesimerkki tyypillisestä, kouluttautumattomasta, vähemmillä älynlahjoilla varustetusta, duunaritaustaisesta juntista, joka on hankkinut lapsia liian nuorena. Voi lapsi raukat...

Mutta vanhempiaan ei voi valita. Joten sikäli ihan vitun tyhmä heitto duunaritaustasta.

Itse sain esikoisen ollessani 24, enkä kadu sitä yhtään. Nyt lapsia on kolme ja ikää minulla 29.



Parisuhde on vakaalla pohjalla, ollut jo yli 10 vuotta. Taloudellinen tilanne oli hyvä jo esikoisen syntyessä. Miehellä amiskoulutus, itselläni amk-tutkinto, kummallakin vakituiset työpaikat ja miehellä hyvä palkka.

Matkustella olemme ehtineet ennen esikoisen syntymää ja myös lasten synnyttyä. En todellakaa käsitä mistä olen jäänyt paitsi. Omille lapsilleni voin lämpimästi suositella äitiyttä nuorella iällä, mikäli on löytynyt hyvä puoliso.



t. ap

ovat kouluttamattomia ja kaikkea muuta.



Kukaan ei ole perustellut miksi minä en olisi sopinut äidiksi. En tietenkään ollut täydellinen kaikilta osin, mutta enpä ole sitä vieläkään, vaikka ikää on jo yli kolmekymmentä. Ja vanhemmuus kasvattaa.



50

Ammattikoulu on käyty ja työelämässä olen tällä hetkellä. Korkeakoulut ym. ei kiinnosta. Mä olen tyytyväinen ja onnellinen, niinkuin myös lapseni.

Vierailija:

Viestin kirjoittaja on kirjaesimerkki tyypillisestä, kouluttautumattomasta, vähemmillä älynlahjoilla varustetusta, duunaritaustaisesta juntista, joka on hankkinut lapsia liian nuorena. Voi lapsi raukat...

Niinpä, et kovinkaan! Mutta entäs omat vanhempasi? Huomaa kyllä, että ei niinkään kovilla älynlahjoilla ole palkittu!

Toisten tavoitteena voi olla mahdollisimman hyvä ja onnellinen elämä. Ei niitä niin hienoja uraputkia kaikille riitäkkään;)

Ikä ei mielestäni ole hyvä peruste arvioida ihmistä, kykyjä kasvattajaksi, onnellisuutta, varakkuutta, älyä jne. Kaikissa ikäluokissa löytyy ns. luusereita ja hyvin pärjääviä vanhempia.

Tunnen perheitä jossa yli 30 lapsensa saaneet ovat tosi hukassa rajojen asettamisessa kuin ihan käytännön asioissa. Lisäksi tunnen myös n. 20 v. lapsensa saaneita joilla menee hyvin ja toisia joilla menee vähemmän hyvin...

joka arvostelee ihmisiä asuinpaikan tai vanhempien koulutustaustan mukaan.



Ihan käsittämättömiä mielipiteitä täältä saa lukea. Jos jotakin, iän pitäisi lisätä suvaitsevaisuutta eri elämäntapoja kohtaan. Mitä hyötyä on matkustella nuorena ja nähdä maailmaa, jos ei tuloksena ei ole oman maailmankuvan avartaminen? Jos tuloksena on umpimielisyys ja halveksunta kaikkia eri tavalla eläviä kohtaan ja jopa toisten halveksunta vanhempien perusteella, niin ei voi sanoa kuin että hukkaan on kaikki mennyt.

...että on paljon vaikeampi olla vanhempi, kun on elänyt itselleen niin ison osan elämästään. Saanut olla villi ja vapaa, vailla vastuuta lapsesta. Se on hirveän iso muutos tulla vanhemmaksi oli sitten minkä ikäinen tahansa.

Otantani on hyvin suppea, koska perustuu tuntemiini ihmisiin, mutta vanhempana lapsen saaneilla 30+ on selvästi ollut vaikeampi sopeutua vauva-/ pikkulapsiperheen elämään. Osa jopa myöntää tämän itse.



Mun pitää näyttää tämä pino miehelle, joka alkaa jo olla huolissaan, että ollaanko liian vanhoja uuden vauvan vanhemmiksi. ;)



Terv. 4 äiti, 30v.

Ainakin täällä meilläpäin. Paremmin menee heillä, kuin monilla vanhemmilla=)

Vierailija:

...että on paljon vaikeampi olla vanhempi, kun on elänyt itselleen niin ison osan elämästään. Saanut olla villi ja vapaa, vailla vastuuta lapsesta. Se on hirveän iso muutos tulla vanhemmaksi oli sitten minkä ikäinen tahansa.

Otantani on hyvin suppea, koska perustuu tuntemiini ihmisiin, mutta vanhempana lapsen saaneilla 30+ on selvästi ollut vaikeampi sopeutua vauva-/ pikkulapsiperheen elämään. Osa jopa myöntää tämän itse.

Mun pitää näyttää tämä pino miehelle, joka alkaa jo olla huolissaan, että ollaanko liian vanhoja uuden vauvan vanhemmiksi. ;)

Terv. 4 äiti, 30v.

Siinä vaiheessa voi olla jo vuosia töitä ja koulua takana. Elämänkokemustakin voi olla tuossa iässä jo varsin erilaista. Esim. itselläni oli parikympisenä enemmän elämänkokemusta kuin monella kolmekymppisellä.



Taloudellisen itsenäisyyden ei edes pitäisi olla kriteeri lapsen teolle. Ensisynnyttäjien keski-ikä on jo liian korkea. Ja toisaalta esim. opiskelujen ja perheen yhdistäminen voi olla monille paljon helpompaa kuin työelämässä.

suurempi kriisi, mitä vanhempana lapset tehdään. Keskimäärin siis. Nuorempana sopeutuu paremmin.

Vierailija:

Siinä vaiheessa voi olla jo vuosia töitä ja koulua takana. Elämänkokemustakin voi olla tuossa iässä jo varsin erilaista. Esim. itselläni oli parikympisenä enemmän elämänkokemusta kuin monella kolmekymppisellä.

Taloudellisen itsenäisyyden ei edes pitäisi olla kriteeri lapsen teolle. Ensisynnyttäjien keski-ikä on jo liian korkea. Ja toisaalta esim. opiskelujen ja perheen yhdistäminen voi olla monille paljon helpompaa kuin työelämässä.

Oletko ajatellut, että ihminen voi tulla tietoiseksi itsestään juuri vanhemmuden kautta?? Eikö sitä juuri kutsuta " kolmanneksi mahdollisuudeksi" psykologiassa... Eli ihminen voi elää lapsen rinnalla uudestaan kaikki ikäkaudet ja ratkaista näin traumansa tai menneiden ikäkausien kriisejä..

Terv. 23v. lapsen saanut

Vierailija:

Olen sen joskus aiemminkin tänne perustellut. Eli: jokainen meistä siirtää alitajuisesti omat luurankonsa ja omat traumansa ja ongelmansa omille lapsille. Meillä jokaisella niitä on, väistämättä. Suomalaisten " kansallistrauma" on häpeän tunne. Se voi olla ihmisessä niin piilossa, ettei itsekään sitä tiedosta. Terapeutit puhuvatkin " tietoiseksi tulemisesta" .

Jotta ei siirtäisi näitä omia ongelmiaan eteenpäin lapsilleen, pitää " tulla tietoiseksi" omasta itsestään. Tämä tarkoittaa sitä, että omaa identiteetin omana itsenään, eikä ole olemassa vain äitinä tai hyvänä työntekijänä.

Ei ole kiellettyä, etteikö alle 25v voisi olla " tietoinen itsestään" . Mutta se on kovin harvainsta. Ihminen kehittyy kriisien kautta; kolmenkympin, neljänkympin kriisin kautta. Kun itselleen ja virheilleen on sokea, niin itseään ei voi kehittää. Tätä näkökykyä ei voi kehittää pakon edessä, se tulee ajan kanssa.

Valitettavasti jotkut ihmiset eivät koskaan näe itseään eikä tule tietoiseksi itsestään. Valitettavan moni. Ehkä heiltäkin pitäisi kieltää vanhemmuus...

Itsekin " nuorena äitinä" nyt ihmettelen tätä nelikymppisten äitien suitsutusta ja sitä, että kaikki alle kolmekymppiset ovat automaattisesti teinejä!! :O Minua taas kauhistuttaa ajatus naisesta, joka nelikymppisenä saa esikoisensa- naiselle vaarallinen ikä jo siinä mielessä, että raskaus on usein riskialttiimpi ja syövät ym. ilmaantuvat noihin aikoihin. Oma äitini oli nelikymppinen saadessani minut enkä häntä sitten montaa vuotta tuntenutkaan...;(



On tietysti nuoria vanhempia, jotka " kaveeraavat" lapsiensa kanssa, mutta kyllä niitä löytyy vanhemmistakin perheistä. Moni nelikymppisenä esikoisensa saanut kokee, ettei olisi aiemmin ollut kypsä lapsille- eikö se ole hieman huolestuttavaa, että " kypsyy" vasta lähempänä keski-ikää tarpeeksi, jotta voi harkita lapsia?? :/ Vaikka minulla ei ole omakotitaloa tai vakituista työpaikkaa, en suostu uskomaan että olisin yhtään huonompi äiti sen tai nuoren ikäni takia.

Itse olen ainut nuori äiti suvussani, mustana lampaana minua ei kuitenkaan ole koskaan pidetty. Sain esikoiseni 19-vuotiaana ja olin kyllä valmis vanhemmuuden tuomaan vastuuteen.



Minulla oli todella paha murrosikä, kapinoin kaikkea vastaan. Tein paljon virheitä ja ihmisten reagoinnin kautta opin ymmärtämään millaisia kaikki todellisuudessa olivatkaan. Käsitykseni maailmasta muuttui realistiseksi, menetin naiiviuuteni. Opin priorisoimaan omat asiani ja ymmärsin elämän rajallisuuden. Näiden asioiden myötä voin sanoa, että minä olin valmis äidiksi jo 19-vuotiaana. Ihmisenä en ole sen parempi kuin toinenkaan, mutta ehkäpä en kovin tyypillinen 19-vuotias ollut.



Kun tyttäreni syntyi opin todella ymmärtämään mitä ehdoton rakkaus tarkoittaa. Sekuntiakaan en ole kokenut, että olisin menettänyt jotain. En ole kokenut uhraukseksi sitä, että olen saanut seurata tyttäreni ensiaskelia ja opettaa hänelle uusia asiota. Ainoa oikeasti negatiivinen asia vanhemmuudessa on ollut se järkyttävä menettämisen pelko. Äitinä on vaikea hyväksyä oma rajallisuutensa lapsen suojelemisessa.



Opintoni keskeytyivät, kun tulin raskaaksi. Olin vuoden kotona, jonka jälkeen jatkoin opintojani. Silloin tuli mieheni vuoro jäädä kotiin. Kokeisiin luin silloin, kun tyttö nukkui sillä muun vapaa-aikani halusin antaa hänelle. Puolitoista myöhemmin valmistuin ja opintojani aion jatkaa ensi vuonna yliopistossa.

Nyt olen 23-vuotias ja minulla on kaksi rakasta lasta ja ihana aviomies. Jotkut ikätoverini eivät ehkä koskaan halua olla samassa elämäntilanteessa, mutta minä olen onnellinen. Elämäni on sellaista kuin sen pitääkin olla.



Mielestäni aikuisen, älykkään ihmisen pitäisi muistaa, että ihmiset ovat yksilöitä. Meidän tulisi muistaa, että yhden ihmisen kohdalla emme pysty päättelemään mitään hänen ikänsä, koulutuksen tms. perusteella. Tilastot ja todennäköisyydet pätevät vain suurille ihmismäärille, joten yritetään muistaa tämä uusia ihmisiä tavatessamme.

nyt olen 23v ja opiskelija. Kiva kun sai olla lapsen kanssa kotona melkein 3v, kun ei ollut talolainaa tms. rasitteena, miehen tulot riittivät hyvin.



Ja nyt opiskelijana on lyhyitäkin päiviä eikä lapsen tarvitse olla hoidossa niin paljon.



Mulle on ihan sama mitä minusta ajatellaan. Kunhan ei tulla päin naamaa aukomaan.

Kyllä 20v on parempi tulla äidiksi kuin 40v, mutta tämä vain minun mielipiteeni.