Näin kilteille tytöille oikeasti käy:

Äitini yritti kasvattaa minusta hiljaista, alistuvaa ja kilttiä, heh.

Noh, sitä olinkin ja superkoulukiusattu myös, ensimmäiset 18 vuotta elämästäni.

Kun olen aikuistunut on oma itse päässyt luikertelemaan jostain esiin ja huh mikä raivopää oman reviirin ja mielipiteiden puolustaja musta onkaan tullut!

Joskus ehkä vähän överiksi asti ajattelen, että mun ei todellakaan tarvitse välittää kenenkään ihmisen mielipiteistä, siksi olenkin tänä päivän tylyn ihmisen maineessa.

tiedän, ei sekään rakentavaa ole...

Huomaan että saan usein sellaista hyväksikäyttävää päähänpotkimista, kunnes löydän toisen kiltin. Silmänurkka kostuen teemme asioita toistemme puolesta, myös sillä tasolla ja laajuudella, jota kukaan ei odottaisi. Me emme vain voi tehdä vähempää, jos meillä on mahdollisuus autta enemmän.



Olen opetellut olemaan välinpitämätön. Aiemmin jos joku harmitteli huonoa majoitustilannetta kaupungissa X, aloin heti miettiä, onko siellä joku sukulainen tai tuttava, jolle voisin soittaa ja kysyä tälle kolmannelle yöpaikkaa. Nyt osaan vain sanoa että no onpas ikävä tilanne, mutta toivottavasti yöpaikka vielä löytyy.



En osaa sanoa muuta kuin että itse olisin halunnut lapsena oppia, että tällainen kiltteys on erityinen arvo, jota voi osoittaa sen arvoisia ihmisiä kohtaan. Minulle opetettiin että se on vähintä mitä voin tehdä, ja aina ja ehdoton velvollisuuteni on alistua muiden palvelemiseen.

Minut on kasvatettu olemaan oikeudenmukainen, rehellinen, avoin, puhumaan aina totta (sillä pärjää pitkälle), rohkea ja kohtelias. Olen myös empaattinen ja melko helläsydäminen. Mutta kiltti en ole.



Olen päässyt työssäni aika hyvään asemaan. Vastaan isoista kansainvälisistä projekteista ja niiden hoitamisessa on meidän herroiltakin mennyt vellit housuun. Mutta se johtuu siitä, että minä en pelkää. Ai mita en pelkää?



No en pelkää, että suututan paikallisen toimarin kun menen kertomaan miten asiat pitää tehdä. Minulla on vahva asiantuntemus, ja yleensä(!) viisas johtaja arvostaa sitä.



En pelkää, että puhuisin ristiiin aikaisemmin sanomaani nähden, koska puhun aina totta enkä koskaan sorru kieroilun tielle.



En pelkää, koska en tee työtäni urannousu sillmissä kiiluen. Haluan vain tehdä parhaani tässä työssä. En siis taktikoi ja sitä kautta tee isoja virheitä.



En pelkää suuriakaan johtajia, koska omaan hyvät sosiaaliset taidot ja osaan selviytyä tilanteista hyvin. Osaan small talkin ja osaan olla kiinnostunut työkavereista. Minä en tukehdu siihen omaan pullisteluuni, kuten miespuoliset kollegat tekevät.



Olen rohkeasti noussut myös esimiestäni vastaan, koska hän alkoi tehdä minun töitäni ja sai paljon tuhoa aikaiseksi, koska hänellä ei ole ammattitaitoa. Otin yhteyttä henkilöstöpäällikköön ja esimieheni esimieheen. Ilmoitin, että tämä pelleily saa nyt loppua. Nyt esimieheni sanoi, ettei tule edes samaan maahan ellen häntä erikseen sinne pyydä. Se kiltistä tytöstä.



Olen myös rohkeasti vaatinut itselleni samoja asioita kuin miespuoliset kollegat. Vaatinut. Olematta silti hankala, koska tapoja, joilla asiat hoidetaan, on monenlaisia. En uhittele, en kiukuttele, en pullistele, Perustan asiani vain faktoihin. Ja sosiaalisiin kykyihin.



Olen tällä käytökselläni saanut huimasti lisää vastuuta ja yllätyksekseni palkankorotuksen, pyytämättä. Viime jouluna sain hyvin tehdystä työstä lisäksi bonuksen (puolen kuun palkka). Näitä bonareita ei ennen ole konsernissamme naisille jaeltu.



Mutta suurin kiitos tästä luonteestani ja asenteestani kuuluu vanhemmilleni. He ovat aina kehuneet ja kannustaneet minua. He ovat kasvattaneet minulle terveen itsetunnon. Siis nimenomaan terveen, riittävästi nöyryyttä ja harkintakykyä, mutta myös itseluottamusta. Minua on kannustettu, opetettu häviämään, annettu epäonnistua ja kiukutella. Koskaan ei ole sanottu, " ole nyt kiltti tyttö ja olen hiljaa" , ei. On sanottu, että huuda niin paljon kuin haluat, raivoa sydämesi kyllyydestä, mutta asiat ovat nyt näin kun vanhemmat sanovat. Sitten kun pystyn perustelemaan asiani paremmin ja kantamaan niistä päätöksistä vastuun, voin tehdä toisenlaisia päätöksiä. On minut heitetty pihalle (ei vakavissaan, mutta matkalaukku kainalossa), sanottu että mene lastenkotiin. En ole mennyt. Olen pohtinut asioita ja marssinut sisälle takaisin.



Minun serkkuni kasvatettiin kilteiksi tytöiksi, ja sillä tarinalla on todella surullinen loppu. Toki nämä ovat myös luonneasioita, mutta kasvatuksella ja itsetunnon rakentamisella vanhempien taholta on myös suuri rooli.

lapsuudenkodissasi on opetettu hyviä arvoja, mutta ilmeisesti jätetty kertomatta, että läheskään kaikki ihmiset eivät toimi samoilla periaatteilla ja tämä sinun on nyt aikuisena täytynyt oppia kantapään kautta.

kiltit tytöt ovat vain niin fiksuja ja sivistyneitä. Ei ole tarvetta pompottaa ketään ja itsetunto on vahva, eikä tarvitse todistella kellekään mitään leikkimällä jotain " olen niin temperamenttinen ja saan muut tanssimaan pillini mukaan" . Kyllä sitä temperamenttia on kilteilläkin tytöillä. On eri asia olla temperamenttinen kuin vain huonosti kasvatettu muita määräilevä päällepäsmäri.

Olen tosiaan se kympin tyttö koulusta, jonka on vaikeaa ymmärtää ettei elämä menekään niin kuin " kuuluisi" . Eli ahkeruudesta ja hyvästä työstä ei seuraakaan palkinto vaan työt menevätkin sille, joka osaa pelata. Tänään juuri esimies sanoi, ettei minun työssäni ole mitään huomautettavaa, olen tehnyt kaikein oikein hyvin. Siitä huolimatta työni menee tälle toiselle, joka ei edes ole tehtävään yhtä pätevä.

Olo on täysin ylikävelty..