Lue keskustelun säännöt.
Minulla on ollut niin vaikeita elämäntapahtumia etten ole enää normaali
20.06.2025 |
Minulle on tapahtunut sellaisia asioita että minun pitäisi olla syrjäyneenä jossain sillan alla. Olen siis aika traumatisoitunut ja se näkyy minusta ulospäin vaikka päällisin puolin elän normaalia elämää. Mitään pillereitä en kuitenkaan viitsi tähän hakea koska muilta osin aivokemiat toimivat aivan kuten pitää ja lääkkeillä yleensä aiheuttaa haittaa johonkin muualle.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Sama vaikka en mä enää päällisin puolin(kaan) elä normaalia elämää koska olen yhteiskunnan syrjäyttämä liki 100% ja niin erakoitunut mitä se kaupunkiolosuhteissa on mahdollista. Mikään ei tunnu oikein miltään ja kaikki on aivan sama, tunne-elämä on kuollut ja pystyyn kuollut taidan olla isolta osin jo muutenkin. Mutta missään tapauksessa en pidä tätä epänormaalina vaan täysin luonnollisena ja normaalina seurauksena niistä elämänkokemuksista joita kohdalleni on osunut. Huolestuneempi sitä pitäisi omasta mielenterveydestään olla, jos olisin jotenkin happy happy, joy joy- asenteella. Jollain pilleripurkilla tuohonkin jamaan itsensä varmaan saisi, mutta ei kiitos.
"Yhteiskunnan syrjäyttämä", joopa joo. Varmasti saat rahallista ja muutakin tukea yhteiskunnalta, eli muilta ihmisiltä. Täällä elät, etkä yksin luonnossa. Olet sitäpaitsi itsekin osa yhteiskuntaa, aika kiittämätön ja ankea sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Niitä tapahtumia ei todellakaan halua antaa räävittäväksi tällaisella keskustelupalstalla. Jotain itsesuojeluvaistoa vielä löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Niitä tapahtumia ei todellakaan halua antaa räävittäväksi tällaisella keskustelupalstalla. Jotain itsesuojeluvaistoa vielä löytyy.
Avioero lapsena (riitaisa, oikeudessa. Ikää oli 6v) nyt näin esimerkkinä
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Minä olen mielenterveys/päihdeperheestä, niin lapsuuteen ja nuoruuteen on kuulunut turvattomuutta, ruuan ym. perustarpeiden puutteita, lastensuojelun väliintuloja, vanhemman itsemurha ja huostaanotto.
Kaipaan tasaista ja turvallista elämää. Minun on vaikea luottaa ihmisiin kunnes tunnen hyvin. Viihdyn paljon yksin ja luonnossa. Käyn siis kyllä töissä (alalla jossa voin auttaa muita vaikeissa tilanteissa), salilla jne. Elän aivan normaalia elämää, mutta se olisi varmaankin erilaista ilman traumoja. Olisin ehkä vapautuneempi, opiskellut pidemmälle jne. Olosuhteisiin nähden tämä on riittävän hyvää elämää :)
En ole ap, vaan eräs nainen 35v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti ymmärrän tilanteesi liiankin hyvin. Odotan mielenkiinnolla, osaisiko joku täällä kertoa jotain toivoa lisäävää.
Minä en osaa, mutta sellainen asia tuli Ihan ensimmäisenä mieleen, että kaikki parantava, hellivä, lohduttava, ilahduttava, tukeva, auttava, kannustava voisi pitää tilanteen edes ennallaan. Hemmottele itsesi pilalle, idealla.Ihan vieraita moiset parantavat, hellivät, lohduttavat, ilahduttavat, tukevat, auttavat, kannustavat ja hemmottelevat asiat. Varmaankin tilanne voisi olla tyystin toisenlainen jos olisikin joskus kokenut kannustusta, lohdutusta tai hemmottelua iänkaikkisen kampittelun, vähättelyn ja ilkkumisen sijaan.
Tuollaista hyvää voi antaa myös itse itselleen. Kuuntele kannustavia podcasteja, harjoita myötätuntomeditaatiota, käy hieronnassa saamassa kosketusta jne. Täällä ketjussakin moni antaa kannustusta ja lohdutusta, vertaistukea.
Elämä voi olla aivan hyvää myös trauman jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, onko itkuinen olo ja ahistaa? Oireilet ja kipuilet, et saa unta ja olet uupunut? Kauheat keholliset traumareaktiot eivät jätä rauhaan vuosien terapiasta huolimatta? 😢
Minä taas olen niin pahasti traumatisoitunut, etten ilman lääkkeitä pysty tekemään yhtään mitään. Lääkkeet vievät onneksi katkeruuden pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti ymmärrän tilanteesi liiankin hyvin. Odotan mielenkiinnolla, osaisiko joku täällä kertoa jotain toivoa lisäävää.
Minä en osaa, mutta sellainen asia tuli Ihan ensimmäisenä mieleen, että kaikki parantava, hellivä, lohduttava, ilahduttava, tukeva, auttava, kannustava voisi pitää tilanteen edes ennallaan. Hemmottele itsesi pilalle, idealla.Ihan vieraita moiset parantavat, hellivät, lohduttavat, ilahduttavat, tukevat, auttavat, kannustavat ja hemmottelevat asiat. Varmaankin tilanne voisi olla tyystin toisenlainen jos olisikin joskus kokenut kannustusta, lohdutusta tai hemmottelua iänkaikkisen kampittelun, vähättelyn ja ilkkumisen sijaan.
Ainakaan et voi kaivata sitä mitä et ole kokenut
En niin ja siksi ne vierailta tuntuukin ihan vaan jo ajatuksen tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen niin pahasti traumatisoitunut, etten ilman lääkkeitä pysty tekemään yhtään mitään. Lääkkeet vievät onneksi katkeruuden pois.
Niin me ollaan erilaisia. Minulle katkeruus on enää se ainoa voimavara ja polttoaine jolla jaksan vielä herätä uuteen aamuun. Paskaa tämä elämä kyllä on, koska olen vain elossa mutten elä, mutta ilman katkeruutta en olisi enää elossakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässäni on ollut liikaa tapahtumia jotka ovat aiheuttaneet niin suuria tunteita, etten kaipaa niistä yhtäkään. Vanha kulunut sanonta, helvetti on toiset ihmiset, pitää kokemusteni mukaan hyvin paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama vaikka en mä enää päällisin puolin(kaan) elä normaalia elämää koska olen yhteiskunnan syrjäyttämä liki 100% ja niin erakoitunut mitä se kaupunkiolosuhteissa on mahdollista. Mikään ei tunnu oikein miltään ja kaikki on aivan sama, tunne-elämä on kuollut ja pystyyn kuollut taidan olla isolta osin jo muutenkin. Mutta missään tapauksessa en pidä tätä epänormaalina vaan täysin luonnollisena ja normaalina seurauksena niistä elämänkokemuksista joita kohdalleni on osunut. Huolestuneempi sitä pitäisi omasta mielenterveydestään olla, jos olisin jotenkin happy happy, joy joy- asenteella. Jollain pilleripurkilla tuohonkin jamaan itsensä varmaan saisi, mutta ei kiitos.
"Yhteiskunnan syrjäyttämä", joopa joo. Varmasti saat rahallista ja muutakin tukea yhteiskunnalta, eli muilta ihmisiltä. Täällä elät, etkä yksin luonnossa. Olet sitäpaitsi itsekin osa yhteiskuntaa, aika kiitt
Kiitos kauniista sanoistasi, mutta sinuna petraisin lukemista ja luetun ymmärtämistä. Sinänsä asia ei sinulle kuulu, mutta olen elättänyt itseni 16-vuotiaasta saakka enkä ole saanut, enkä saa yhteiskunnalta saati muilta ihmisiltä yhtään mitään. En myöskään rahallista tai muutakaan tukea. Siksi tuossa lainaamasi viestin ekassa lauseessa mainittiin tuo liki 100% syrjäyttämä, koska kaikesta huolimatta hoidan yhä oman tonttini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Niitä tapahtumia ei todellakaan halua antaa räävittäväksi tällaisella keskustelupalstalla. Jotain itsesuojeluvaistoa vielä löytyy.
Avioero lapsena (riitaisa, oikeudessa. Ikää oli 6v) nyt näin esimerkkinä
Tarkoitat varmaan vanhempien avioero?
Eipä tuo mitenkään erityiseltä kuulosta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kiltti mies 40 vuotta, minulla on edelleen halu rakastaa mutta en osaa koska hellyyttä ei ole minulle opetettu.
Olisitko exäni? Jos olet niin avaudu mulle ja ota yhteyttä. Traumat ovat molemminpuoliset tietyistä tapahtumista. Opetellaan jakamaan toisillemme hellyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faktahan on se että jos ihmisellä on esim sairauksia/esteettisiä ongelmia niin se on mahdotonta voida hyvin tässä yhteiskunnassa. Traumoihin on aina lääkkeenä rakkaus, mutta noihin sairauksiin jne ei auta oikeastaan mikään, koska vaikka tuntisi kuinka hyvää lloa, niin ne kummittelee aina taustalla vieden maihin. Siinä ei tavallaan pysty tulemaan täysin ulos kuorestaan, ihminen tarvii silloin KONKREETTISTA apua muilta maksimoidakseen oman potentiaalinsa.
Siksi rohkaisenkin ihmisiä auttamaan jos näette/teidän suvussa on ihmisiä ketkä ovat vetäytyneet yksin. Apu voi ihan oikeasti olla rahallistakin jotta ihminen saa oikeita toimenpiteitä vauhdilla poistaakseen ongelmiaan. Ei ole väärin auttaa rahallisestikkin, vaikka monet suomalaiset luulee että sekin on pahasta, raha on pahaa. Ei ole!!!!!
Jos pullakorissa on ylimääräsiä pullia niin antakaa pois.
Se suru pitää surra ja tuska kokea. Niin kauan kunnes sen tekee, kivireki seuraa perässä. Tämä siis henkisesti.
Sitten on se toinen juttu, että aivokemiat ovat enemmän tai vähemmän vinossa ja aivorakenne myöskin. Siihen voi ihan oikeasti auttaa jokin lääkitys enemmän kuin haitata, riippuu tapauksesta ja siitä, millainen vaihe on menossa.
Ja sitten, jos ja kun kipu on kärsitty ja tapahtumat aidosti käsitelty, jää siitä loppuelämäksi kuitenkin jonkinasteista handicappia, että on joutunut elämään sellaisessa prässissä.
t. Yksi traumatisoitunut, terapia hyvässä vauhdissa ja uskomuksiani vastoin, tarvitsin myös lääkkeitä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama vaikka en mä enää päällisin puolin(kaan) elä normaalia elämää koska olen yhteiskunnan syrjäyttämä liki 100% ja niin erakoitunut mitä se kaupunkiolosuhteissa on mahdollista. Mikään ei tunnu oikein miltään ja kaikki on aivan sama, tunne-elämä on kuollut ja pystyyn kuollut taidan olla isolta osin jo muutenkin. Mutta missään tapauksessa en pidä tätä epänormaalina vaan täysin luonnollisena ja normaalina seurauksena niistä elämänkokemuksista joita kohdalleni on osunut. Huolestuneempi sitä pitäisi omasta mielenterveydestään olla, jos olisin jotenkin happy happy, joy joy- asenteella. Jollain pilleripurkilla tuohonkin jamaan itsensä varmaan saisi, mutta ei kiitos.
"Yhteiskunnan syrjäyttämä", joopa joo. Varmasti saat rahallista ja muutakin tukea yhteiskunnalta, eli muilta ihmisiltä. Täällä elät, etkä yksin luonnossa. Olet sitäpaitsi itsekin osa yhteiskuntaa, aika kiitt
En koe itseäni yhteiskunnan syrjäyttämäksi, mutta syrjäytyneeksi kylläkin. Se yhteiskunnan tuki on kuormittavaa verrattuna aiempaan palkkatuloon, koska koskaan et voi olla varma, saatko tukea seuraavan hakemuksen jälkeen ja kuinka paljon. Ihan tutkitusti haittaa toipumista, jopa vain fyysisesti sairailla.
- Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen niin pahasti traumatisoitunut, etten ilman lääkkeitä pysty tekemään yhtään mitään. Lääkkeet vievät onneksi katkeruuden pois.
Niin me ollaan erilaisia. Minulle katkeruus on enää se ainoa voimavara ja polttoaine jolla jaksan vielä herätä uuteen aamuun. Paskaa tämä elämä kyllä on, koska olen vain elossa mutten elä, mutta ilman katkeruutta en olisi enää elossakaan.
Ei tuo kyllä terveeltä kuulosta vaan masennukselta. Mihin sitten on taas monenlaistakin lääkitystä tarjolla SSRI:n lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Niitä tapahtumia ei todellakaan halua antaa räävittäväksi tällaisella keskustelupalstalla. Jotain itsesuojeluvaistoa vielä löytyy.
Avioero lapsena (riitaisa, oikeudessa. Ikää oli 6v) nyt näin esimerkkinä
Täällä eläminen ilman yhtään turvallista ihmistä, hylätyksi tuleminen, laiminlyötynä eläminen, kielletty oikeus olla tyytymätön, tarvita jotain tai pitää omia rajoja. Tunnekylmät vanhemmat, joista toinen luultavasti psykopaatti. Ei mitään tukitoimia mistään, koska kulissien rakenne oli kunnossa. Sitten myöhemmin aikuiselämässä kaikenlaista, henkistä väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, läheisriippuvuutta, yksinjäämistä, perheettömyyttä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva kuulla ihmisten vaikeista elämäntapahtumista, niin osaisi suhteuttaa omiaan niihin. Eli kertokaa niistä?
Niitä tapahtumia ei todellakaan halua antaa räävittäväksi tällaisella keskustelupalstalla. Jotain itsesuojeluvaistoa vielä löytyy.
Avioero lapsena (riitaisa, oikeudessa. Ikää oli 6v) nyt näin esimerkkinä
Tuossa pahinta ei ole se avioero, uskoisin, vaan se, että kun oikeudessa on ollut riitaisa avioero, ainakin toinen vanhemmista on mitä todennäköisimmin narsisti tai vielä pahemmin luonnevikainen yksilö, joka sitten heijastuukin ihan kaikkeen.
Kuten mitä elämäntapahtumia?