En tiedä isäni puolen suvusta mitään, vaikka olenkin aviolapsi. Perinnöstä kysymys:

Vanhempani erosivat riitaisesti ja lopullisesti välit poikki kertakaikkiaan, kun olin n. vuoden ikäinen. Isä häipyi ns. kuvioista kokonaan. Vanhempani olivat silloin ns. menestyneitä ja isäni aiheutti jonkun talousrikokseen liittyvän skandaalin ja ero tuli ja hän lähti. 

Isän puolen suvusta en tietenkään mitään tiedä. Mainittakoon, että äitini on erittäin vahvatahtoinen ihminen,joten minulle ei tullut kyllä lapsena edes mieleenkään alkaa kyselelmään/selvittelemään isäni, eikä hänen sukunsa asioita.

Nyt aikuisena ei enää oikein kiinnostakaan kun ei ole mitään yhtymäkohtaa ollenkaan.

On minulla kuulemma siskopuolia, mutta eipä heistäkään ole mitään kuulunut, kuten ei muuten isästäkään.

Tässä selvisi aikuisella iällä, että isäni puolen isoisä oli kuulemma jättänyt kuollessaan minulle nimettynä ja erikseen muutaman kymmenen tuhatta euroa rahaa. Näitä rahoja en ole ikinä nähnytkään.

Äidiltäni sitten loihe kysymään, että onko tosiaan ukki kuollessaan jättänyt minulle perinnöksi rahaa?

Mutsin näkemys on se, että hänhän on minut kasvattanut eli rahat on menneet kuitenkin minun kulutukseeni kuten esimerkiksi ruokaan ja vaatteisiin. Ja sitten tuli selväksi, että kaikki  "siltä suvulta" ovat aiheuttaneet hänelle niin paljon surua ja häpeää että kaikki raha mitä sieltä tulee, voidaan laskea vahingonkorvaukseksi ja oikeudenmukaiseksi hyvitykseksi kaikesta, mitä mutsi on joutunut kokemaan. 

Mitä tässä voi tehdä? Pitääkö minun nyt alkaa ihan alusta saakka, eli etsiä jotenkin käsiini kuolleen isoisän perintötiedot ja alkaa sieltä sitten kaiveleen että mitä minulle kuuluisi. Se tarkoittaa sitten sitä, että jo vanhus isäni (jonka tiedän että elää) minun pitäisi myöskin etsiä, ja ehkä jopa sisarpuoleni. 

Minä olen tuosta isästäni sitä mieltä, että kun hän kerran oli se joka hävisi täysin meidän elämästä (minun, hänen lapsensa), niin kyllä se olisi hänen asiansa vaikkapa näin vuosikymmenten jälkeen ottaa minuun yhteyttä. Miksi minun pitäisi alkaa kynnyksillä seisoskelemaan että kelpaanko, kun en ole ikinä mitään pahaa hänelle tehnyt? 

Olen elänyt aika tasapainoisen lapsuuden, lähinnä mummin ansiosta ja hoidossa, sekä nykyään pidän itseäni ihan tasapainoisena aikuisena. Mutta kyllä tässä jotain nousee pintaan kun alkaa asioita miettimään. En näistä ole oikeestaan kenelekään juuri puhunut.

Ja äitihän on myös jo vanha mutta raudanluja rivjärnan edelleen, että sieltä puolelta on turha odotella mitään apuja tai neuvoja, vaikka kuolinvuoteella yrittäisin jotain kysellä.

Kaikesta tapahtuneesta on jo aikaa, minäkin käyn  kohti 70 vuotta jo. Mutta kyllä jonkinlainen epäoikeudenmukaisuuden olo minulla on.