Sinä jolla on lapsia, olisitko katkera jos sulla ei olisi lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti joku alapeukuttaa asiallisia vastauksia. Näkyy lapsivastaiset olevan suvaitsematonta porukkaa, kun jollain on erilainen  mielipide kuin heillä. 

Mun aloitustakin on peukutettu mikä on käsittämätöntä. Mähän kerroin vain omista ajatuksistani ja tuntemuksistani. Mitä ihmeen alapeukuttamista niissä on?!

Ap

Minä en yhtään ihmettele. Käy lukemassa lapsettomien ketjuja ja kuinka heitä siellä haukutaan. Nyt tiedät miltä se tuntuu.

Olisin tosi katkera. Lapsi on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Elämä olisi tyhjää. Vaikka välillä on raskasta, niin on tämä sen arvoista. 

Vierailija kirjoitti:

Se olisi silloin eri elämä kuin nyt, olisin valinnut toisin enkä tiedä, olisiko elämäni ollut hyvää vai huonoa.

Nimenomaan näin. Vaikea sanoa. En kokenut varsinaista vauvakuumetta, päätös hankkia esikoinen oli ns. järkipäätös. Eli ajattelin, että ehkä kuitenkin haluan jälkeläisiä ja olin jo sen ikäinen, että ei voinut enää lykätä. Toista lasta yrittäessä oli sitten suruakin, kun oli pari keskenmenoa ja vaikutti jo siltä, että ei onnistu. Jos olisimme jääneet yksilapsiseksi perheeksi, tästä olisi luultavasti jäänyt tietynlainen suru. En tiedä, olisiko se katkeruutta ollut, ehkä ei. Saimme kuitenkin sen toisenkin lapsen lopulta. Kuitenkin, jos alunperin olisi päätetty jäädä lapsettomiksi, ei välttämättä olisi tällaista surua tullut, elämä ja valinnat olisivat olleet niin erilaisia. Sitä, olisiko joskus vanhana kaduttanut, on mahdotonta sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olisin. Yllätyin itsekin, kun 30v tuli ero ja huomasin kiroavani sitä etten edes hankkinut lapsia, mies menköön. En ennen sitä ollut ajatellut haluavani lapsia. Myöhemmin sain ja olen iloinen, vaikka joskus olisi kiva saada hetki hengähtää. Ehkä joskus kun ovat isompia.

Samaten ero 30v ja vaikka olin lapsia vuosia sitä ennen halunnut niin silloin olin todella kiitollinen ettei niitä sen miehen kanssa tullut! Mikä painajainen se olisikaan ollut, että olisi sen miehen kanssa joutunut olemaan ikuisesti tekemisissä! Ja nykyiset ihanat lapset olisivat jääneet saamatta!

Mutta joo ap, kyllä olin katkera lapsettomana ja päälle kolmekymppisenä. Elämä tuntui niin turhalta. 

En olisi katkera, elämässäni on paljon muutakin sisältöä kuin mies ja lapset. Sanotaanko vaikka niin, että vähän pyytämättä ja yllättäen tähän perhe-elämään ajauduin. En oikeastaan edes osannut ajatella itseäni äitinä. Mutta todella onnellinen olen kyllä lapsistani ja siitä, että elämä lopulta menikin näin .

En osaa sanoa. Ikknä ei iskenyt se kuuluisa voimakas vauvakuume. Vasta, kun esikoisen sain, ymmärsin sen rakkauden määrämän, minkä omaa lasta kohtaan voi tuntea.

Jos elämä olisi mennyt toisin, olisin luultavasti ollut tyytyväinen useamman koiran omistaja. Mutta onneksi sain lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Neljä on, sopivasti. Parasta.

Lisäännyt saman verran kuin afrikkalaiset, toivottavasti siis afrikkalaiseen elintasoon.

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa. Ikknä ei iskenyt se kuuluisa voimakas vauvakuume. Vasta, kun esikoisen sain, ymmärsin sen rakkauden määrämän, minkä omaa lasta kohtaan voi tuntea.

Samaa mieltä. Itse tulin vahingossa, epillereistä huolimatta raskaaksi 32-vuotiaana, takana oli jo pitkä parisuhde, joten ajateltiin miehen kanssa että otetaan nyt sitten vastaan mitä elämä tuo.

Pari vuotta myöhemmin päätettiin tietoisesti hommata vielä toinen.

Siis olisin. Ja tää on tosi outoa, koska jos nyt voisin päättää, sanoisin silloiselle itselleni, että älä hanki lapsia. Kestin asua lasten kanssa 10 vuotta, sen jälkeen lapset jäivät isälleen ja minä olen asunut erikseen. Syy ei ole lapsissani, mutta ei se ole minussakaan.  En todellakaan arvannut asiaa ennalta. Luulin, että elämä lasten kanssa on kaikista kivaa, mutta itse oon aika lailla eri mieltä. 

Silti ajattelin aina, että en ole henkilönä jotenkin ok, jos jään lapsettomaksi. En osaa sanoa, miksi koin niin. Lasten sanottiin olevan kai niin jotain ultimaattista, että ajattelin kai, että lasten tekemättä jättäminen olisi vain joku epäonnistuminen.

Jos lääkäri ois sanonut, että en voi ikinä saada lapsia, olisin luultavasti ollut onnellinen ja kertonut kaikille, että halusin lapsia, mutta en vaan voi saada niitä. Ja se ois ollut uslkoisin minulle ihan ok. En ole ikinä ymmärtänyt, miten lapsettomuutta voi hävetä, jos se EI ole oma valinta? Paljon häpeällisempää on se, että voisi saada lapsia ja pitää lapsista, mutta kokee vain, että ei uskalla olla äiti tms. 

Jos joku siis haluaa olla vela, se on mulle täysin fine, en itse silti ollut vela, olisin halunnut nimenomaan, että syy olla hankkimatta lapsia ois tullut mun korvienvälini ulkopuolelta. Esim. kohdusta tms. 

En olisi katkera, mutta varmasti hetkittäin surullinen. Olen aina halunnut äidiksi ja onneksi sain lapsia. Elämään saa sisältöä muustakin kuin lasten kanssa elämisestä, mutta tällaiselle suuren hoivavietin omaavalle ihmiselle lapset ovat olleet suuri siunaus.

Ehdottomasti olisin, lapseni on paras asia elämässäni.

Varmasti, vaikka lapsi pääsee raatamaan, pelkäämään, kärsimään, kivuliaasti kuolemaan ja lopulta mädäntymään. Mutta jokainenhan ajattelee vain itseään.

Lapset on paras mita ma olen saanut aika.

En ole katkerituvaa tyyppiä, mutta olisin surullinen. Nyt jo mummoiässä. Olisi haikeaa, jos ei olisi lapsenlapsia.

Kuinka hyväksyä että elämä on jo ehtoopuolella ja kaikkien suunnitelmien sijaan toteuttikin vain tuotantoeläimen roolia? Nuorena oli suuret suunnitelmat siitä mitä minusta tulisi ja mitä oppisin, missä kävisin ja mitä kaikkea ehtisin kokea, mutten ehtinytkään mitään. Olen vain syönyt, nukkunut, paritellut, lisääntynyt, ulostanut ja kohta kuolen.

Luultavasti olisin katkera. Tai ainakin olisin ollut jonkun aikaa, toivottavasti olisin päässyt jollain keinolla katkeruudesta eroon.

Esikoisen raskaus ei alkanut helposti. 2,5 vuotta tahatonta lapsettomuutta näytti minulle sen, että osasin olla katkera lapsettomuudesta. Jos elämä olisi mennyt toisin, ja lapsettomuus olisi jäänyt jatkuvaksi tilaksi, olisin tosiaan varsin luultavasti ollut katkera.

Luulen, että en, vaikka en voi tietää. Elämä olisi todennäköisesti täynnä jotain muuta mielenkiintoista, jos ei olisi lapsia. Lasten saaminen oli pienoinen yllätys, vaikka tosi iloinen sellainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain kaksi lasta. Toinen heistä elää, toinen teki itsemurhan. En osaa vastata kysymykseesi.

Miten tuollaisesta selviää, oman lapsen kuolemasta ja vieläpä itsemurhan kautta? En voi kuvitellakaan 😭💔

Perhettämme on kohdannut lapsen itsemurha. Ei sitä voi kuvitella. Minä en ole biologinen äiti. En tiedä miltä miehestäni tuntuu, vaikka puhuu. Sen tiedän, että suru muuttaa muotoaan ja menetyksen kanssa oppii elämään. 

En olisi. Miksi minä pilaisin oman elämäni katkeruudella joka ei hyödyttäisi yhtään mitään. En minä niitä lapsia katkeruudella saisi eikä oloni muuttuisi yhtään paremmaksi vellomalla katkeruuden syövereissä.

Kertokaa miten se katkeruus auttaa elämässä, miten se muuttaa asioita parempaan?

Luultavasti olisin katkera, kyllä. Sain myös yhden lapsen ja olen aina, jos nyt en aktiivisesti, niin jossain taustalla ainakin ajatellut, että minusta tulee joskus useamman lapsen äiti. Ei sitten tullut kuin tuon yhden, mutta riittääpähän rakkautta hänelle. Hänestä olen enemmän kuin kiitollinen.