Kotiäidiksi ulkomaille miehen työn perässä?

Oman kokemukseni mukaan moni suomalainen (ja tietenkin muunkin maalaiset) viettävät erittäin paljon ajastaan suomalaisten tai muiden ulkomaaalaisten kanssa. Ei juurikaan olla tekemisissä paikallisten kanssa, minä en tuollaista ymmärrä. Miksi muuttaa ulkomaille jos siellä viihdytään vain muiden ulkomaalaisten kanssa.

Vierailija:

Kyllä vaan yksikin suomalainen kaveri on tärkeä olla ulkomailla ollessa. Toisen suomalaisen kanssa on ihan eri asia jutella kuin minkään ulkomaalaisen. Se on se _kulttuuriero_ mikä on ihan joka välissä. Suomalainen ja suomalainen vaan puhuu keskenään eri tavalla ja erilaisista asioista.

Yksi ulkosuomalainen, jolla on sekä suomalaisia, että muun maalaisia ystäviä. Ja eroa on. Vaikka periaatteessa nuo muun maalaiset ovat " parempia kavereita" ollaan enemmän tekemisissä, autetaan toisiamme lastenhoidossa jne. Niin kyllä suomalaisten kanssa juttu luistaa ihan toisella tavalla ja yhteenkuuluvuus on ihan toisella tasolla ;).

jos ulkomailla asuessaan on tekemisissä lähinnä paikallisten kanssa eikä halua tutustua suomalaisiin. Minä en näe mitään pahaa siinä, että on suomalaisia ystäviä. Yleensä kuitenkin useimmat viipyvät ulkomailla vain muutaman vuoden, jolloin on myös tärkeää säilyttää yhteys kotimaahan ja suomalaisten ystävien kanssa se onnistuu helpommin. Samoin monilla on lapsia, jolloin lasten suomen taidolle on hyödyksi kun sitä saa puhua mahdollisimman monen ihmisen kanssa, myös muiden kuin omien vanhempien. Varsinkin kun useimmat perheet palaavat kuitenkin Suomeen jossain vaiheessa.

mutta moni tällainen ihminen kehuu hirveästi kuinka asuu ulkomailla ja antaa kuvan että on jossain " kulttuurikylvyssä" . Kuitenkaan ei ole aidosti kiinnostunut kyseisestä maasta, kielestä yms.

Vierailija:

jos ulkomailla asuessaan on tekemisissä lähinnä paikallisten kanssa eikä halua tutustua suomalaisiin. Minä en näe mitään pahaa siinä, että on suomalaisia ystäviä. Yleensä kuitenkin useimmat viipyvät ulkomailla vain muutaman vuoden, jolloin on myös tärkeää säilyttää yhteys kotimaahan ja suomalaisten ystävien kanssa se onnistuu helpommin. Samoin monilla on lapsia, jolloin lasten suomen taidolle on hyödyksi kun sitä saa puhua mahdollisimman monen ihmisen kanssa, myös muiden kuin omien vanhempien. Varsinkin kun useimmat perheet palaavat kuitenkin Suomeen jossain vaiheessa.

- sillä tavalla pääsee kulttuuriin paremmin sisälle, oppii kieltä ja sopeutuu. Toki meillä oli pari suomalaistakin tuttavaperhettä, mutta sen suurempiin suomalaispiireihin ei välitetty lähteä - suomalaisia ystäviä riittää sitten täällä Suomessa. :)



Alku tosiaan on hassuissa asioissa rankkaa - on jotenkin turhauttavaa kun ei löydä kauppoja tai kaupoista etsimiään tuotteita ja välillä kun luulee löytävänsä niin kotona paketin avattuaan tajuaa saaneensa aivan muuta kuin luuli. " Lapsellinen avuttomuus" siis iskee aivan arkipäivän jutuissa, mutta onneksi noista alun ongelmista pääsee todella nopeasti ohi.



Parisuhde joutuu eri tavalla koetukselle kuin Suomessa, koska varsinkin alkuun olette toisillenne ne ainoat ihmiset ennen kuin ystäväpiiri alkaa laajentua. Joitakin se lähentää toisiinsa ja toisia erottaa, riippuu varmaan siitä millä tolalla parisuhde alunperin oli ja miten erilaisiin ongelmiin osataan suhtautua. Itse lähennyimme kovasti ulkomaan vuosina, olimme toistemme tuki ja turva kun elämä tuntui hetkittäin vaikealle. Enimmäkseen ulkomaanvuotemme tosin menivät positiivisissa merkeissä ja elämä oli hyvin onnellista myös siksi että mies teki niin lyhyttä työpäivää eikä joutunut matkustelemaan kuten Suomessa.

ja ottaisin sen asenteen, että olen töissä miehelläni ja sitä kautta miehen työnantajalla. eli minä mahdollistan miehelleni sen, että hän voi heittää vaikka 24/7 duunia, jos on tarpeen. ja minulle kuuluu iso kunnia ja palkka tästä työstä.

Olen ollut pariin otteeseen ulkomailla pienten lasten kotiäitinä ja sosiaalisen verkoston puuttuessa olin todella onneton. Arki se on arkea ulkomaillakin..



Mutta opiskelemaan / töihin voisin lähteä.

Ja miksi hitossa ei au pairia saisi ottaa? Miksi se on syntiä? Miksi tarvitsisi luopua omista menoista paikassa, jossa ei ole mummeja tai muita hoitajia. Minä en ymmärrä tälläistä asennetta. Kukaan ei tule teidän kaulaanne ripustelemaan mitaleja siitä hyvästä. Mua ärsyttää tosin tämä sama asenne kyllä kotimaassakin. Koskaan ei saisi ottaa lastenvahtia, vaan omat lapset pitäisi hoitaa aina ja iänkaikkisesti itse. Ja tarkoitan tällä nyt huom. pikkumenoja, enkä sitä, että joku toinen hoitaa lapsiani 24h.



Olen itse asunut ulkomailla yli kymmenen vuotta, neljässä eri maassa. Olen ollut milloin missäkin roolissa: opiskelijana, uraa luomassa, kotiäitinä. Meillä on tällä hetkellä au pair. Hän ei kuitenkaan ole missään nimessä minua viihdyttämässä. En edes haluaisi sitä, pelkkä ikäero tekee maailmoihimme suuren eron. Plus en kaipaa enää yhtään lisää lasta, vaan reippaan omatoimisen hoitajan.



Yleensä skippaan tälläiset keskustelut, ehkä olisi tälläkin kertaa pitänyt. Tuntuu, että monilla on Suomessa ihan ihme kuva ulkomammoista, heidän elämästään ja elämästä ulkomailla ylipäätään. Tai ainakin tarkat ohjeet valmiina heille, miten pitäisi elää oikein.

Me olisimme siis lähdössä 6-12 kuukaudeksi miehen tutkimuksen perässä ulkomaille. Meillä on kaksi pientä lasta ja mulla sellainen työ ja koulutus, etten käytännössä voi tehdä töitä kuin Suomessa suomeksi. Hanttihommia voisi tietysti ajatella, mutta lasten laittaminen hoitoon vieraalla kielellä jonkun McJobin takia ei kiinnosta eikä onnistuisi taloudellisestikaan.



Meitä olisi siis tutkija niukalla apurahalla, kotiäiti ja kaksi pientä lasta.



Onko näkökulmia / neuvoja?

ulkomamma. Ensinnäkin meillä ei varaa aupariin, hoitajiin kuin hätätapauksissa saati siivoojaan. En pysty työskentelemään koska se palkka menisi yli 100% lastenhoitomaksuihin, hyvä jos puolet kattaisi. Sukanvarteen ei siis juuri mitään jää. Jos olisikin varaa siihen kaikkeen, jos mies tienaisi niin paljon kuin monet luulevat että täällä tienataan ja jos voisin käydä töissä niin mikäs täällä ollessa. Emme matkustele. Suomessa käymme harvemmin kuin kerran vuodessa.



Nyt lähinnä minusta tuntuu että olen

a siivooja

b kodinhoitaja

c hoidan lapset ja niihin liityvät asiat täysin yksin, mm. lääkärikäynnit, sosialisoinnit, harrastuksia ei ole kuin puistossa käyminen. Ei ole energiaa ja varaa muuhun maksulliseen toimintaan

d menettämässä otteen itseeni, en ole tyytyväinen mihinkään

e olen niin väsynyt olemaan yksin miehen ollessa työmatkoilla pitkiäkin aikoja ja koska tekee n. 8-19 joskus pidempäänkin työpäiviä

f yksinäinen, kotiäidit eivät pysty auttamaan toisiaan, jos kyseessä hoitamiset tai sairastapaukset, ettei omat muksut sairastu

g vihaan kotiamme, koska sitä ei ole varaa sisustaa nätiksi, ei voi maalauttaa koska valkoiseksi maalauttaminen muuton yhteydessä taas maksaisi ja meillä on vähän tilaa

h olen vihainen miehelleni liian paljon ja turhasta, joka johtunee kaikesta edellämainitusta

i ihannoin vain suomea, että miten siellä lapset saisivat hyvää hoitoa päiväkodissa ja tai tarhassa ja olisi halvat hoitajat ja sukulaisiakin auttamassa

j voisin olla töissä suomessa tai opiskella, enkä tuntisi itseäni VAIN tylsistyneeksi kotiäidiksi



Mietin liiankin usein, miten mies voi löytää helposti uuden vaimokkeen, kun tämä vanha ei enää kelpaa. ENkä ihmettele, että eroja tapahtuu komennuksien jälkeen. Pelkään siksikin suomeen paluuta, että mitähän meillekin tapahtuu. Meillä ei ole mitään sijoitusta " itseni" varalta. Pitäisi varmaan olla. Ja kun tuossa äsken luin kotirouvista, jotka juovat drinkkejä päivät pitkät niin tulipahan mieleeni, että sekö olisi helpotus tähän olooni tilapäisesti:)



Kunnia kaikille ulkomammoille, jotka kotona viihdytte vuositolkulla!

Tsemppiä! Voisitko vaikka opiskella vähän kun lapset kasvavat?



Meillä tosin on kyse niin lyhyestä ajasta, että osa varmaan menee uutuudenviehätyksessä.



Mutta lisää kokemuksia ja kommentteja? T. 41

Eli mies oli töissä ja minä kotona, ja lapsia ei ollut. Asunto oli halpa ja itsellä ei ollut vielä mitään tarpeita vaatetuksen tai sisustuksen suhteen. Mutta siis siinähän se menee kuin koti-suomessakin, köyhyys. Jos on suomeen jättänyt omakotitalot ja autot ja merkkivaatteet niin vaikeahan siihen varmaan on asennoitua enää.

Ja kokemus on että kaksi ekaa oli ankeaa ja yksinäistä, kolmas oli antoisaa ja rikasta. Palkka ei ollut kummoinen, työkin osa-aikaista, ja muutenkin oltiin köyhiä, mutta että elämällä on muutakin sisältöä kuin odottaa että mies tulee kotiin illalla rättiväsyneenä, että saa puhua edes jonkun kanssa.

Olen aikoinaan ennen lapsia matkustellut paljon ja silloin ajatellut aina, että voisin mielelläni asua ulkomailla. Nyt en enää ole samaa mieltä. Olen elämääni Suomessa niin tyytyväinen, etten haluaisi vaihtaa sitä mihinkään. Työ, ystävät, harrastukset, luonto ovat minulle niin tärkeitä, puhumattakaan lasten turvallisista kuvioista koulujen, harrastusten ja ystävien suhteen. En edes jaksaisi lähteä rakentamaan uutta elämää muualla. Ja ajatus kotirouvailusta miehen siivellä on minulle kyllä ihan kauhistus!



Onko ap:n miehelle Suomeen jääminen siis joka tapauksessa masentava ja elämän pilaava vaihtoehto? Olisiko työpaikan vaihdos mahdollinen? Jos mies on masentunut, ei vieraaseen maahan muuttaminen välttämättä asiaa auta, voi vain pahentaa.

Suunnittelen jatko-opintoja ja ne voisi hyvin hoitaa myös ulkomailta käsin. Ja pieni tauko tähän kotimaan arkeen olisi myös paikallaan. Opin nopeasti kieliä, ja viihdyn yksinäni.