Miksi vanhemmilla on nykyään ylivoimaisen vaikea taaperoikäisten kanssa?

Pitäisi ymmärtää lasta ja välittää. Jos isä juo ja töissä, äiti keinokynsissä ja somessa, homma ei ehkä toimi. Ainakaan liian nuorena.

Nykyään kun ei harrasteta traumatisoivia kasvatuskeinoja, niin onhan se haastavampaa. Hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kun ei harrasteta traumatisoivia kasvatuskeinoja, niin onhan se haastavampaa. Hyvä niin.

Melkein kaikki kasvatuskeinot on lisätty sinne traumatisoivien keinojen listalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan omaa lapsuuttani 90-luvulla tähän hetkeen, minulla on omia lapsia.

Lapsena minulla oli kolme elossaolevaa, nuorena eläköitynyttä isovanhempaa ja melkein joka päivä joku oli kylässä tai käytiin mummolassa. Lähellä oli myös tätejä ja setiä ja saman ikäisiä serkkuja. Harvoin oltiin yksin vanhempien kanssa, melkein joka viikko yökylässä mummolassa ilman vanhempia. Äiti oli osa-aikatöissä päiväkodissa ja otti meidät tarvittaessa mukaan töihin. Olin ehkä neljävuotiaana pihalla muiden lasten kanssa ilman valvontaa. Piirretyt pyörivät telkkarissa. Meitä uhkailtiin milloin milläkin, vaikka uhkauksia ei kyllä toteutettu. Nakit ja ranskalaiset oli kaikkien lempiruoka.

Nyt meillä on neljä isovanhempaa vielä työelämässä, eikä jaksaminen riitä lastenhoitoon. Nämä meidät

Kiva juttu, että sinulla on tuollainen kokemus yhteisöllisyydestä. Oma kokemus on päinvastainen. Isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä. Setiä, tätejä ja enoja ei lastenhoito kiinnosta ja kiirettä on niin, ettei ehdi nähdä kuin ehkä pari kertaa vuodessa syntymäpäivillä. Mitään serkkuja ei ole joiden kanssa leikkiä. Kavereiden kanssa puhutaan, että olisi kiva nähdä useammin mutta todellisuudessa kukaan ei jaksa, koska kaikki pyörittävät sama rumbaa, jos heillä on lapsia ja jos ei, niin heidän päivärytmi on sellainen, että lopettavat töitä silloin kun itse on laittamassa lapsia nukkumaan.

Miten niin ei pärjätä? Nykyajan vanhemmathan on kaikki kuin jotain ammattilaisia, tosi omistautuneita

Ei saa opettaa sanaa ei tai luulevat noin 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan omaa lapsuuttani 90-luvulla tähän hetkeen, minulla on omia lapsia.

Lapsena minulla oli kolme elossaolevaa, nuorena eläköitynyttä isovanhempaa ja melkein joka päivä joku oli kylässä tai käytiin mummolassa. Lähellä oli myös tätejä ja setiä ja saman ikäisiä serkkuja. Harvoin oltiin yksin vanhempien kanssa, melkein joka viikko yökylässä mummolassa ilman vanhempia. Äiti oli osa-aikatöissä päiväkodissa ja otti meidät tarvittaessa mukaan töihin. Olin ehkä neljävuotiaana pihalla muiden lasten kanssa ilman valvontaa. Piirretyt pyörivät telkkarissa. Meitä uhkailtiin milloin milläkin, vaikka uhkauksia ei kyllä toteutettu. Nakit ja ranskalaiset oli kaikkien lempiruoka.

Nyt meillä on neljä isovanhempaa vielä työelämässä, eikä jaksaminen riitä lastenhoitoon. Nämä meidät omilla vanhemmillaan hoidattaneet isovanhemmat pyörittelevöt silmiään, kun kertoo väsymyksestä. Serkkuja ei ole, tädit ja sedät eivät ole kovin kiinnostuneita lapsista. Tavataan parin viikon välein, mutta lapsi on harvoin hoidossa ilman meitä. Me vanhemmat olemme molemmat kokopäivätöissä, jotka valuvat myös vapaa-ajalle. Alle kouluikäistä ei katsota hyvällä, jos on ulkona ilman vanhempaa ja pihoilla on ylipäätään vain vähän lapsia. Päiväkodissa on harva se viikko jotain, jonka vuoksi joudun olemaan poissa töistä. Lasta ei saa uhkailla, vaan olla loputtoman kärsivällinen. Lapsen on hyvä harrastaa jotain pienestä asti ja vanhemmat kuskaavat. Lapselle pitää lukea ja laittaa ravitsevaa ruokaa. Kaikki muutkin vanhemmat ovat vastaavassa oravanpyörässä, joten kaveritreffejä sovitaan kalenteri kädessä.

Mitä tapahtuu jos erehtyisi elämään lapsiperhe-elämää tuohon 90-luvun tyyliin?

Pitäisikö isovanhempien irtisanoutua töistään? Tai toisaalta, eivät kaikki isovanhemmat tarjoa mitään apua aikuisille lapsilleen, vaikka itse saivat sitä aikoinaan omilta vanhemmiltaan. 

Hoidimme lapsemme kahdestaan puolisoni kanssa. Jostain syystä äitini vielä tuhisi, ettet sinä yksin olisi pärjännytkään... Itse työllisti aikoinaan omaa äitiään ja tätiään ihan kiitettävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan omaa lapsuuttani 90-luvulla tähän hetkeen, minulla on omia lapsia.

Lapsena minulla oli kolme elossaolevaa, nuorena eläköitynyttä isovanhempaa ja melkein joka päivä joku oli kylässä tai käytiin mummolassa. Lähellä oli myös tätejä ja setiä ja saman ikäisiä serkkuja. Harvoin oltiin yksin vanhempien kanssa, melkein joka viikko yökylässä mummolassa ilman vanhempia. Äiti oli osa-aikatöissä päiväkodissa ja otti meidät tarvittaessa mukaan töihin. Olin ehkä neljävuotiaana pihalla muiden lasten kanssa ilman valvontaa. Piirretyt pyörivät telkkarissa. Meitä uhkailtiin milloin milläkin, vaikka uhkauksia ei kyllä toteutettu. Nakit ja ranskalaiset oli kaikkien lempiruoka.

Nyt meillä on neljä isovanhempaa vielä työelämässä, eikä jaksaminen riitä lastenhoitoon. Nämä meidät omilla vanhemmillaan hoidattaneet isovanhemmat pyörittelevöt silmiään, kun kertoo väsymyksestä. S

Mitä tapahtuu jos erehtyisi elämään lapsiperhe-elämää tuohon 90-luvun tyyliin?

Jos luet lainaamasi viestin, 90-luvun tyyliin tarvittaisiin hieman enemmän yhteisöllisyyttä. Sitä ei voi mistään taikahatusta vetäistä. Eläkeikä on noussut, eli isovanhemmilla on omat kiireet ja ylipäätään lapsenlapset eivät ole yhtä kiinnostavia kuin edelliselle sukupolvelle. Osa-aikatyössä ei monelle ole mitään järkeä, se tarkoittaa vaan, että tekee samat työt pienemmällä palkalla. Meillä kyllä turvaudutaan eineksiin ehkä jo liian usein. Yksin ulkoileva leikki-ikäinen on lasun paikka. Uhkailemaan en lapsiani ala. Maailma on ylipäätään muuttunut ja monelle asialle ei vaan itse voi mitään.

Kyllä sulla nyt itselläsi on jokin ongelma. Ei mun tai monen muunkaan tarvitse eineksiin turvautua. Mutta sä tätä yhteisöllisyyttä peräänkuulutat jatkuvasti ja olet katkera vanhemmillesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan omaa lapsuuttani 90-luvulla tähän hetkeen, minulla on omia lapsia.

Lapsena minulla oli kolme elossaolevaa, nuorena eläköitynyttä isovanhempaa ja melkein joka päivä joku oli kylässä tai käytiin mummolassa. Lähellä oli myös tätejä ja setiä ja saman ikäisiä serkkuja. Harvoin oltiin yksin vanhempien kanssa, melkein joka viikko yökylässä mummolassa ilman vanhempia. Äiti oli osa-aikatöissä päiväkodissa ja otti meidät tarvittaessa mukaan töihin. Olin ehkä neljävuotiaana pihalla muiden lasten kanssa ilman valvontaa. Piirretyt pyörivät telkkarissa. Meitä uhkailtiin milloin milläkin, vaikka uhkauksia ei kyllä toteutettu. Nakit ja ranskalaiset oli kaikkien lempiruoka.

Nyt meillä on neljä isovanhempaa vielä työelämässä, eikä jaksaminen riitä lastenhoitoon. Nämä meidät

 

Kiva juttu, että sinulla on tuollainen kokemus yhteisöllisyydestä. Oma kokemus on päinvastainen. Isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä. Setiä, tätejä ja enoja ei lastenhoito kiinnosta ja kiirettä on niin, ettei ehdi nähdä kuin ehkä pari kertaa vuodessa syntymäpäivillä. Mitään serkkuja ei ole joiden kanssa leikkiä. Kavereiden kanssa puhutaan, että olisi kiva nähdä useammin mutta todellisuudessa kukaan ei jaksa, koska kaikki pyörittävät sama rumbaa, jos heillä on lapsia ja jos ei, niin heidän päivärytmi on sellainen, että lopettavat töitä silloin kun itse on laittamassa lapsia nukkumaan.

Eli kuulut niihin ihmisiin jotka ei osaa olla yksin tai pärjää yksin. 

Suurin osa ihmisistä ja vanhemmista selviää aivan mainiosti ilman tuota jankuttamaasi yhteisöllisyyttä. Varmaan ajattelet että koko kylä kasvattaa, eli voisit vain maata sohvalla ja joku muu hoitaa lapsesi. 

Monet vanhemmat pelkää rajoittaa omaa lasta. Pelätään lapsen reaktioita, huutoa, vastaanpullikoimista.. vaikka kaikki näistä on hyvin normaalia taaperokäytöstä ja aika tavallista vielä vanhemmillekkin lapsille. 

Nykyään puhutaan paljon siitä miten lapsen tulee saada ilmaista ja näyttää tunteitaan, mikä on toki totta. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö asioita silti tehtäisi, kun aikuinen niin päättää, lapsen parhaaksi. Vaikka tulisi kiukkua ja huutoa. 

Olen tavannut vanhempia jotka ei saa alle 5-vuotiaita päiväkotiin, jos ne pistää aamulla vastaan. Sit lähdetään etsimään syitä kautta rantain päiväkodista ja kavereista ja hoitajista jne. Vaikka syy olisi vaan yksinkertaisesti se, että ton ikänen napataan kainaloon ja se kannetaan päiväkotiin vaikka ilman niitä vaatteita, ellei muu auta. 2-vuotias lapsi ei päätä tämän kokoluokan asiasta, eikä häntä tarvitse lahjoa joka päivä leluilla ja herkuilla päiväkotiin menemisestä. Rajattomuus alkaa hyvin usein kyllä jo sieltä taaperoiästä; jos silloin jo lähdetään menemään metsään niin rajoja on vaikeampaa asettaa myöhemminkään.. 

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat pelkää rajoittaa omaa lasta. Pelätään lapsen reaktioita, huutoa, vastaanpullikoimista.. vaikka kaikki näistä on hyvin normaalia taaperokäytöstä ja aika tavallista vielä vanhemmillekkin lapsille. 

Nykyään puhutaan paljon siitä miten lapsen tulee saada ilmaista ja näyttää tunteitaan, mikä on toki totta. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö asioita silti tehtäisi, kun aikuinen niin päättää, lapsen parhaaksi. Vaikka tulisi kiukkua ja huutoa. 

Olen tavannut vanhempia jotka ei saa alle 5-vuotiaita päiväkotiin, jos ne pistää aamulla vastaan. Sit lähdetään etsimään syitä kautta rantain päiväkodista ja kavereista ja hoitajista jne. Vaikka syy olisi vaan yksinkertaisesti se, että ton ikänen napataan kainaloon ja se kannetaan päiväkotiin vaikka ilman niitä vaatteita, ellei muu auta. 2-vuotias lapsi ei päätä tämän kokoluokan asiasta, eikä häntä tarvitse lahjoa joka päivä leluilla ja herkuilla päiväkotiin menemisestä. Rajattomuus alkaa hyvin usein kyllä jo sieltä taaperoiästä; jos silloin jo lähdetään menemään metsään niin rajoja on vaikeampaa asettaa myöhemminkään.. 

Lapsen rajoittaminen on vahvasti "kiellettyä vyöhykettä". Esim. päiväkodissa hoitajat eivät enää lähtökohtaisesti saa koskea lapsiin (paitsi ääritilanteissa jolloin siitä seuraa valtava byrokratia). Lapsilla on oikeus koskemattomuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan omaa lapsuuttani 90-luvulla tähän hetkeen, minulla on omia lapsia.

Lapsena minulla oli kolme elossaolevaa, nuorena eläköitynyttä isovanhempaa ja melkein joka päivä joku oli kylässä tai käytiin mummolassa. Lähellä oli myös tätejä ja setiä ja saman ikäisiä serkkuja. Harvoin oltiin yksin vanhempien kanssa, melkein joka viikko yökylässä mummolassa ilman vanhempia. Äiti oli osa-aikatöissä päiväkodissa ja otti meidät tarvittaessa mukaan töihin. Olin ehkä neljävuotiaana pihalla muiden lasten kanssa ilman valvontaa. Piirretyt pyörivät telkkarissa. Meitä uhkailtiin milloin milläkin, vaikka uhkauksia ei kyllä toteutettu. Nakit ja ranskalaiset oli kaikkien lempiruoka.

Nyt meillä on neljä isovanhempaa vielä työelämässä, eikä jaksaminen riitä lastenhoitoon. Nämä meidät

 

Kiva juttu, että sinulla on tuollainen kokemus yhteisöllisyydestä. Oma kokemus on päinvastainen. Isovanhemmat asuvat kaukana ja ovat työelämässä. Setiä, tätejä ja enoja ei lastenhoito kiinnosta ja kiirettä on niin, ettei ehdi nähdä kuin ehkä pari kertaa vuodessa syntymäpäivillä. Mitään serkkuja ei ole joiden kanssa leikkiä. Kavereiden kanssa puhutaan, että olisi kiva nähdä useammin mutta todellisuudessa kukaan ei jaksa, koska kaikki pyörittävät sama rumbaa, jos heillä on lapsia ja jos ei, niin heidän päivärytmi on sellainen, että lopettavat töitä silloin kun itse on laittamassa lapsia nukkumaan.

Juuri tuollaisen syyllistävän asenteen vuoksi ei kiinnosta ihmiset joilla on lapsia. Kaikkien muiden pitäisi aina mukauttaa ja aikatauluttaa elämänsä perheellisten ihmisten pillin mukaan. 

Jos lapset kaipaa seuraa, niin menkää hyvänen aika leikkipuistoon tai johonkin kerhotoimintaan jne. 

Luulen, että osasyynä on pienet perheet ja se, että lapsi menee pienenä päiväkotiin. Lapsi voi paremmin, kun on muitakin lapsia. Huomion keskipisteenä oleminen ei välttämättä ole paras tapa kasvaa. Pieni lapsi ikävöi vanhempiaan, vaikka kuinka viihtyisi päiväkodissa. Tämä näkyy mm. rikkonaisina unina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat pelkää rajoittaa omaa lasta. Pelätään lapsen reaktioita, huutoa, vastaanpullikoimista.. vaikka kaikki näistä on hyvin normaalia taaperokäytöstä ja aika tavallista vielä vanhemmillekkin lapsille. 

Nykyään puhutaan paljon siitä miten lapsen tulee saada ilmaista ja näyttää tunteitaan, mikä on toki totta. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö asioita silti tehtäisi, kun aikuinen niin päättää, lapsen parhaaksi. Vaikka tulisi kiukkua ja huutoa. 

Olen tavannut vanhempia jotka ei saa alle 5-vuotiaita päiväkotiin, jos ne pistää aamulla vastaan. Sit lähdetään etsimään syitä kautta rantain päiväkodista ja kavereista ja hoitajista jne. Vaikka syy olisi vaan yksinkertaisesti se, että ton ikänen napataan kainaloon ja se kannetaan päiväkotiin vaikka ilman niitä vaatteita, ellei muu auta. 2-vuotias lapsi ei päätä tämän kokoluokan asiasta, eikä häntä tarvitse lahjoa joka päivä leluilla ja herkuilla päiväkotiin menemisestä. Rajattomuus alkaa hyvin usein kyllä jo sieltä taaperoiästä; jos silloin jo lähdetään menemään metsään niin rajoja on vaikeampaa asettaa myöhemminkään.. 

Lapsen rajoittaminen on vahvasti "kiellettyä vyöhykettä". Esim. päiväkodissa hoitajat eivät enää lähtökohtaisesti saa koskea lapsiin (paitsi ääritilanteissa jolloin siitä seuraa valtava byrokratia). Lapsilla on oikeus koskemattomuuteen.

Ja tästä ne ongelmat seuraakin. Nykyihmisillä vauvasta vaariin on pelkästään loputtomasti oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia. 

Lapsia ei kasvateta enää kurittamalla, eli on vaikeampaa

Kun ei haluta olla vanhempia vaan kivoja kavereita. Kultamussukalle ei sanota ei. Kultamussukka saa kaiken ja mitä haluaa. Vielä 3v paskotaan vaippaan eikä mitään kunnollista ruokaa voi syödä kun meidän kultamussukka on niin nirso. Itkupotkuraivareilla hallitaan koko perhettä. Narsismia ja itsekkyyttä ruokitaan eikä mitään empatiaa opeteta. Ei ole oikeaa ja väärää vain kultamussukan maailma. Oikeassa maailmassa kultamussukka onkin sitten kusessa myöhemmin mutta ei hätää mamma pelastaa ja pappa betalar.

Vierailija kirjoitti:

Lapsia ei kasvateta enää kurittamalla, eli on vaikeampaa

Pitää aina mennä "positiivisen kautta" kun kasvattaa lasta.

Vanhemmat ei uskalla olla vanhempia. Pelätään että lapsi pettyy, pahoittaa mielensä. Se nyt vain on niin että pettymykset kuuluvat lapsuuteen ja elämään. Vanhempien tärkeimpiä töitä on tuottaa pettymyksiä, niin vanhempana se lapsi osaakin sitten niitä käsitellä. 

Olin aikaisemmin perhepäivähoitaja ja siinä näki koko kerman. Viimeisinä vuosina minulle saneltiin sääntöjä mitä lapset saavat tehdä ja mistä asioista en missään nimessä saisi kieltää. Lapsen mielipide oli monelle vanhemmalle laki ja yrittivät samalla että myös minä olisin toiminut samoin. Eräässä tapauksessa mentiin niinkin pitkälle, ettei lapsi osannut potalla/pöntöllä käydä vielä päälle nelivuotiaana. Vanhemmat vaativat ettei saa pakottaa, ei saa hoputtaa ja opetella, koska kyllä hän oppii kun on valmis. 

Loppua kohden viimeiset vuodet olivat raskaita ja vanhemmat aivan pihalla lastensa hoidosta. Onneksi kaikki tämä on nyt muiden ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsia ei kasvateta enää kurittamalla, eli on vaikeampaa

Kuri ja kurittaminen on eri asioita ja nämä menee monilla vanhemmilla sekaisin

Kun kasvatus muutettiin "tutkittuun tietoon" pohjautuvaksi niin samalla menetettiin yhteys tosimaailmaan. On siirrytty palvomaan yksittäisiä teorioita kuten vaikkapa tunnekasvatusta joiden kuvitellaan ratkaisevan kaiken. Vanhempia ja muita kasvattajia kehotetaan olemaan uskomatta omia silmiään ja sen sijaan uskomaan joihinkin hyvin rajatulta pohjalta tehtyihin tutkimustuloksiin.