Miten joku voi seurustella ihmisen kanssa johon ei kunnon yhteyttä?

Ymmärrän hyvin aloittajan pointin, mutta...

1. On täysin luonnollista ja hyvin yleistä, että etsimme ja viehätymme ihmisissä niihin puoliin ja ominaisuuksiin, mitä emme itseltämme löydä.

2. Se että toisen kanssa on hyvä ja turvallinen olla, ei vaadi syvää yhteyttä. 

3. Toisinaan laitamme yhteiset arvot ja unelmat näiden syvien yhteyksien edelle. 

"Oikeasti parisuhteessa on kyse sydanystavyydesta, mita ei pitaisi ehdollistaa waan hyvaksya se, etta vuosien jalkeen on tylsaa. Tosi tylsaa. Toinen lukee toinen roplaa puhelinta, katsotaan telkkaria, jutellaan, kavellaan... Syodaan.... Elama ei ole yhta toivekonserttia, jos ei tata ymmarra ei kannata etsia kumppania..."

Jaa, no minusta ihan tosi tavallisten asioiden puuhaaminen sen oman puolison kanssa ei ole ollenkaan tylsää. Eikä vaikuta olevan hänenkään mielestään. Se on vain mukavan turvallista.

Ehkä siksi olemme pysyneet yhdessä jo 30 vuotta.

"Se että toisen kanssa on hyvä ja turvallinen olla, ei vaadi syvää yhteyttä. "

Ei mutta se syvä yhteys tulee usein juuri siitä että sen toisen kanssa on niin luonnollsen helppo olla. Silloin kumpikin uskaltaa olla aidosti omia itseään eikä esitä mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

" Onko edes todennäköistä, että parin lyhyen tapaamiskerran jälkeen voisi tuntea "syvää henkistä yhteyttä"?"

On se ainakin oman kokemukseni mukaan mahdolista jos ihmiset ovat erityisen hyvin yhteensopivia.

Kyllä sellaista voi tuntea, eri asia sitten, voiko sitä oikeasti olla.

Tuommoinen tilannehan syntyy helposti. Sitä ihastuu ja ihastuksissaan täyttää aukkokohdat omilla kuvitelmillaan. Myöhemmin, kun tutustuu paremmin, sitä joko tykkää tai ei tykkää esiin tulevista asioista.

Tuo sitten, että onko jotain tai ei mitään yhteistä. Se tärkein yhteinen asia on yhteinen tulevaisuus ja toiseksi tärkein käytännössä on yhteistalouden rakentaminen. Jos nämä onnistuvat, ei haittaa pätkääkään, että toinen ramppaa jumpassa kun toinen nököttää kotona, tai että toinen on humanisti ja toinen taas insinööri.

Tunne erityisen syvästä yhteydestä heti ensitapaamisella tai muuten vaan tosi nopeasti, sellainen olemme kuin luodut toisillemme -fiilis, on erityisesti ominaista väkivaltaisen, narsistisen tai psykopaattisen miehen tapaamiselle. Päätelkää tästä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin jopa naimisiin tuollaisen kanssa kun se kosi ja luulin että se siitä koittaisi oppia puhumaan ja kuuntelemaan. Selvisi myöhemmin, että se tosiaan luuli, että ollaan loppuelämä puhumatta mitään. Minä vain hoitaisin kotia, maksaisin laskut ja kääntäisin sängyssä kylkeä välillä, että voi yhtyä takaa päin ja se olisi meidän avioliitto sitä loppu elämän ajan. Ikävintä oli se, että kaikille muille se kyllä puhui ja oli kovin sosiaalinen kodin ulkopuolella. Minä muutuin sielläkin näkymättömäksi.

Suhteeseen ei pidä ikinä lähteä sillä oletuksella ja ajatuksella, että toinen muuttuu. 

Ei pidä. Olisi heti pitänyt tajuta, että se tekee niitä asioita mitä toivon vain muille ihmisille. Minun kanssa maataan kotona sohvalla työttömänä tuppisuuna teeskennellen työllistymisongelmia vuosikausia ja eron jälkeen voikin sitten opiskella ammatin, hankkia harrastuksia, mennä töihin ja ostaa oman kodin. Se on vain minä mille annetaan se puhumaton laiska paska versio ja näytellään ettei muuhun pysty.

"Tunne erityisen syvästä yhteydestä heti ensitapaamisella tai muuten vaan tosi nopeasti, sellainen olemme kuin luodut toisillemme -fiilis, on erityisesti ominaista väkivaltaisen, narsistisen tai psykopaattisen miehen tapaamiselle."

Narsistin tuntee siitä että hän koko ajan vakuuttaa kovasti miten hyvin sovittekaan yhteen ja miten kamalasti hän sinua ihailee ja miten olet hänen elämänsä nainen. Sinulle oikeasti sopiva ihminen taas ei pyri mitenkään erityisesti vakuttamaan sinua sopivuudestaan vaan saat sen huomata ja tajuta ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Tunne erityisen syvästä yhteydestä heti ensitapaamisella tai muuten vaan tosi nopeasti, sellainen olemme kuin luodut toisillemme -fiilis, on erityisesti ominaista väkivaltaisen, narsistisen tai psykopaattisen miehen tapaamiselle. Päätelkää tästä jotain.

Näitä on varmaan monenlaisia. On myös tervettä yhteyttä ja tasapainoisten ihmisten tunnistin heti, että siinä on minun ihmiseni-tyyppisiä kohtaamisia. 

Myös naisia on erilaisia, ei kaikki ole niin tarvitsevia tai ota heti tosissaan ja laita kauheasti painoarvoa, jos joku sanoo jotain. Kokonaisuus, teot ja kaikki ratkaisee. 

Luulen ymmärtäväni mitä ap tarkoittaa. 

Olin nuorena hitaasti lämpiävä ikisinkku, kunnes tapasin puolisoni. Tuntui että kaikki muut erosivat ja pariutuivat koko ajan. Itse en ollut kiinnostunut kenestäkään, ellei ihan oikeasti synkannut. Siis silleen että toisen kanssa halusi jakaa kaiken ja puhua kaikesta, ja juuri sen ihmisen kanssa viihtyi. Ei sellaisia ihmisiä ollut joka risteyksessä.

Mutta erilaisten ihmisten suhteita on vaikea verratta. Jotkut seurustelvat lähes pakonomaisesti - joku jonka voi nimetä on kumppaniksi täytyy olla, suhteen laadulla ei niin väliä. Jotkut ajattelevat olevansa hirveä kokeneita ja elämää nähneitä kun kumppaneita on ollut paljon, vaikka itsestä tuntuu että (seksiä lukuunottamatta) minä tunnen työkaverinikin syvällisemmin kuin jotkut tuntevat seurustelukumppaninsa. Mutta ehkä se seksi on sitten se elämä. Tai se parisuhdestatus.

Nyt kun ihmiset eroavat pitkistä avioliitoista, niin oudolta tuntuvat ne super helpot erot. 15 vuotta yhdessä ja yhteiset lapset, ja mistään ei ikinä puhuttu? Ilmeisesti joillakin oikeasti on näin (joillakin tämä on vain osa eroriitaa). Ja jos syyttää puolisoa puhumattomuudesta, on varmaan syytä katsoa peiliin: tällaisen kumppanin ja tällaisen suhteen itse valitsi.

Vierailija kirjoitti:

"Tunne erityisen syvästä yhteydestä heti ensitapaamisella tai muuten vaan tosi nopeasti, sellainen olemme kuin luodut toisillemme -fiilis, on erityisesti ominaista väkivaltaisen, narsistisen tai psykopaattisen miehen tapaamiselle."

Narsistin tuntee siitä että hän koko ajan vakuuttaa kovasti miten hyvin sovittekaan yhteen ja miten kamalasti hän sinua ihailee ja miten olet hänen elämänsä nainen. Sinulle oikeasti sopiva ihminen taas ei pyri mitenkään erityisesti vakuttamaan sinua sopivuudestaan vaan saat sen huomata ja tajuta ihan itse.

Jos on tuolla tasolla, että lähtee jonkun koko ajan vakuuttelijan ja epämääräisen kamalasti ihailevan pauloihin, niin lienee terapia paikallaan? Tai jokin suurempi itsetutkiskelu.

Kohtuus kaikessa. Se, että mies sanoo jotain kivaa ei tee hänestä epäilyttävää, mutta jos koko ajan vakuuttelee ja hirveästi ylisanoin ihailee, niin ei sekään hyvältä vaikuta. Ja sit jos mies ei sano mitään, niin sitä ei luultavasti vaan kiinnosta (ellei ole joku aivan extreme-tason tuppisuinen jäinen jörö, mutta sekin kyllä näyttää teoin).  

Vierailija kirjoitti:

Kyllä joillain on sitten asiat liian hyvin. Ennen vanhaan mentiin yhteen parin päivän tutustumisen jälkeen koska se oli järkevää ja siihen liittoon panostettiin.

Nykyään naisten mukaan pitää kaikki tähtien asennotkin olla kohdillaan ja vähintään vuosikymmen tapailua takana jotta mitään pysyvää voi aloittaa.

M

Ja kuinka moni niistä liitoista oli oikeasti onnellinen ja tasavertainen? Aika moni noista "järkevistä" liitoista perustui pakkoon, taloudelliseen riippuvuuteen tai yhteiskunnan paineeseen. Mitä järkeä on pitkällä suhteella, jos ei ole kumppanin kanssa yhteensopiva? Se on varma reitti onnettomaan elämään. Kumppani ei muutu ajan myötä ihannekumppaniksi, vaan yhteensopimattomat arvomaailmat tekevät arjesta raskaan ja jopa sietämättömän.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jos ei ole koskaan oikein tuntenut yhteyttä kehenkään - ei ole esim. koskaan ollut ystäviä, vain kavereita - niin ei vain tiedä paremmasta.

'''''

Tämä on kyllä hyvin sanottu. Minä ajauduin nuorena (ja vielä pitkään aikuisenakin) sellaisiin seurustelusuhteisiin, joissa ei mitään syvää henkistä yhteyttä ollut. En tosiaan edes tiennyt, että sellaisen voi saavuttaa. Suhde omiin vanhempiin oli aina henkisesti etäinen - opin jo lapsena viihdyttämään itse itseäni mielikuvitusleikkien ja kirjojen avulla. Oli minulla lapsena ja nuorena hyviä ystäviä, mutta sehän oli sellaista yhteistä puuhaamista ja menoa ja meininkiä aina, ei niinkään syvää henkistä yhteyttä. Aikuisena en ole kokenut tarvitsevani erityisen läheisiä ystäviä, vaikka on minulla ihan mukavat sosiaaliset ympyrät kuitenkin. 

Olen siis aina ollut tavallaan yksinäinen susi ja tykkään tehdä asioita yksin. Elätän itseni kirjoittamalla. Vasta ihan viime vuosina olen alkanut ymmärtää syvää henkistä yhteyttä, kun elämääni tuli mies, joka on onnistunut luomaan meille tällaisen yhteyden. Se on ollut minulle tavallaan hyvin raskaskin prosessi, koska introverttinä en ensinnäkään koe sisäsyntyistä tarvetta sellaiseen, ja toisaalta se helposti kuormittaa minua. Mutta hiljalleen ollaan löydetty meidän tapa olla sekä läheisiä että erillisiä. Sainpa siis vielä keski-iässä tällaisenkin asian kokea. 

Miehet verhoutuvat alkoholin ja työn taakse? Tai urheilu ja musiikki?