Ei kannata hankkia lapsia, jos on mukavuudenhaluinen ja haluaa helpon elämän

Elämäsi kuulostaa olevan täyttä helvettiä. Et taida olla kovin onnellinen. En kyllä usko että olisit onnellinen ikinä. Jotkut valittavat aina.

En samaistu tuohon ap yhtään. Mun lapseni on muutaman vuoden päästä täysi-ikäinen. Ei ole mennyt rahaa satoja tuhansia. Liikuntajutut on sairauksien takia hoitanut lapsen isä, minä olen auttanut koulu, hammaslääkäri yms jutuissa. Oikein ihanaa on ollut.

No mitenkä muka. Minä käyn museoissa ja kävelen hautausmailla, kuten tein ennen lastakin. Isänsä on liikunnallinen ja menevä, saa hoitaa uimahallit. Ja kaverusynttäreillä pääsee hoploppiin ym. maanpäällisiin hel v e t te I hin.

Mä ja mieheni hankittiin kaksi lasta. Lapset ovat rauhallisia, kuten mekin. Heistä on paljon iloa ja parasta on kiintymys, rakkaus, mitä tuntee omia lapsia kohtaan

Meille sopiva määrä, isompi lapsikatras olisi vaatinut enemmän taloudellista ym resurssia. Kuten isompi asunto, enemmän vanhempainvapaita, enemmän huolenpitoa, valvomista jne

Varmaan yksilöllistä. Itsellä helppo, mukava elämä jatkunut (tai oikeastaan alkanut kivemman työpaikan myötä) ja tämän lisäksi olen saanut uusia kavereita, vaikka introvertti olenkin. Eikö tuo ole vain hauskaa, että pääsee kokeilemaan uusia juttuja? Ja eihän lapsen kanssa ole pakko pyöräillä ja uida yms. mikäli se niin vastenmielistä on.

Sinä oletkin työssäkäyvä ja velvollisuuden tuntoinen ihminen. Todella moni Suomessa hoidattaa lapsensa päiväkodissa, makaa itse kotona ja haalii rahaa ja etuuksia vain siksi, että on hankkinut lapsia. Paska maa.

Kiitos ap! Aloitus olisi voinut olla lähes sanasta sanaan oma kirjoittamani! Unohdit mainita lasten kaverisuhteet vanhempineen.

Tykkään kovasti elämänvaiheesta kun lapset ovat jo isompia ja omaavat omia menoja. Kaikki tuo epämukavuusalueelle meneminen tuottaa kyllä tulosta, kun lapset oppii, kasvaa, itsenäistyy. Ja onhan vanhemmuus monella tapaa kasvun paikka itsellekkin.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan yksilöllistä. Itsellä helppo, mukava elämä jatkunut (tai oikeastaan alkanut kivemman työpaikan myötä) ja tämän lisäksi olen saanut uusia kavereita, vaikka introvertti olenkin. Eikö tuo ole vain hauskaa, että pääsee kokeilemaan uusia juttuja? Ja eihän lapsen kanssa ole pakko pyöräillä ja uida yms. mikäli se niin vastenmielistä on.

Tuo vaatisi positiivista asennetta ja sitä ei ap:lla ole. Kaikki on kauheaa ja hän on sankari, joka taistelee elämän läpi naama tuskan vääntämänä.

Itse vihasin sitä hiekkalaatikon vieressä oleilua, eli ihan pikkulapsi vaihetta.. Nyt kun lapsi isompi käydään shoppailemassa, syömässä, kierretään nähtävyyksiä.. ei tarvitse enää kieltää joka asiasta tai juosta perässä. Lapsi on 9 v

Jouduit varmaan sen lapsenkin tekemään?

Eikö tuon nyt jokainen vähänkään järkevä ihminen tajua? Noista ja monista muista syistä ei tullut mieleenkään hankkia lapsia.

Ei kannata hankkia puolisoa, lapsia eikä lemmikkejä, jos haluaa helpon ja mukavan elämän. Ei kannata tehdä yhtään mitään, jos haluaa helpon ja mukavan elämän. Ei kannata ottaa riskejä, ei kannata rakastaa, ei kannata elää. Miten helppoa ja mukavaa!

Ei kannata hankkai saamattomia vanhempia, jos haluaa päästä elämässä helpolla.

Minusta rasittavinta on ollut lasten kaverisuhteet. Varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset on sen verran pieniä, että tarvitsevat aikuisen sulmälläpitoa. Edellyttää siis myös kontaktoitumista kavereitten vanhempiin.

En tykkää, että kotona on vieraita, edes lapsia. Ahdistavaa joka kerta, kun lapset keksii leikkiä piilosta ja tunkeutuvat kotimme uumeniin.

Ja silti, olen sietänyt kaiken tämän ja enemmän, koska kaverikyläilyt on lapselle tärkeitä.

Höpsön löpsön. Tuo on taas jonkun luulot että vanhemmuus on hoidettava juuri niin kuin itse tai serkku tekee.

Tieenkin ne perusjutut pitää, tehdä kuten valvomiset kun lapsi on sairas, ruokkimiset, vaatetukset, leikkimiset. Tuohon leikkimiseen sen verran, että mistä on tullut kuva joillekin vanhempien olevan joku ohjelmisto toimisto.

Perustarpeet kukin tekee omalla tyylillään ja leikkimiset kavereiden kanssa pitäisi mennä kun lapset kouluikäisiä.

En ole hommaamassakaan. Suurin syy kyllä on yksinkertaisesti se, että en halua olla äiti, en halua mitään mitä siihen liittyy, en koe minkäänlaista halua tehdä jälkikasvua. Jos tuntisin palavaa halua lapsen hankkimiseen, niin se varmasti menisi muiden asioiden edelle ja yrittäisin lapsen tehdä.

Se että elämäni ei ole ollut helppo lapsena ja nuorena on syy, miksi en ole halunnut lapsia aikuisena. Vasta nyt vanhana olen tajunnut sukupolveni murheketjun. Olisin syyllistänyt lapset ja siirtänyt suvun käsittelemättömän taakan taas lapsiini. Onneksi lapsia ei ole. Olen ollut viisas.

Meille tuli joskus riitaa miehen kanssa kun lapsen kaverit oli aina meillä. Itseäni ei haitannut ja enimmäkseen olivat silloin kun mies ei kotona. Minkäs sille voi jos toisen luona eivät halunneet olla. Siinä vaiheessa kun pyysivät mua leikkitädiksi sanoin että kuules siihen en ryhdy.

Jos asia on merkityksellinen, ei haittaa vaikka asia ei olisi niin miellyttävä ja helppo. Mulle lapset on maailman merkityksellisin asia, joten epämukavuus ei tunnu missään kokonaiskuvan kannalta. Sama työn suhteen. Jos tekisin merkityksetöntä työtä, valittaisin varmasti enemmän pikkuasioista, mutta kun koen työni erittäin merkitykselliseksi, ei työn ärsyttävät puolet käy raskaaksi.

Painajaiseni olisi elämä, jossa olen pyörinyt oman napani ympärillä itsenä äärellä draamaillen. Siinä olisi täysin hukkaan heitetty elämä.

Ei kannata, ei. Josta tuli mieleen, että täytyy tästä vääntäytyäkin tekemään ruokaa vaikka olen totaalisen poikki ja haluaisin levätä, koska lapsi.