Lue keskustelun säännöt.
Naimisissa oleva ystäväni väheksyy minun avoliittoa.
18.09.2008 |
Miten nykyaikana voi ei uskovainen/uskonnollinen nuori nainen ajatella näin.
Meillä oli puhetta parisuhteesta ja niiden ongelmista ja hän kommentoi monesti, että hän on kuitenkin naimisissa! Aivan kuin hän olisi sitoutunut jotenkin "paremmin" kuin minä.
Heillä ei ole lapsia ja meillä on kaksi. Minusta lapset sitovat vanhemmat lujemmin yhteen kuin sormus. Naimisissa oleminen on mielestäni vain se sormus. Ei se tarkoita nykyään lopun ikää yhdessä olemista.
Itse en halua naimisiin. Haluan kyllä olla avomieheni kanssa aina (ainakin tällähetkellä). Olen nähnyt monta paria, jotka naimisiin menon jälkeen eroavat parin vuoden sisällä.
Ainoa asia joka mielestäni puoltaa avioliittoa, on toisen osapuolen kuoleman sattuessa lesken eläke (vai mikä se nyt on). Perintöasia on ihan hyvä avoliitossakin, koska on yhteiset lapset jotka perii.
Kommentit (63)
Vai eikö sinua häiritse ollenkaan, jos muut (vieläpä lähipiirin ihmiset) väheksyvät päätöksiäsi ja elämäntapaasi. Siis totta munassa se vituttaa, jos joku väheksyy omaa valintaa ja itselle tärkeää ja merkityksellistä asiaa, vaikka kuinka itse tietäisi oman tilanteensa, eikä todellakaan tuntisi mitään huonommuutta!
Vai mitä sinä ajattelisit, jos ystäväsi vaikka sanoisi, että "Tuskin rakastat lapsiasi, kun et ole jättänyt työpaikkaasi ja jäänyt pysyvästi kotiäidiksi" tai "eihän sellainen työ/ura ole minkään arvoinen, jolle ei omisteta koko elämää. Jätetä parisuhteen ja perheen perustamista ja paiskita töitä 15 tuntia vuorokaudessa." Tai jotain muuta yhtä idioottimaista, joka täysin halventaa sinun elintyyliäsi ja tuomitsee sinulle tärkeän asian merkityksettömäksi jonkun muun muunlaisen valinnan rinnalla.
Tietysti se raivostuttaa, eikä kyse ole tosiaan jostain alemmuuden tunteesta. Tosi yksinkertaistavaa ja virheellistäkin psykologisointia sinulla 21.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehiä sikiää, jotka eivät vihille asti saa naisiaan vietyä? Juridisesti avioliitto on aivan eri asia kuin muu yhdessä hengailu, punkkailu ja asuminen.
Avopari =susipari, sinkku = vanhapiika
Asumme miehen asunnossa ja eron sattuessa muutan lasten kanssa johonkin lähelle.
Jos mieheni kuolisi - lapset perisivät hänet ja minä huoltajana asuisin perikunnan talossa niin kauan kuin tarve vaatii ja sen jälkeen muuttaisin johonkin lähelle.
Jos minä kuolisin, lapset jäisivät isänsä kanssa nykyiseen kotiin ja perisivät minun omaisuuteni. En usko, että leskeneläke vaikuttaisi elämäämme jos sitä saisimme.
Tämä on minun valinta ja en koe tässä muuta ongelmaa kuin erotilanteessa. Lasten pitäisi muuttaa pois kotoa. Mutta tilanne voi olla silloin myös sellainen, että he voivat olla kummankin vanhemman luona yhtä paljon.
Toisaalta, jos olisimme avioliitossa ja eroaisimme - en jäisi miehen taloon ;) Joten aivan sama tilanne kummassakin liitossa.
En ajattele myöskään itseäni kovinkaan negatiivisena/sitoutumattomana ihmisenä, vaikka olenkin ajatellut nämä asiat etukäteen.
Lisäksi avioliitossa olevien ei tarvitse käydä läpi isyydentunnustuskuvioita, kun lapsia tulee =)
kun kerran asia sinua noin vaivaa. Jos olisit varma ratkaisustasi elää avoliitossa, niin tuskinpa sinua hetkauttaisi suuntaan tai toiseen jonkun muun mielipide.
Veikkaan, että ap haluaisi naimisiin, mutta mies pistää vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni sivuuttaa nämä faktat koska ne eivät ole sillä hetkellä ajankohtaisia. Minulle itselleni on erittäin tärkeää tuo juridinen puolikin, eli se että yhdessäolomme on lain edessä tunnustettu (sekä Jumalan, vaikka en olekaan ns. perinteinen kristitty).
eikä välttämättä edes rahaan.
Monella ihmisellä on tietyt arvot, joiden mukaan parisuhde tulisi luvata elinikäiseksi ihan virallisesti; jos kerran ollaan tosissaan, miksei samalla tunnustaa toista vakavasti otettavaksi solmimalla liitto? Liitto on aina kirjallinen sopimus. Sikäli termi "avoliitto" on harhaanjohtava. Kyse ei ole nyt suhteen laadusta, naimisiinmeno ei ole mikään ihmeitä tekevä juttu. Parisuhde voi olla hyvä ja kestää eliniän oli naimisissa tai ei. Kyse on lähinnä siitä, että kun elämänkumppani on kerran löytynyt, miksei sitä voi siis tunnustaa myös mustaa valkoisella?
Avioliitto on aikoinaan katsottu yhteiskunnallisesti järkeväksi teoksi, eikä vailla syytä. Se vetoaa ihmisen kunniaan, omaantuntoon ja uskoon paremmin kuin vällyjen alla kuiskattu lupaus joka on helpompi unohtaa houkuttelevamman tilaisuuden tullessa. Avioliitto ei suojaa pettymyksiltä, mutta ei suojaa pelkkä seurustelukaan... Se että eroprosentti on mielestäsi suuri, ei määrää kuitenkaan sinun suhdettasi (tai itse asiassa määrää?). Nykypäivänä avioliitostakin voi poimia rusinat pullasta, tehdä avioehtoja ja testamentteja mielensä mukaan ja sulkea siten pois avio-oikeuksia omaisuuksista.
Ennen vanhaan vain hölmö nainen olisi suostunut aviottomaan (turvattomaan) suhteeseen, ja synnyttänyt äpäriä tieten tahtoen - nykyään asiat ovat toisin, mutta avioliiton merkitys ei ole silti kokonaan hävinnyt. Ihmiset haluavat julkisesti tunnustaa sen mihin sitoutuvat. Se tuo pienen lisän arvokkuuden tunteelle, esim. naisesta tulee rouva. Jotkut saattavat mennä naimisiin ihan senkin takia, että tahtovat pitää isot hääjuhlat. Leski ei joudu maksamaan perintöveroa miehensä testamenttaamasta omaisuudesta. Tietysti ellei omaisuutta juuri ole, mitä väliä. Mutta ajattele esim. sellainen tilanne, jossa toinen jää leskeksi vauvan kanssa: vauvalla on oikeus perintöön, mutta hän saa sen käyttöönsä vasta täytettyään 18!? Jos perintö on miljoonaomaisuuksia, leski joutuu kuitenkin kituuttamaan suupaloilla sillä hänellä ei ole mitään oikeutta kajota lapsensa perintöön, jota valvoo joku muu asiamies.
Avioliiton yksi tarkoitus on nostaa eroamisen kynnystä, sillä aviorikoksen tekijä pettää sanansa jonka on vannonut mahdollisesti kaikkien läheistensä todistaessa... Muussa tapauksessa, ero voi olla yhtä ikävä mutta toisella on "oikeus" vaihtaa uuteen kumppaniin ilman ympäristön oikeutta paheksuntaan.
Minulla on se tilanne että mies kosi vuosi sitten, mutta kun ehdotin kesähäitä hän ei oikein innostunut. Mikä kihlaus se sellainen on, jossa lupausta ei olla toteuttamassa? Lakkasin puhumasta naimisiin menosta, ajattelin että mies hoitakoon asian sitten kun siltä tuntuu. Totuushan on se että yhdessä sitä kuitenkin ollaan. Mutta kun mies otti puheeksi häät jokin aikaa sitten, se tuntui mukavalta. Minulla kelpaa ihan maistraattihäätkin, tahtoisin että koko perheellä on sama sukunimi. Nyt kun lapsi on tulossa, tuntuu siltä että se hyvittää sen ettei olla vielä naimisissa... Mutta miksi lapsi olisi korvike todisteelle sitoutumisesta? Miehelläni on lapsi myös exän kanssa! Minä haluan että mies tunnustaa minut vaimokseen eikä asia ole vain oletettavissa "epäsuorasti".
Ymmärrän ystäväsi suhtautumisen avoparina olemiseen, mutta toisaalta, ymmärrän myös sen ettei avioliitto automaattisesti tee suhteesta yhtään sen parempaa. Avioitumiseen liittyy kuitenkin joukko erinäisiä arvoja, ja ystäväsi kritiikki taitaa kohdistua "järkisyihin". En usko että hän epäilisi muuten suhteenne laatua ja rakkauttanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on todellakin paljon vaikeampi (juridisestikin) lähteä kävelemään kuin avioliitosta, jossa ei ole edellä mainittuja. Avioliitossa vaaditaan vain se eropaperi.
se vaatii juridisen prosessin. Avoliitosta voi kirjaimellisesti lähteä kävelemään heti kun haluaa.
Miten ihmeessä avioliitosta on vaikea lähtä!! Miten ne monet monet parit, jotka eroavat puolen vuoden kuluttua naimisiin menosta voivat sitten erota? Se on vain järjestelykysymys.
Monella avoparilla on yhteinen asunto samoin kuin avioparella. Jos asunto on miehen nimissä, niin se on hänen.
Me avopari asumme mieheni asunnossa ja vaikka olisimme naimisissa, niin en todellakaan vaatisi hänen asuntoa erotilanteessa!
Miten ihmeessä avoliitosta on helpompi lähteä kävelemään, kuin avioliitosta? Ei kai kukaan pakota sinua rakastamaan sitä toista sen eroprosessin ajan? Ei kai kukaan estä sinua muuttamasta eri osoitteeseen, vaikka naimisissa olisitkin? Ei kai kukaan tule köyttämään samaan sänkyyn sen puolison kanssa, vaikka naimisissa olisittekin?
Miksi tuo juridiikka pitää aina sekoittaa tähän? Se ei mielestäni mitenkään liity niihin tunteisiin ja sitoutumiseen sillä tasolla.
Periaatteessahan avoliitosta voi lähteä kävelemään milloin haluaa. Omaisuuden jakaminen on hankalaa, koska kaikki on sen, joka tavarat on ostanut ja jonka nimissä ne ovat. Jos esim. asutte miehesi nimissä olevassa asunnossa niin sinulla ei ole mahdollisen eron sattuessa mitään oikeutta tähän asunton. Sama asia jos miehesi kuolee, paitsi jos olette hoitaneet testamentit kuntoon. Lapset kyllä perivät, mutta sinä et.
Minusta naimisissa oleminen on paljon muutakin kuin se sormus. Se on halua sitoutua toiseen julkisesti ja juridisesti. Eihän se avioliitto välttämättä koko elämää kestä, mutta ainakin meillä on kova tahto ja aikomus olla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on 100% omien valintojensa takana niin ei niitä tarvitse selitellä. En minäkään tunne tarvetta selitellä esimerkiksi lasten hoitoonvientiä alle 3-vuotiaina, vaikka joku toinen olisikin eri mieltä, koska en itse tunne ratkaisusta minkäänlaista epävarmuutta.
kun kerran asia sinua noin vaivaa. Jos olisit varma ratkaisustasi elää avoliitossa, niin tuskinpa sinua hetkauttaisi suuntaan tai toiseen jonkun muun mielipide.
Veikkaan, että ap haluaisi naimisiin, mutta mies pistää vastaan.
Viittaan siis tuohon suhteen "julkisuuteen". Kaikki eivät todellakaan käytä sormuksia, ja vain 70 %:lla "rouvista" on miehen sukunimi.
Toisekseen nykyään rouva-nimitystä ei liitetä enää selkeästi avioliittoon, on rouva alikersantit, rouva presidentit ja jopa synnytyssairaalassa äitejä kutsutaan rouviksi ihan siviilisäädystä riippumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...mutta nro 22 selvensikin niitä aika tyhjentävästi.
kuvittelevat, että koska lapset perivät kuolemantapauksessa, he saavat päätäntävallan perintöön. Näinhän asia ei mene, vaan lasten varojen käytöstä joutuu tekemään tarkat vuosittaiset selvitykset, ns. tavalliseen elämiseen niitä ei saa käyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"koko maailman" ei siis tarvitse tietää.
Mitä tulee tuohon rouva-sanaan, vanhempaa naista voi toki kutsua rouvaksi vaikka hän olisi vanhapiika. Mutta rouva voi olla myös 20-vuotias avioliiton ansiosta.
mistä nykypäivänä edes tietää kuka on naimissa ja kuka ei?
Viittaan siis tuohon suhteen "julkisuuteen". Kaikki eivät todellakaan käytä sormuksia, ja vain 70 %:lla "rouvista" on miehen sukunimi.
Toisekseen nykyään rouva-nimitystä ei liitetä enää selkeästi avioliittoon, on rouva alikersantit, rouva presidentit ja jopa synnytyssairaalassa äitejä kutsutaan rouviksi ihan siviilisäädystä riippumatta.
ap:n viestissä mua ärsytti kyllä suuresti se, että ensin valitetaan että naimisissa oleva ystävä väheksyy avoliittoa (mitä väliä sillä pitäisi olla) ja sitten Naimisissa oleminen on mielestäni vain se sormus. Kukahan täällä nyt väheksyy ja ketä.
Tällä logiikalla, olympiakultakin on vain pala metallia.
Itse menin naimisiin siksi, että rakastan miestäni valtavasti ja hän minua. Molemmilla oli ennen ollut vaikka millaisia avoliittoa, mulla 2, miehellä 5. Ja kun olimme harjoitelleet niiden väärien kanssa ja vihdoin löytäneet sen oikean, ei ollut mitään syytä olla menemättä naimisiin. Halusimme molemmat lapsia, mutta enemmän halusimme jakaa tämän elämämme toisten kanssa ja sovimme, että ollaan yhdessä aina, tuli niitä lapsia meille tai ei. No, nyt masussa ensimmäinen ja mulla hyvä, turvallinen fiilis. Eikä sukunimeä tarvitse pähkäillä.
Itseni tuntien mun olisi ollut avoliitosta helpompi lähteä litomaan. Nyt eron mahdollisuus toki on, mutta mun aloitteesta vasta sitten, kun kaikki muut keinot on käytetty.
Siis sitä että miksi eivät ole menneet naimisiin. Ei minun avioliitossa olevat ystävät ainakaan perustele koko ajan avioliittoaan, mutta avoliitossa olevat kylläkin? Eli kyllä siinä jokin mättää omassa ratkaisussa silloin.
Itse olen ehdottomasti avioliiton kannalla, vaikka susiparina pari vuotta asuttiinkin mieheni kanssa. Mutta ennen lasten tuloa kumpikin ehdottomasti halusi naimisiin. Ja minusta oli kyllä ihana pitää ne kunnon häätkin:) Ja ehdottomasti haluan, että koko perheellä on sama sukunimikin, kun yhtä ollaan. Minä ainakin pidän saamattomuutena, jos ei mennä naimisiin ja lapsiakin hankitaan, vaikka en silti ystävilleni heidän ratkaisujaan vähättele. Olen vain ylpeä omasta ratkaisustani ja elämästäni.
Meillä on yhteiset lapset, jotka perivät kokonaan sen joka ekana sattuu kuolemaan. Tämä on ok ja täysin oikeudenmukaista mielestäni.
Molemmilla meistä on hyvät tulot ja omaisuudet, emme kaipaa toistemme tuloja tai omaisuuksia. Leskeneläkettä emme todennäköisesti edes saisi. Lapset saisivat silti tietenkin orvoneläkkeensä, jos siis jompi kumpi vanhemmista kuolisi enen heidän täysi-ikäisyyttään. Lapsen asema ei mitenkään eroa siinä, onko avioliitossa tai avoliitossa, kunhan ovat tunnustettuja.
En todellakaan kaipaa esim. miehen sukunimeä, eikä hänkään varmaan himoitse minun nimeäni itselleen.
Raamattukaan ei muuten tunne avioliittoa, siellä vain puhutaan, että parin pitää olla (seksiä harrastaessaan) julkisesti yhdessä pariskuntana, siis suhde ei saa olla "salainen". Toki avoliittokin on tässä mielessä julkinen, kun kerran saman katon alla asutaan ja julkisesti puolisoiksi sekä lastemme vanhemmiksi tunnustaudutaan. ..
Sen sijaan avopareilta kyllä udellaan jatkuvasti, milloin oikein menette naimisiin... Silloin sitä ehkä on tottunut perustelemaan asiansa, kun puheeksi tulee todennäköisesti kuitenkin.
Minkä takia avoliitossa olevat koko ajan perustelevat liittoaan Siis sitä että miksi eivät ole menneet naimisiin. Ei minun avioliitossa olevat ystävät ainakaan perustele koko ajan avioliittoaan, mutta avoliitossa olevat kylläkin? Eli kyllä siinä jokin mättää omassa ratkaisussa silloin.
Itse olen ehdottomasti avioliiton kannalla, vaikka susiparina pari vuotta asuttiinkin mieheni kanssa. Mutta ennen lasten tuloa kumpikin ehdottomasti halusi naimisiin. Ja minusta oli kyllä ihana pitää ne kunnon häätkin:) Ja ehdottomasti haluan, että koko perheellä on sama sukunimikin, kun yhtä ollaan. Minä ainakin pidän saamattomuutena, jos ei mennä naimisiin ja lapsiakin hankitaan, vaikka en silti ystävilleni heidän ratkaisujaan vähättele. Olen vain ylpeä omasta ratkaisustani ja elämästäni.
Jotkut taas harkitsevat hyvin pitkään ja tarkkaan "pelkkää" avolittoakin, mm. me. Olimme jo lähemmäs 30-vuotiaita ja useita vuosia seurustelleita ennen kuin muutimme yhteen, kummallakaan ei ollut aiempia avoliittoja. Meille siis avoliitto edusti varsin vahvaa sitoutumista ja edustaa edelleen monen vuoden jälkeen.
Emme koe että avoliitolla ja avioliitolla olisi tässä mielessä juurikan eroa.
Itse en ainakaan vähättele kenenkään avo-tai avioliittoa,yhtä sitoutunut sitä voi olla kummassakin. Mutta,AVIOliitossa on laillinen suoja ja se ei ole kovinkaan vähäpätöinen esim.puolision kuollessa äkillisesti.
MUTTA,en halua kuulostaa tylsältä virkanaiselta,mutta kaikki muistaa esim.suuren tsunami tapauksen muutama vuosi sitten (silloin näistä asioista puhuttiin aika paljon) ja koska olen töissä paikassa jossa myönnetään eläkkeitä,niin puolison äkillisesti kuollessa,niin naimisissa ollessa saa LESKENELÄKKEEN,mikä on tosi iso asia esim.sillon jos on pienet lapset ja iso asuntolaina,niin se muutama sata euroa on iso raha tälläsessä tilanteessa. Avioliitossa jäänellä leskellä on asumisoikeus yhteiseen kotiin,avopuolisolla ei ole tälläistä oikeutta.Pitkänkään avoliiton jälkeen puolisolla ole perimysoikeutta ellei siitä ole tehty testamenttia. Yhteinen omaisuus jaetaan elossa olevan ja kuolleen avopuolison perillisten kesken.Kun avopuoliso kuolee, hänen omaisuutensa periytyy hänen biologisille sukulaisilleen. Pahimmillaan avoleskeltä lähtee koti ja auto alta. Avoliitossa ei saa leskeneläkettä,leskeksi jäävällä ei ole avio-oikeutta yhteiseen omaisuuteen kuten avioliitossa, puolisolta testamentilla tai lahjana saadusta omaisuudesta maksetaan korkeampi vero.
Paljon on sellasia tapauksia,että lapseton pari on avoliitossa tyyliin 30 vuotta ilman testamenttia ja ostettu yhdessä talo,mökki,auto yms.isoja asioita. Tällöin ensisijaiset perilliset onkin sen avopuolison vanhemmat,koska avopuoliso ei tunnisteta viralliseksi perilliseksi. Näihin törmää aina äkillisesten kuolemantapauksien sattuessa. Sit toinen mikä on hyvin yleinen,että keski-iässä mennään kimppaan ja molemmilla on aikuset lapset. Siinä sitten asustellaan seuraavat 20-30 vuotta ja toinen hoitaa parhaimmas tapaukses vielä toisen hautaan asti. Jos tälläseskään tapauksessa ei olla avioliitossa eikä ole testamenttia,niin lapset voi pistää mummelin tai paapan kadulle,mikäli haluavat pistää kämpän myyntiin ja tarvitsevat rahaa. Siinäpä sitten lähet tavarakuorman kera hakeen asuntoa,avoleskellä ei ole siis asumisoikeutta kuten avioliittoleskellä. Tälläsiä ikäviä tapauksia on todella paljon.En aio jeesustella asian kanssa tai sormi sojos opettaa,jokainen valittoo asumismuotonsa ja parisuhteensa ihan miten haluaa,mutta juridisia juttuja on joskus hyvä pohtia,varsin jos on omaisuutta,vaikka vaan se talo tai mökki.