Onko tää se onnellinen elämä, jota varten me opiskellaan ja painetaan töitä 40v?

Vierailija kirjoitti:

Aina voisi olla pahemminkin. Mulla ei ole kumppania eikä lapsia (olisin halunnut mielemmat), ja työskentelen aamusta iltaan työssä josta en edes nauti. Kun tulen kotiin, kukaan ei siellä tervehdi, halaa tai kerro kaivanneensa. 

Olen todella masentunut. Ainoa asia mikä minut saa joka aamu lähtemään töihin, on tietoisuus siitä että muussa tapauksessa joutuisin istumaan yksin kotona vain omat ajatukseni seuranani. Ja se olisi vielä kaameampi kohtalo kuin töissä raataminen.

Sama juttu plus olen totaaliyksinäinen ja tätä nykyä jo kai laskettavissa pitkäaikaistyöttömäksi. En tiedä lohduttaako, mutta tähänkin tottuu. Lisäksi tämä on toisaalta myös jotenkin helpompaa kuin se aika jolloin vielä oli se paskaakinpaskempi työ josta ei saanut oikeasti yhtään mitään irti. Silloin oli kuitenkin jaksettava esittää normaalia ihmistä se 8-10h päivässä vaikka työn ulkopuolella ei ollut yhtään mitään. Nyt ei tarvitse enää teeskennellä.

Vierailija kirjoitti:

No siis, tälleen sairaana työkyvyttömänä köyhänä sinkkuna joo, elät unelmaelämääni. Et vain osaa arvostaa sitä. 

Tämä

Kannattaa downshiftata. Tein niin 42-vuotiaana. Tosin mieheni on rikas mikä mahdollisti tämän. Vien lapsia harrastuksiin, kuntoilen, hoidan kotia, käyn kauneushoidoissa, luen, matkustan, opiskelen välillä. Minulla on 2 yliopistotutkintoa, joista toinen rahikselta. Sijoitan, koska osaan, mutta en enää työkseni. Ihanaa.

No hankipa itsellesi vaikka parantumaton ja tuskallinen verisyöpä, joka uusii vuoden parin välein, niin alat arvostaa sitä oravanpyöräelämää ja sen perimmäistä helppoutta.

Olen ollut tuossa mutta en enää. Lähdin psta työstä ja olen onnellinen.

Tätä se on. Sitten tulee näitä hetken helpotuksia - lomia, erityisen innostavia työtehtäviä, innostus uudesta tekemisestä tai harrastuksesta, todella hyvä kirja, mökkiviikonloppu ystävien kanssa, erityisen kiihottava seksihetki miehen kanssa, puhelu ystävältä josta ei ole kuullut aikoihin Ja elämä on ihan elämisen arvoista ja arkeakin jaksaa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voisi olla pahemminkin. Mulla ei ole kumppania eikä lapsia (olisin halunnut mielemmat), ja työskentelen aamusta iltaan työssä josta en edes nauti. Kun tulen kotiin, kukaan ei siellä tervehdi, halaa tai kerro kaivanneensa. 

Olen todella masentunut. Ainoa asia mikä minut saa joka aamu lähtemään töihin, on tietoisuus siitä että muussa tapauksessa joutuisin istumaan yksin kotona vain omat ajatukseni seuranani. Ja se olisi vielä kaameampi kohtalo kuin töissä raataminen.

Sama juttu plus olen totaaliyksinäinen ja tätä nykyä jo kai laskettavissa pitkäaikaistyöttömäksi. En tiedä lohduttaako, mutta tähänkin tottuu. Lisäksi tämä on toisaalta myös jotenkin helpompaa kuin se aika jolloin vielä oli se paskaakinpaskempi työ josta ei saanut oikeasti yhtään mitään irti. Silloin oli kuitenkin jaksettava esittää normaalia ihmistä se 8-10h päivässä vaikka työn ulko

Sama. Sukulaisten perheitä on kyllä välillä vaikea kohdata, kun itse jäi ilman ja kaikki vielä syyllistävät työttömyydestä.

Tuota se on kun elää lapsiperhevaihetta. Helpottaa vähitellen ja hedonismille on tilaa taas sen jälkeen. 

Itse olen syrjäytynyt ja onnellinen. Ihmisiltä saan palautetta, että elämäni on surullista ja pitäisi muuttua. "Olet vielä nuori ja ehdit vaikka mitä" "milloin sinä muutut" "et voi elää koko elämääsi noin" "kyllä se kumppani ja unelma-ammatti löytyy" "jospa joku lääkitys saisi elämäsi kirkastumaan" "sulla ei ole elämä kunnossa"

Vierailija kirjoitti:

Sitähän se elämä on. Herätään aamulla, eletään se päivä ja mennään illalla nukkumaan. Repeat. Mitä muuta se voisi olla? Itseäni se ei ahdista, koska herään mielelläni ihanan mieheni vierestä ja lähden mielelläni töihin, koska pidän siitä mitä teen ja valitsin aikoinani opiskelualan sitä silmällä pitäen. Tietoisesti olen jättänyt lapset pois, joten ei ole kiire koskaan mihinkään, voin iltaisin harrastaa omia juttuja ja miehen kanssa meidän yhteisiä juttuja jne. Tai vaan olla tekemättä mitään ihmeempää jos on vaikka työpäivä vienyt mehut. En pilaa työlounastakaan kiireellä, vaan se syödään työkavereiden kanssa jutellen ja siihen menee vähintään 30 min. Lemmikkien kanssa voi pihalla ulkoilla ja seurailla kevään tuloa ja pysähtyä oman elämän äärelle ja todeta kerta toisensa jälkeen, että aika onnekkaasti on sattunut. Ja tätä osaan arvostaa, koska tilanne ei todellakaan aina ollut näin, enkä pidä siksi itsestäänselvyyt

Edelleenkään edes miehesi ei pidä lapsettomasta, eli  epätäydellisestä naisesta. Sinun onnellinen elämä ei vaikuta  ulkopuolisesta onnelliselta, koska sulla puuttuu maailman olellisin asia- omat lapset. 

ap- n elämä kuulostaa paljon onnellisemalta, vaikka elääkin oravanpyörässä. 

Joku ristiinnaulitsee mut nyt näin pääsiäisen hengessä, mutta kerron oman tarinani. Olen aina ollut kiinnostunut hengellisyydestä/henkisyydestä (spiritualiteetti). Lähdin tutkimaan sitä osastoa lisää. En takoita mitään järjestäytynyttä uskontoa, enkä sen puutetta. Järjestäytynyt uskonto voi olla taustalla viitekehyksenä tai olla olematta. Samat spirituaalisen kasvun portaan koskevat kaikkia universaalisesti. 

Minulla tuo vaihe elämästä on jo kaukana takana. Aika, jolloin lapset olivat pieniä, työ (ei korkeakoulutettuna mutta merkityksellistä hoitotyötä) vei voimia, omat vanhemmat alkoivat heikentyä, avioliitto muuttui arkipäiväiseksi kotitöiden jakamiseksi jne.

Nyt eläkeläisenä eniten kaduttaa se, etten ymmärtänyt olla läsnäolevampi lapsilleni. Saan kantaa sen seurauksia päivittäin nyt jo aikuisten lasteni elämää tai pikemminkin elämättömyyttä katsoessani. En avaa sitä enempää mutta annan neuvon: Keskity näkemään ja kuulemaan lastesi tarpeet. Kaikki muu on toissijaista. Minä ymmärsin sen liian myöhään.

Vierailija kirjoitti:

Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja ainakin itse voin sanoa olevani oikeasti onnellinen. Koen työni merkitykselliseksi, mielekkääksi ja yhteiskunnallisesti arvokkaaksi. Lisäksi palkka on asiallinen ja lomia on mukavasti. Siivous ja ruuanlaitto on suurimmaksi osaksi ulkoistettu, joten töiden jälkeen voi oikeasti tehdä vain niitä asioita mitä haluaa. Ilman lapsia raha riittää about kaikkeen mitä haluaa tehdä, joten viikonloppuisin tulee käytyä erilaisissa riennoissa, matkoilla tai vähintäänkin kutsuttua akateeminen ystäväporukka kylään.

Aloittajan elämä kuulostaa ainakin tekstin perusteella ikävältä suorittamiselta, jossa rutiininomaisesti tietyt vaiheet seuraavat toisiaan. Olisiko mahdollista palkata lisäapua? 

Kuinka ihanan akateemista eikä yhtään epäuskottavaa! :)

Muutama vuosi oli kyllä tosi rankkaa, mutta silloin mut pelasti osittainen hoitovapaa ja 80% työaika. Nykyään sitten jaksaa jo ihan eri tavalla, kun lapset on teinejä. Olen itse alalla, jossa ei ihmeempää urakehitystä ole, mutta varma toimeentulo. Mies taas on kovastikin edennyt ja luonut hyvää uraa, nykyään on johtavassa asemassa. Olin pitkään kotona, mutta ne vuodet kun palasin lasten jälkeen töihin, oli kyllä melkoista uurastamista. Toisaalta saadaan nyt nauttia työn hedelmistä, kun mies tienaa niin hyvin. Mutta ymmärrän tuon, että rankkaa on vallankin kun vielä on lapset päiväkoti-iässä. Mutta se helpottaa, usko pois! Ensimmäinen helpotus tulee kun kaikki lapset pääsee kouluikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinäpä: teit kaiken oikein eli niin kuin muut odottivat. Et miettinyt mitä itse haluat elämältä. Olisit jättänyt ne lapset tekemättä niin nyt saisit nauttia hyvästä unesta ja kiireettömistä aamuista, hyvästä ruuasta, omasta ajasta ja harrastuksista.

 

Sä olet todella lapsellinen ihminen.

Harmittaako pyöriä oravanpyörässä huutavien lasten tissinä ja palvelijana?

Oma ratkaisuni oli 80 % työaika. Muutos entiseen on valtava. 

Vierailija kirjoitti:

Tätä se on. Sitten tulee näitä hetken helpotuksia - lomia, erityisen innostavia työtehtäviä, innostus uudesta tekemisestä tai harrastuksesta, todella hyvä kirja, mökkiviikonloppu ystävien kanssa, erityisen kiihottava seksihetki miehen kanssa, puhelu ystävältä josta ei ole kuullut aikoihin Ja elämä on ihan elämisen arvoista ja arkeakin jaksaa paremmin.

Siinäpä se kun ei tule. Eikä ole eikä tapahdu ikinä mitään noista luettelemistasi asioista eikä mitään muutakaan. Lomaa ei saa eikä edes vapaapäivää näistä arkirutiineista herätyskellon sointeineen vaan kaikki päivät on raameiltaan tasan samanlaisia. Eikä siinä sisällössäkään ole vaihtelua kuin paskan määrässä eikä enää jaksa innostua mistään uudesta tekemisestäkään, koska se ei muuta mitään ikinä isommassa kuvassa.

Tää on tää klassinen "en halua tehdä töitä, mutta haluan, että minä saan matkustella, minulla on kiva koti, voin harrastaa mitä haluan ja rahaa riittää" -syndrooma.

Jos kukaan ei tee töitä, on turha kuvitella pääsevänsä syöpähoitoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitähän se elämä on. Herätään aamulla, eletään se päivä ja mennään illalla nukkumaan. Repeat. Mitä muuta se voisi olla? Itseäni se ei ahdista, koska herään mielelläni ihanan mieheni vierestä ja lähden mielelläni töihin, koska pidän siitä mitä teen ja valitsin aikoinani opiskelualan sitä silmällä pitäen. Tietoisesti olen jättänyt lapset pois, joten ei ole kiire koskaan mihinkään, voin iltaisin harrastaa omia juttuja ja miehen kanssa meidän yhteisiä juttuja jne. Tai vaan olla tekemättä mitään ihmeempää jos on vaikka työpäivä vienyt mehut. En pilaa työlounastakaan kiireellä, vaan se syödään työkavereiden kanssa jutellen ja siihen menee vähintään 30 min. Lemmikkien kanssa voi pihalla ulkoilla ja seurailla kevään tuloa ja pysähtyä oman elämän äärelle ja todeta kerta toisensa jälkeen, että aika onnekkaasti on sattunut. Ja tätä osaan arvostaa, koska tilanne ei todellakaan ai

Edelleenkään edes miehesi ei pidä lapsettomasta, eli epätäydellisestä naisesta. Sinun onnellinen elämä ei vaikuta ulkopuolisesta onnelliselta, koska sulla puuttuu maailman olellisin asia- omat lapset. 

 

ap- n elämä kuulostaa paljon onnellisemalta, vaikka elääkin oravanpyörässä. 

Mun elämä olis onnellista jos olisin lapseton. Heidän takiaan elän kuin vankilassa. Onneksi enää muutama vuosi tätä rangaistusta jäljellä, toivottavasti vielä kelpaisin suhteeseenkin jotta saisin kaipaamaani erotiikkaa elämään.

Epäilen ettei naisia sellanen vaan enää kiinnosta viiskymppisenä.

Tuon takia mulla ei ole lapsia. Rajoittaisi liikaa elämää ja joutuisi elämään samaa paskaa "päiväni murmelina" tyyliin joka päivä. Samaa paskaa eri paketissa. Nou thänks.