Sisäinen lapsi ja miten sen kaipuun saisi pois?

Mulla on traumaa ja hellyydestä ym. aineettomasta hyvästä mitä lapset normaalisti saa vanhemmiltaan vaillejäämistä lapsuudessa. Niiden takia mussa tuntuu olevan jotain lapseksi jäänyttä. Olen työssäkäyvä, omat asiat asiallisesti hoitava aikuinen, mutta silti tunnen noin. Ja tunnen sellaisen kipeän ja tosi voimakkaan lapsenomaisen kaipuun asioista joista jäin paitsi olevan osa minua. Ja ei mikään erillinen osa, vaan että minä itse olen se joka kaipaa, mutta erittäin harvoin sitä kenellekään ilmaisen. 

Mua kiinnostaisi kuulla enemmän tuosta sisäisestä lapsesta tai miksi sitä kukin kutsuukaan, että miten sen voi saada siirtymään eteenpäin vanhoista asioista johtuvista kaipauksista nykyajassa? (En oikeastaan pidä sen kutsumisesta sisäiseksi lapseksi, koska en koe sitä mitenkään itsestäni erillisenä, mutta se lienee yleisimmin käytetty nimitys, jonka vuoksi sen valitsin.) Mua ei auta jos halaan itseäni tai kääriydyn vilttiin, ne tuntuu ihan feikiltä. Haluaisin kuitenkin eroon tästä ongelmasta. Millä ihmeellä tästä voi päästä eroon? Onko omia onnistumisen kokemuksia? Jos jollakin on terapiassa käsitelty tätä asiaa, onko sieltä saanut jotain hyödyllisiä neuvoja? Erityisesti kiinnostaisi trauma- tai psykodynaamisten terapeuttien neuvot.