Lue keskustelun säännöt.
Sisäinen lapsi ja miten sen kaipuun saisi pois?
14.04.2025 |
Mulla on traumaa ja hellyydestä ym. aineettomasta hyvästä mitä lapset normaalisti saa vanhemmiltaan vaillejäämistä lapsuudessa. Niiden takia mussa tuntuu olevan jotain lapseksi jäänyttä. Olen työssäkäyvä, omat asiat asiallisesti hoitava aikuinen, mutta silti tunnen noin. Ja tunnen sellaisen kipeän ja tosi voimakkaan lapsenomaisen kaipuun asioista joista jäin paitsi olevan osa minua. Ja ei mikään erillinen osa, vaan että minä itse olen se joka kaipaa, mutta erittäin harvoin sitä kenellekään ilmaisen.
Mua kiinnostaisi kuulla enemmän tuosta sisäisestä lapsesta tai miksi sitä kukin kutsuukaan, että miten sen voi saada siirtymään eteenpäin vanhoista asioista johtuvista kaipauksista nykyajassa? (En oikeastaan pidä sen kutsumisesta sisäiseksi lapseksi, koska en koe sitä mitenkään itsestäni erillisenä, mutta se lienee yleisimmin käytetty nimitys, jonka vuoksi sen valitsin.) Mua ei auta jos halaan itseäni tai kääriydyn vilttiin, ne tuntuu ihan feikiltä. Haluaisin kuitenkin eroon tästä ongelmasta. Millä ihmeellä tästä voi päästä eroon? Onko omia onnistumisen kokemuksia? Jos jollakin on terapiassa käsitelty tätä asiaa, onko sieltä saanut jotain hyödyllisiä neuvoja? Erityisesti kiinnostaisi trauma- tai psykodynaamisten terapeuttien neuvot.
Kommentit (41)
Moni yrittää taistella sen pienen lapsen hätää ja surua vastaan. Oikeastaan se auttaisi että antaa kaiken pelon ja surun ja kivun ja katkeruuden vain tulla ulos huutona ja itkuna. Sen jälkeen kun onkin vain tärisevä mytty, voi viedä itsensä suihkuun ja laittaa itselleen iltapalaa.
Sekin on syytä tiedostaa ettei elämä ilman traumaa ole pelkkää euforiaa. Silti voi väsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi asia mikä näissä traumajutuissa jää usein huomiotta on se, että siitä traumasta on myös päästettävä lopulta irti. On joo ihan kivaa saada ja hakea sääliä jonkin aikaa, saada huomiota ja ehkä jollain tapaa muuttaa niitä muistoja. Mutta parantunut henkilö ei koe enää tuskaa siitä vanhasta haavasta, se on arpeutunut, eikä se näyttelee mitään roolia omassa elämässä.
Sen vuoksi osa tätä psyko-terapian ongelmaa onkin se, että siinä tarkoituksella revitään jo parantuneita haavoja auki. Henkilö on saattanut elää täysipainoista elämää 5-20 vuotta ja sitten hölmöydessään sortuu uudelleenelämään sitä paskaa, mistä on ollut jo vapaa 5-20 vuotta.
Eli jos haluatte parantua, teidän pitää hyväksyä myös se, että tuosta hirveän ihanasta vellottavasta ja sörkittävästä haavasta on päästettävä irti. On vaan mentävä eteenpäin. Nautittava siitä auringonpaisteesta. Vaikka sen haavan kanssa (ja hups, auringonpaiste kiihdyttikin haavan paranemista, ja arvetkin haalistuivat).
Even if you're not ready for the day, it cannot always be night.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.
Ap
Ja muuten vielä tuosta, että menee paljon aikaa. Itse ajattelen, että tämä on työtä tai "elämäntapa", johon on sitouduttava niin kauaksi aikaa kuin se vaatii. Eihän sitä oikeaa lastakaan hylätä (tai ei pitäisi) jos tämä ei "kehity" tarpeeksi nopeasti. Mulla on oman sis. lapseni osalta sellainen tunne, että kai tämä lopulta integraatioon johtaa, että lopulta ei olla enää erillään vaan vain yksi kokonainen ihminen, minä. Mutta tällä hetkellä tilanne on, mikä on, ja sillä mennään. Lapsi saa olla juuri mitä ja niin kuin on. Tai siis eihän siihen multa sinänsä lupaa kysellä, hän on onneksi niin itsepäinen ja kuitenkin jollain tasolla tietää arvonsa, ettei anna mun enää hylätä itseään :)
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia mikä näissä traumajutuissa jää usein huomiotta on se, että siitä traumasta on myös päästettävä lopulta irti. On joo ihan kivaa saada ja hakea sääliä jonkin aikaa, saada huomiota ja ehkä jollain tapaa muuttaa niitä muistoja. Mutta parantunut henkilö ei koe enää tuskaa siitä vanhasta haavasta, se on arpeutunut, eikä se näyttelee mitään roolia omassa elämässä.
Sen vuoksi osa tätä psyko-terapian ongelmaa onkin se, että siinä tarkoituksella revitään jo parantuneita haavoja auki. Henkilö on saattanut elää täysipainoista elämää 5-20 vuotta ja sitten hölmöydessään sortuu uudelleenelämään sitä paskaa, mistä on ollut jo vapaa 5-20 vuotta.
Eli jos haluatte parantua, teidän pitää hyväksyä myös se, että tuosta hirveän ihanasta vellottavasta ja sörkittävästä haavasta on päästettävä irti. On vaan mentävä eteenpäin. Nautittava siitä auringonpaisteesta. Vaikka sen haavan kanssa (ja hups, auringonpaist
Elämäni oli kaikkea muuta kuin täysipainoista ne ensimmäiset 20 vuotta. Nyt ei - enää - tarvitse feikata tunteita. Jos ei nauti auringosta, ei nauti. Miksi pitäisi? Ja trauma jää taakse ihan itsestään sitä mukaa, kun sen käsittelee ja pystyy päästämään irti.
Ala Persuksi ja käy kokouksissa. Kakki muut inhimilliset tunteesi katoavat kun Sinusta tulee katkera psykopaatti, luultavasti rikollinenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin tyhmältä kuin se kuulostaa, niin itse kävin keskustelua (äänetöntä toki) oman sisäisen lapseni kanssa. Kun oli paha olla, olin sille aikuinen läsnä, näin sen tarpeen saada ymmärrystä, hellyyttä ja lohdusta. Alkuvaiheessa jopa käytin joskus kahden tuolin tekniikkaa, eli kaksi tuolia vastakkain, sitten istuin toiselle tuolille aikuinen ja puhuin ymmärtävästi ja lohduttavasti sille toiselle tuolilla istuvalle lapsella, kuvittelin ottavani sen käsistä kiinni, halasin sitä (silloin halasin itseäni).
Tein noin, vaikka se tuntui typrältä, mutta olin päättänyt vihdoin ja viimein opetella tuntemaan kaikki tunteet sen sijaan, että kivetin itseni tunteettomaksi siksi, etten kestänyt vaikeita tunteita. Uskon, että se onnistuu vain kohtaamalla sen sisäisen lapsen, joka on ottanut käyttöön sen suojauskeinoin, ettei mikään saa tuntua miltään.
Tein toki paljon muutakin, mutta koin että sisäisen lapsen kohtaamisesta ja lohduttamisesta oli paljon hyötyä.
Hanki pehmolelu. En usko keskusteluihin. Omalla kohdallani moni muu asia auttoi enemmän. Keskustelut kannattaa käydä mielestäni aiheuttajan ei ventovieraan kanssa. Toivottavasti pärjäät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanki pehmolelu. En usko keskusteluihin. Omalla kohdallani moni muu asia auttoi enemmän. Keskustelut kannattaa käydä mielestäni aiheuttajan ei ventovieraan kanssa. Toivottavasti pärjäät.
Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, mulla on pehmolelu, jota halaan aina, kun kipu käy sietämättömäksi ja itken. Se auttaa, vaikka on vain pehmolelu.
Olen se jolla vaikea traumatausta, jäsentymätön kiintymystyyli ja joka kirjoitti pitkän viestin ensimmäiselle sivulle.
Joillain kirjoittajilla on hyvin yleistettyjä oletuksia siitä, että vaikeat taustansa tiedostava hakisi sääliä tai velloisi traumassaan. Minun taustoistani ei edes tiedä kuin terapia-arvion tehnyt hoitotiimi, sijaisperhe/viranomaiset, kaksi läheisintä ystävää ja puoliso. Ei kukaan harrastuskaveri tai työkaveri tiedä edes että on millään tavalla vaikeat taustat. Saati miten vaikeat.
En pystynyt ennen myöskään ottamaan vastaan sääliä tai tuntemaan kokonaisvaltaisesti empatiaa sen enempää itseäni kuin muita kohtaan. En nyt edelleenkään ole täydellinen tai ehjä. Eivätkä kokemukseni estäneet nauttimasta auringonpaisteesta tai näkemästä positiivista elämässä. Oikeastaan hain vähän pakonomaisesti mielihyvää ja arjen romantiikkaa ties mistä ja pikemminkin tunne-elämä oli yksi vuoristorata tai kokonaan tukahdutettu ajoittain kuin että olisin vellonut masennuksen alhossa kaiken aikaa itkien ja sääliä kerjäten. Enkä kuvitellut että arjen väsymys tai jokainen paha mieli johtuisi lapsuudesta ja muilla on aina kaikki kivasti.
Myöskin nuo kommentit että ei pidä alistua miehen s*ksiorjaksi saadakseen läheisyyttä ja tukea, huh, varmasti kirjoittajalla hyvin ikäviä kokemuksia :(
Tiedän kyllä että miehiä on kaikenlaisia, mutta oma mies ei kyllä todellakaan saa mitään nautintoa itkustani saati yrittänyt tuellaan "ostaa" seksiä. Päinvastoin olen meistä ehdottomasti se seksuaalisempi ja villimpi, mies on varmaan ihan silkkaa tasaisuuttaan ja tasapainoisuuttaan paljon enemmän hellyyden ja hyvien keskustelujen perään ja varsin maltillinen ja vaniljainen intiimin kanssakäymisen osalta. Olen todella onnekas kun minulla on hänet ja se on motivoinut myös käsittelemään ongelmiani aiempaa pidemmälle koska noin hyvä ihminen ansaitsee mahdollisimman reilun kumppanin<3
Uskon että läheiset ihmissuhteet yleensäkin tai vaikka sitten kissan tai koiran hellittely ja asioiden purkaminen toiselle, myötätuntoiselle ihmiselle voivat useimpia auttaa enemmän kuin mikään self help-kirjallisuus tai terapiaistunnot yksinään.
Itse ainakin tiedostin ja tiedostan ongelmani tosi hyvin ja osaan sanoittaa sen kaiken hienosti, jopa siinä määrin ettei kummallakaan terapeutilla ole siihen ollut kauheasti lisättävää. Tunteiden tunteminen ja hallinta olikin sitten jotain ihan muuta. Samoin se että uskaltaisi luottaa toisiin ihmisiin ja ennenkaikkea itseensä. Maailmankuva oli tosi synkeä ja yhtä selviytymistä enkä pahimmillaan voinut olla lähekkäin edes oman lemmikin kanssa kun siihenkin liittyi niin epämiellyttäviä ja hallitsemattomia tunteita. Todella kiitollinen että nykyään on toisin.
On myös ollut mielenkiintoista huomata läheltä seuraten että miltä näyttää kun ihmisellä on tasainen luonne, hyvät ja välittävät vanhemmat, terveet perhesuhteet jne.
Että miehellä ei esimerkiksi ole edes mitkään bestis-välit isäänsä tai äitiinsä, mutta lämpimät ja arvostavat. Oma äitini oli täysin rajaton ja ailahteleva ja kun oltiin hyvissä väleissä piti olla kaikesta samaa mieltä, kun oltiin huonoissa, olin paholainen ja sietäisin kuolla jne. ..Mies ja vanhempansa ja sisaruksensa vain ..ovat. Ovat perhe, eri mieltä monesta, eivät jatkuvasti tekemisissä mutta aina tukena jos tarvitsee. Olisipa jännä jos itse olisi saanut noin hyvät geenit ja kasvatuksen :0
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni yrittää taistella sen pienen lapsen hätää ja surua vastaan. Oikeastaan se auttaisi että antaa kaiken pelon ja surun ja kivun ja katkeruuden vain tulla ulos huutona ja itkuna. Sen jälkeen kun onkin vain tärisevä mytty, voi viedä itsensä suihkuun ja laittaa itselleen iltapalaa.
Sekin on syytä tiedostaa ettei elämä ilman traumaa ole pelkkää euforiaa. Silti voi väsyttää.
Öö tai sitten menee vaan sinne suihkuun ja syö ilman kohtausta. Suihku mm. tasaa kehon elektronitasapainoa, sillä vesi maadoittaa. Alhainen verensokeri aiheuttaa ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia.
Se ettei osaa pitää huoltaan kehonsa tarpeista ja kehittää siihen jotain traumadraamaa on typeryyttä.
Syökää säännöllisesti, peseytykää säännöllisesti, maadoittukaa säännöllisesti. Syökää vaikka se hemmetin snickers kun alkaa tulla paha mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen se jolla vaikea traumatausta, jäsentymätön kiintymystyyli ja joka kirjoitti pitkän viestin ensimmäiselle sivulle.
Joillain kirjoittajilla on hyvin yleistettyjä oletuksia siitä, että vaikeat taustansa tiedostava hakisi sääliä tai velloisi traumassaan. Minun taustoistani ei edes tiedä kuin terapia-arvion tehnyt hoitotiimi, sijaisperhe/viranomaiset, kaksi läheisintä ystävää ja puoliso. Ei kukaan harrastuskaveri tai työkaveri tiedä edes että on millään tavalla vaikeat taustat. Saati miten vaikeat.
En pystynyt ennen myöskään ottamaan vastaan sääliä tai tuntemaan kokonaisvaltaisesti empatiaa sen enempää itseäni kuin muita kohtaan. En nyt edelleenkään ole täydellinen tai ehjä. Eivätkä kokemukseni estäneet nauttimasta auringonpaisteesta tai näkemästä positiivista elämässä. Oikeastaan hain vähän pakonomaisesti mielihyvää ja arjen romantiikkaa ties mistä ja pikemminkin tunne-elämä oli yksi vuoristorata tai
No nythän sinä larppaat sitä kokemusta miehen kanssa, olemalla hänen lapsensa jota hän panee samanaikaisesti. Aikansa kutakin. Jos siitä tykkäät niin se on sinun valintasi, mutta tuskinpa hän sinulle sitä kokemusta muuten antaisi muuta kuin pillun kyljessä. Ei siinä mitään väärää ole, kunhan vaan sanon että kenenkään ei tarvitse suostua tuollaiseen saadakseen kokemuksia eheydestä. Tai myydä pilluaan muutenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni yrittää taistella sen pienen lapsen hätää ja surua vastaan. Oikeastaan se auttaisi että antaa kaiken pelon ja surun ja kivun ja katkeruuden vain tulla ulos huutona ja itkuna. Sen jälkeen kun onkin vain tärisevä mytty, voi viedä itsensä suihkuun ja laittaa itselleen iltapalaa.
Sekin on syytä tiedostaa ettei elämä ilman traumaa ole pelkkää euforiaa. Silti voi väsyttää.
Öö tai sitten menee vaan sinne suihkuun ja syö ilman kohtausta. Suihku mm. tasaa kehon elektronitasapainoa, sillä vesi maadoittaa. Alhainen verensokeri aiheuttaa ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia.
Se ettei osaa pitää huoltaan kehonsa tarpeista ja kehittää siihen jotain traumadraamaa on typeryyttä.
Syökää säännöllisesti, peseytykää säännöllisesti, maadoittukaa säännöllisesti. Syökää vaikka se hemmetin snickers kun alkaa tulla paha mieli.
Ihmisellä on fyysisen puolen lisäksi myös henkinen puoli ja tarpeet. Miksi ne pitäisi loputtomiin ohittaa ja ignoorata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kysyi tässä ketjussa, että mistä erityisesti oon jäänyt paitsi (en löydä sitä kommenttia enää, ehkä luin huonosti tai sit tästäkin ketjusta katoaa joitain viestejä kuten tällä palstalla joskus käy). Tää tuntuu nololta kertoa, mutta koen että eniten oon jäänyt ilman lohdutusta. Aina on pitänyt pärjätä yksin ja oon kyllä pärjännytkin. Joku kertoi tässä ketjussa miten hänen miehensä vapaaehtoisesti halusi pitää häntä sylissään ja olla tilanteessa aikuisena. Sen kirjoittaja toi mun mielestä hienosti esille sen, miten tärkeä oli toisen ihmisen rooli edistymisessä/paranemisessa. Mä niin toivoisin että mäkin saisin kokea sen! Ja järjen tasolla tiedän, että tuskinpa. Enkä tietenkään mitään sellaista menisi keneltäkään pyytämään. En tiedä voisinko edes saada oikeasti läheistä ihmissuhdetta, sellaista toivoisin.
Kuten muutama muukin kommentoija, mä kans järkeistän asioita tosi pitkälle. Ja toinen lapsena keksimäni tapa kestää liian hankalia tunteita on dissosiaatio, jolla esim. sain tunteen erilleen itsestäni ja tadaa, olo oli taas siedettävä. Enää en ole niin hyvä siinä, mutta pyrin sitä ihan tietoisesti välttämäänkin, koska eihän sen käyttö ole tervettä. En ymmärrä, miten tällaisen ihmisen tunnesäätelyä auttaisi vaikka se jonkun terapeutin mainitsema pään laitto kylmään veteen. Mä aattelen, että mun pitää ennemmin oikeasti kokea ne tunteet kuin työntää ne pois tai tukahduttaa ne, koska niinhän mä oon tottunut tekemään. Mutta se kokeminenkaan ei tunnu auttavan, vaikka usein itsekseni annan itseni kokea kaiken surun ym. epämiellyttävän. Ne tuntuu pohjattomilta.
Ainakin muutama mainitsi myös sisäisen lapsen kanssa tehtävän työn. Noloa tämäkin, mutta mulla nousi kyyneleet kun luin niitä. Kai mun täytyy sellaista kokeilla, joskaan en ajattele sitä sisäistä lasta mitenkään erillisenä osana mua, vaan että se olen minä, mutta en tietenkään ole pelkästään se. Mutta sen takia musta tuntuu hankalalta ajatella itseäni kahtena osana, aikuisena ja lapsena yhtä aikaa. Mun sisäinen kauhukakara huutaa että haluan oikean aikuisen välittävän musta! Ja järjen tasolla tietysti ymmärrän, miten hölmö ajatus toi on. Mutta tunnetasolle asti se ei valitettavasti mene perille. Tekee lähinnä mieli sanoa tuolle äänelle itsessäni, että vaikene jo ja lakkaa toivomasta turhia, ne ei tule toteutumaan ikinä ja sä elät sen kans loppuelämäs (mä normaalistikin käytän sisäisessä puheessa itsestäni sä). Ja paljon rumempia versioita tuosta myös. Mun on myös hankala muistaa lapsuudesta tilanteita, joita voisin kokeilla mielessäni muuttaa, kun en muista siitä paljonkaan. Kiva mutta samalla harmi, että monella muullakin on sisäisen lapsen kanssa ongelmia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ainakin muutama mainitsi myös sisäisen lapsen kanssa tehtävän työn. Noloa tämäkin, mutta mulla nousi kyyneleet kun luin niitä. Kai mun täytyy sellaista kokeilla, joskaan en ajattele sitä sisäistä lasta mitenkään erillisenä osana mua, vaan että se olen minä, mutta en tietenkään ole pelkästään se. Mutta sen takia musta tuntuu hankalalta ajatella itseäni kahtena osana, aikuisena ja lapsena yhtä aikaa. Mun sisäinen kauhukakara huutaa että haluan oikean aikuisen välittävän musta! Ja järjen tasolla tietysti ymmärrän, miten hölmö ajatus toi on. Mutta tunnetasolle asti se ei valitettavasti mene perille. Tekee lähinnä mieli sanoa tuolle äänelle itsessäni, että vaikene jo ja lakkaa toivomasta turhia, ne ei tule toteutumaan ikinä ja sä elät sen kans loppuelämäs (mä normaalistikin käytän sisäisessä puheessa itsestäni sä). Ja paljon rumempia versioita tuosta myös. Mun on myös hankala muistaa lapsuudesta tilanteita, joita voisin kokeilla mielessäni muuttaa, kun en muista siitä paljonkaan. Kiva mutta samalla harmi, että monella muullakin on sisäisen lapsen kanssa ongelmia.
Ap
Mussa herää myötätunto, kun kuvittelen tuon sinun sisäisen lapsen, joka huutaa, että haluaa oikean aikuisen välittävän hänestä. Saattaisin käydä hänen kanssaan esim. tällaisen keskustelun:
- Olen pahoillani. En pysty tarjoamaan sulle muuta kuin itseni.
Kuvittelen, että lapsi polkee jalkaa maahan ja menee kauemmas istumaan, selkä minuun päin, hartiat kyyryssä. Kysyn, voinko tulla lähemmäs. Jos lapsi ei vastustele - ehkä vain kohauttaa olkapäitään - menen itsekin istumaan, mutta jätän vähän väliä lapseen, jotta hänellä on tilaa olla omien tunteidensa kanssa. Voisin kysyä:
- Mitä sä lapsi haluat...? (mustakin aikuisena tuntuu, että tulee kyyneleet silmiin, koska niin tiedän sen tuskan siitä, kun kukaan ei huomannut eikä enää voi saada sitä, mitä haluaisi)
Kuvittelen, että lapsi vastaa:
- En voi saada sitä mitä haluan...
Siihen vain myötätuntoisena nyökytän. Niin se on... Näen, että lapsi yhtäkkiä kävelee luokseni halaamaan. Halaan takaisin. Siinä on kaikki, mitä voin tehdä - voin tarjota lapselle vain oman läsnäoloni. Näen, että lapsi kääntyy katsomaan "maailmaa" miettien, mitä voisi leikkiä...
Näin se usein mulla menee, kun olen käynyt näitä keskusteluja oman sisäisen lapseni kanssa. Pohjalla on surua, sitä vastustetaan vihalla... Ja kun tulee nähdyksi, myötätunnolla - ei realiteeteista valehdellen, vaan ne lapsen kanssa rehellisesti kohdaten ja ne kestäen - yleensä lapsi sitten luontaisesti kääntyy kohti iloa... Ei sitä oikein muutakaan voi. Niitä asioita menneisyydessä ei voi muuttaa... Mutta lasta (itseään) ei myöskään tarvitse enää jättää ajatustensa, tunteidensa ja tarpeidensa kanssa yksin. Välillä leikin sijaan lapsi kaipaa lepoa... Välillä lohdutusta. Välillä lapseni on esim. toivonut, että luen hänelle kirjaa. Ja minähän luen :)
Lainaus ei toimi Mä oon kokeillut tehdä tuota edellisessä viestissä kuvailtua keskustelua itseni kanssa, kiitos siitä. Pystyn kuvittelemaan jonkun itseni näköisen lapsen siihen ja käymään mielessäni tuon keskustelun, mutta ei mulla mitään vastausta tai reaktiota spontaanisti nouse esiin kummallekaan osapuolelle.
Tunnen sen lapsen tunteet ominani, mutta tuollainen kahdeksi osaksi jakautuminen tuntuu musta itseni kanssa näyttelemiseltä. Enkö mä vaan osaa vai vaatiiko tuo lisää treeniä? Vai onko se niin, että tuossa pitää vaan käyttää aktiivisesti mielikuvitusta ja koittaa keksiä mahdollisimman nopeasti aina seuraava vastaus, ettei tuu sellanen hmm tää sanois että tauko, tai hmm mun sisäinen lapsi haluais - en mä tiedä mitä se haluais mitä mä voin tehdä, voisko se haluta värittää, eiks lapset vois tykätä sellasesta? Pitäiskö niitä sisäisen lapsen toteutettavissa olevia toiveita alkaa jossain vaiheessa tulla mieleen ihan spontaanisti?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi Mä oon kokeillut tehdä tuota edellisessä viestissä kuvailtua keskustelua itseni kanssa, kiitos siitä. Pystyn kuvittelemaan jonkun itseni näköisen lapsen siihen ja käymään mielessäni tuon keskustelun, mutta ei mulla mitään vastausta tai reaktiota spontaanisti nouse esiin kummallekaan osapuolelle.
Tunnen sen lapsen tunteet ominani, mutta tuollainen kahdeksi osaksi jakautuminen tuntuu musta itseni kanssa näyttelemiseltä. Enkö mä vaan osaa vai vaatiiko tuo lisää treeniä? Vai onko se niin, että tuossa pitää vaan käyttää aktiivisesti mielikuvitusta ja koittaa keksiä mahdollisimman nopeasti aina seuraava vastaus, ettei tuu sellanen hmm tää sanois että tauko, tai hmm mun sisäinen lapsi haluais - en mä tiedä mitä se haluais mitä mä voin tehdä, voisko se haluta värittää, eiks lapset vois tykätä sellasesta? Pitäiskö niitä sisäisen lapsen toteutettavissa olevia toiveita alkaa jossain vaiheessa tulla mieleen ihan spontaanisti?
Ap
En ole asiantuntija, ihan vain koitan tämän oman kokemuksen pohjalta järkeillä, mutta jos susta ei tunnu luontevalta ajatella itseäsi ikään kuin aikuisena ja erillisenä lapsena, voisitko suhtautua asiaan niin, että yrität tässä vain opetella kuuntelemaan tunteitasi? Koska sitähän se "lapsiosa" on - tuntee kaiken voimakkaasti, on spontaani, leikkisäkin kun sille tuulelle sattuu jne.
Esim. kun tunnet kaipausta niitä asioita kohtaan, joista jäit lapsena paitsi... Ehkä voit kuulla ihan vain sen tunteen, että voi kunpa olisin saanut... kunpa asiat olisi menneet eri tavalla... Niiden olisi pitänyt mennä eri tavalla! ... Vain surun kautta voin päästää irti... Tai miten se sulla luontaisesti eteneekään. Mulla on psyyke ollut niin monessa osassa, että on ollut luontevaa käydä ihan noita keskusteluja osien kanssa... Mutta varmasti monenlaista polkua pitkin voi päästä päämääräänsä.
Tämän sis. lapsi -työn ytimessä siis vain on se, että opettelee suhtautumaan omaan tunnepuoleen tavoilla, jotka eivät pidä jumissa tuskassa, vaan tukevat hyvinvointia. Esim. mulla tuo "kauhukakara, nyt pää kiinni ja deal with it/get over it" - no, en ikinä olisi noin halunnut itselleni sanoa, sellaista suhtautumista joutui kestämään liikaa jo silloin kun olin lapsi. Opettelen lämpimämpää suhtautumista itseeni, sellaista, etten ikinä hylkää itseäni ja haluan olla itselleni hyvä.
Kiitos. Toi edellisessä viestissä kuvailtu on mulle luonnollisempi tapa kuunnella niitä lapsellisia tunteita mitä mulla riittää. Vielä kun se aikuinen puoli jotenkin osaisi vastata niihin niin, että se lapsellinen osa musta olis siihen tyytyväinen!
Ap
*Siis mä en voi jättää noita asioita auki surtavaksi kun sille ei tuu loppua, mun täytyy jotenkin aikuismaisesti todeta itselleni että eiköhän se jo riitä tältä erää, ja pakottaa itseni tekemään jotain muuta. Kai mulla jotkut epämääräiset osat on kun näin tää nyt menee
Ap
"Haluaisitko yhtään kertoa tarkemmin, että miten siellä terapiassa tuota sisäisen lapsen ongelmaa käsiteltiin? Oliko siitä merkittävästi hyötyä, vai olisitko voinut päästä samaan pisteeseen itse asiaan perehtymällä ja lukemalla?"
En ole lainaamasi, mutta kävin aikoinaan transaktioanalyysiin perustuvassa terapiassa. Transaktioanalyysissa puhutaan minätiloista, joita ovat aikuinen, lapsi ja vanhempi. Omassa terapiassa "tehtiin näkyväksi" tilanteita elämästäni/kokemiani ongelmia asettamalla huoneeseen tuoleja eri hahmoille. Istuin vaihdellen näissä tuoleissa ja kuuntelin, mitä ajatuksia ja tunteita kunkin hahmon asemassa nousi ja kävin dialogia osien välillä. Sanoisin, että tuo oli kaikkein tehokkainta perusturvallisuuden rakentamisessa, kun noihin tilanteisiin tuotiin mukaan myös "turvallinen aikuinen". En ikinä olisi saanut käsiteltyä noita asioita enkä purettua pienestä pitäen sisälleni kertynyttä painekattilaa ilman terapeutin apua, koska en olisi ikinä uskaltanut yksin lähestyä sitä ruutitynnyriä enkä tiennyt, kuinka löytää tieni ulos sieltä tuskan viidakosta. Asioiden järjellinen pyörittely oman pään sisällä ei koskettanut emotionaalista puolta, ja olin myös lopen uupunut siihen, että pyrin pitämään elämäni rippeet, hataran todellisuuteni kasassa ajattelemalla. Tuntui, että aivot olivat palaneet karrelle jo ennen aikuisikää.