Sisäinen lapsi ja miten sen kaipuun saisi pois?

Mulla on auttanut se, että olen ryhtynyt itselleni hyväksi vanhemmaksi. Eli jos niitä sisäisestä lapsesta tulevia tunteita tulee, näen ja hyväksyn ne, lohdutan, mutta kuitenkin pysyn aikuisena ja myös "vaadin" toimintaa, jos on sen aika. Eli ei voi jäädä myttynä vaan tunteilemaan jos vaikka pitäisi tehdä töitä, vaan riittää että tunteet näkee, ne validoi (on ymmärrettävää että tunnet noin, se on ihan ok, saa olla surullinen), mutta sitten hetken päästä toteaa, että jos me nyt kuitenkin hoidettaisiin tämä homma alta pois ja vaikka sitten työpäivän jälkeen voi jatkaa niiden tunteiden kanssa.

Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.

Ap

Kaikilla ihmisillä on sisäinen lapsi, et siis ole mitenkään erikoinen. Nämä sisäiset lapset on niitä jotka pistää ihmiset harrastamaan jotkut rakentaa pienoismalleja, naisilla nukkekoti tai nukke harrastus, osa juoksee metsässä jne. Monet vanhemmat miehet painelee kaikki hissin napit poistuessaan ja naureskelevat itsekseen, nolona ovat kun kiinni jäävät jne.

Mutta mun sisäinen lapsi ei oo sellainen minkä mä käsitän normaaliksi! Ei sille riitä harrastukset tai ylimääräisten hissin nappien painelu, se on hankala ja haluaa enemmän, sitä mistä lapsena jäin paitsi. Ja mä en osaa auttaa sitä. Tai ehkei sitä ees voi auttaa.

Ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Mutta mun sisäinen lapsi ei oo sellainen minkä mä käsitän normaaliksi! Ei sille riitä harrastukset tai ylimääräisten hissin nappien painelu, se on hankala ja haluaa enemmän, sitä mistä lapsena jäin paitsi. Ja mä en osaa auttaa sitä. Tai ehkei sitä ees voi auttaa.

Ap

Jep. Loputonta tarvitsevaa kipua, jossa pahinta on se, ettei sille edes (aikuisuudessa) löydy täyttäjää/lohduttajaa. Sitäkin on valitettavasti tullut etsittyä toisesta ihmisestä. Terapia auttoi tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sen jälkeen on vain pärjättävä. Tuo että yrittäisin leikkiä itse itselleni lohduttavaa aikuista ei valitettavasti kohdallani toimi lainkaan. Olen maailman paskin uskovainen - en käytännössä lainkaan, koska älyllistän niin raskaasti - mutta sanon olevani uskon sijaan toivossa. Olen wannabe-ortodoksi, joka ei lainkaan kestä hierarkioita tai auktoriteettejä, mutta saan lohtua siitä ympäristöstä ja palveluksista. Avaudun täysin estoitta *jumalalle* kaikessa lapsellisessa ja kaoottisessa tunnetunnelissani, ja ulkoistan näin pohjatonta kaipuutani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mun sisäinen lapsi ei oo sellainen minkä mä käsitän normaaliksi! Ei sille riitä harrastukset tai ylimääräisten hissin nappien painelu, se on hankala ja haluaa enemmän, sitä mistä lapsena jäin paitsi. Ja mä en osaa auttaa sitä. Tai ehkei sitä ees voi auttaa.

Ap

Jep. Loputonta tarvitsevaa kipua, jossa pahinta on se, ettei sille edes (aikuisuudessa) löydy täyttäjää/lohduttajaa. Sitäkin on valitettavasti tullut etsittyä toisesta ihmisestä. Terapia auttoi tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sen jälkeen on vain pärjättävä. Tuo että yrittäisin leikkiä itse itselleni lohduttavaa aikuista ei valitettavasti kohdallani toimi lainkaan. Olen maailman paskin uskovainen - en käytännössä lainkaan, koska älyllistän niin raskaasti - mutta sanon olevani uskon sijaan toivossa. Olen wannabe-ortodoksi, joka ei lainkaan kestä hierarkioita tai auktoriteettejä, mutta saan lohtua

Tämä! Sun sisäinen lapsi on kuin mun. Surullista, että terapiakaan ei tarjonnut sulle mitään ratkaisua, koska niin mä pelkään ja oletan että mullekin kävisi, jos sinne menisin. Haluaisitko yhtään kertoa tarkemmin, että miten siellä terapiassa tuota sisäisen lapsen ongelmaa käsiteltiin? Oliko siitä merkittävästi hyötyä, vai olisitko voinut päästä samaan pisteeseen itse asiaan perehtymällä ja lukemalla?

Voimia sulle! Mä tunnen ton saman tuskan. Ja miten mä toivonkaan että se loppuis jo

Ap:n siis on toi edellinen viesti.

Tämä ei varmaankaan ole korrekti vastaus ja on vähän aiheen vierestä, mutta minulla auttoi että sain käydä ne tunteet läpi toisen ihmisen kanssa oikeasti. En voi suositella tietenkään kenellekään koska mistä sellaisen toisen löytää joka haluaa tarjota tämän asian.. 

Itselläni kyseessä ehkä tavanomaista rankempi tausta siinä mielessä että minut hylättiin yksin vauvana niin monta kertaa että otettiin huostaan. Ikävä kyllä ei vielä silloin pysyvästi.. paljon väkivaltaa lapsuudessa. En ole koskaan kyennyt normaaleihin ihmissuhteisiin, en saanut mitään terapiaa tai apua ennen kuin vasta jo esiteini-ikäisenä. Jolloin en sitä halunnut. 

Aikuisena olen ihme kyllä "suht" ok. Olen opiskellut, välillä käyn töissä, olen tosi pidetty sosiaalisesti (varmaan kun vedän roolia) mutta *läheisissä* ihmissuhteissa en ole pärjännyt. Minulla on jäsentymätön kiintymystyyli ja paljon tunne-elämän ongelmia. 

Jostain käsittämättömästä syystä mieheni halusi ehdottomasti olla kanssani, vaikka kerroin miksi ei kannattaisi, ja taustani ymmärrettyään halusi pidellä minua sylissä kun saan "kohtauksen".

terapeutti on neuvonut että minun pitää näissä tilanteissa mennä itse tunnesäätelemään vaikka sitten laittamalla pää kylmään veteen lavuaariin, mutta että ei saa näyttää niin sekavia ja vahvoja tunteita toiselle ja että se on voivoi mitä minulle tehtiin vauvana ja taaperona mutta se on minun homma päästä niistä yli. 

Mies oli järkyttynyt tästä ja sanoi että hän pitelee ja saan itkeä ja raivota ja vaikka lyödä, että ei häntä haittaa eikä hän hylkää. Mutta hän ei kestä että hänelle rakas ihminen menee jonnekin "jäähylle" yksin rauhoittumaan.

Ja tadaa, näin opin itsenäisen tunnesäätelyn kolmikymppisenä kuin vauva konsanaan kun vahva aikuinen tunnesääteli ensin puolestani :D muutamassa kuukaudessa ensimmäistä kertaa rauhoituin itse ja vaikka en ole mitenkään ihmeparantunut, en voi kuvailla miten paljon se merkitsee että joku ihminen oikeasti hyväksyi ja piteli lähellä ja lohdutti. En tajua miksi juuri niiden vaillejääneiden pitää tunnollisesti terapioida itseään kun edes täysin tasapainoisen lapsuuden saaneen ei ole hyvä yrittää YKSIN pärjätä kaikessa. Ihminen ei ole mikään jääkarhu tai lumileopardi vaan sosiaalinen ryhmäeläin. 

Saatko nyt aikuisena hellyyttä, tukea, hoivaa ja rakkautta, esimerkiksi puolisoltasi ja/tai läheisiltä ystäviltäsi? Ei se tietenkään ole sama asia kuin vanhempien hoiva, jota vaille olet ilmeisesti lapsena jäänyt, mutta voisi auttaa ainakin niinä hetkinä, kun ne ikävät tunteet nousevat akuutisti esiin.

Youtubessa on paljon videoita tästä "inner child" teemasta. Suosittelen tutustumaan.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.

Ap

Mä kävin ihan terapiassa aikanaan näiden juttujen kanssa, ja varmaan on mennyt useampiakin iltoja sitten kokonaan. Mutta vähitellen edistystä alkoi tapahtua, sen sisäisen lapsen tarpeet täyttyä ja aikuiselle jäi enemmän tilaa ilman että sisäinen lapsi vaati huomiota. Mutta hidasta se on, ei ole niin että kun antaa yhden tai muutaman illan vaan lapsen itkeä ja lohduttaa ja kohtaa, niin homma ratkaistu. Mä kävin yli vuoden terapiassa 2 viikon välein (itse maksaen) ja käyntien välillä harjoittelin sitä tervettä aikuisuutta ja hyvää vanhemmuutta sisäiselle lapselle, ennen kuin ongelmat alkoi olla jo niin vähäiset etten kokenut enää tarvitsevani terapiaa.

En tajua mitä yrität selittää.

Jos haluat tehdä jotain lapsellista, niin tee. Osta karkkia, tai pidä vaikka kokonainen päivä, kun makoilet kylvyssä, auringossa, harjailet kehoasi, silittelet itseäsi, jne. Ei sinua vio aikuisena estää kukaan antamasta itsellesi juuri sitä rakkautta ja huomiota, mitä tarvitset. 

Jos taas tarvitset tuohon jonkun muun, se kertoo siitä että ajatuksesi ovat jotenkin mädät, kun et pysty antamaan itsellesi kaipaamaasi rakkautta. Tällöin pitää mahdollisesti siivota ne ajatukset ensin. Ja se on juuri niin yksinkertaista kuin kotoakin roskien ulos kantaminen - toteat paskojen ajatusten kohdalla että "ei kiitos" ja korvaat ne paremmilla. Eli jos päässäsi on ajatus, että "olet ruma" niin toetat että enpäs olekaan, vaan "olet kaunis ja ihana", hoet itsellesi tätä, ja kuuntelet vaikka jotain affirmaatiota.

Et todellakaan tarvitse tuohon toista ihmistä, voit tehdä sen ihan itse ihan niinkuin kantaa ne roskatkin ulos asunnostasi. Mitä enemmän sitä paskaa on, sitä kauemmin kestää että on lopullisen siistiä, mutta asia ei muutu kuin aloittamalla.

Miksi kukaan muu haluaisi ryhtyä joksikin rakkauden lähteeksi aikuiselle jolla ei ole mitään tekoa itsen kanssa, en tiedä.

Kiinnostaisi trauma- tai psykoterapeuttien neuvot? No mene maksamaan heille niistä. Tai maksa sille toiselle ihmiselle, että kärii sinut siihen vilttiin. Ihan oikeasti. Oletko koskaan harkinnut kääriväsi jotakuta muuta vilttiin? Pikkuisen vaativaa kun vingut ja vongut, jotain yliopistokoulutettuja ammattilaisia, vauvapalstalla ilmaiseksi. Pienet lapsetkin pystyvät tuottamaan vanhemmilleen mielihyvää ja sitä kautta saamaan heidän lämpöään ja rakkauttaan - ihan niinkuin aikuisetkin pystyvät tietoisesti ilahduttamaan lapsia ja saamaan heidät nauramaan. Onko tämä sinun toimintasi tällaista vuorovaikutusta, vai ajatteletko että sinä voi vaan vaatia ja itkeä, ja muut ilahduttavat ja rakastavat sinua? 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varmaankaan ole korrekti vastaus ja on vähän aiheen vierestä, mutta minulla auttoi että sain käydä ne tunteet läpi toisen ihmisen kanssa oikeasti. En voi suositella tietenkään kenellekään koska mistä sellaisen toisen löytää joka haluaa tarjota tämän asian.. 

Itselläni kyseessä ehkä tavanomaista rankempi tausta siinä mielessä että minut hylättiin yksin vauvana niin monta kertaa että otettiin huostaan. Ikävä kyllä ei vielä silloin pysyvästi.. paljon väkivaltaa lapsuudessa. En ole koskaan kyennyt normaaleihin ihmissuhteisiin, en saanut mitään terapiaa tai apua ennen kuin vasta jo esiteini-ikäisenä. Jolloin en sitä halunnut. 

Aikuisena olen ihme kyllä "suht" ok. Olen opiskellut, välillä käyn töissä, olen tosi pidetty sosiaalisesti (varmaan kun vedän roolia) mutta *läheisissä* ihmissuhteissa en ole pärjännyt. Minulla on jäsentymätön kiintymystyyli ja paljon tunne-elämän ongelmia. 

J

Juu, mutta pimppaa ei kenenkään tarvitse antaa saadakseen tunne-elämän tasapainoa. Eli jos joku yrittää kiristää emotionaalista hyväksyntää sitä vastaan että toimii tälle s eksiorjana niin kannattaa sanoa mieluummin ei. Tuo on karu tie, jos lähtee prostituutioon rakkauta vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.

Ap

Mulla on sellainen kirja kuin Self-Parenting, jossa on harjoituksia sis. lapsen kanssa käytävistä keskusteluista. Niille voi asettaa aikarajan, että nyt olen vaikka puoli tuntia/45 min/tunnin lapselle saatavilla. Eikä lapsi tietenkään aina ole lopulta tyytyväinen. Esim. ne asiat, joista lapsena jäi paitsi eikä niitä enää ole mahdollista saada, esim. vanhemman rakkaus - ei siihen tietenkään koskaan voi olla tyytyväinen. Itse olen antanut "lapseni" raivota siitä ja itkuksihan se sitten lopulta menee. Ei sellaisia asioita voi kuin surra. Siitä sitten huomio ja kiinnostus alkaa lopulta itsestään kääntyä muihin, mukavampiin asioihin, löytyy toivoa. Aikuisena siinä vierellä aina vain kuuntelee, ei hylkää, tukee, auttaa eteenpäin. Voi myös olla, että ensin joudut käymään "turhempia" keskusteluja ennen kuin saat "lapsen" luottamaan itseesi. Sun täytyy osoittaa, että mitä hyvänsä lapsessa nousee esiin, sinä pysyt vierellä etkä muserru etkä pakene vaikeitakaan asioita etkä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varmaankaan ole korrekti vastaus ja on vähän aiheen vierestä, mutta minulla auttoi että sain käydä ne tunteet läpi toisen ihmisen kanssa oikeasti. En voi suositella tietenkään kenellekään koska mistä sellaisen toisen löytää joka haluaa tarjota tämän asian.. 

Itselläni kyseessä ehkä tavanomaista rankempi tausta siinä mielessä että minut hylättiin yksin vauvana niin monta kertaa että otettiin huostaan. Ikävä kyllä ei vielä silloin pysyvästi.. paljon väkivaltaa lapsuudessa. En ole koskaan kyennyt normaaleihin ihmissuhteisiin, en saanut mitään terapiaa tai apua ennen kuin vasta jo esiteini-ikäisenä. Jolloin en sitä halunnut. 

Aikuisena olen ihme kyllä "suht" ok. Olen opiskellut, välillä käyn töissä, olen tosi pidetty sosiaalisesti (varmaan kun vedän roolia) mutta *läheisissä* ihmissuhteissa en ole pärjännyt. Minulla on jäsentymätön kiintymystyyli ja paljon tunne-elämän ongelmia. 

J

Tunnesäätely on kasa erilaisia taitoja fysiologisista psyykkisiin (miten purat kehon jännittyneisyyden ja negatiivisen energiavarauksen, miten pääset eroon negatiivisista ajatuksista ja hallitsevista loopeista). Toisen ihmisen rooli voi olla siinä juurikin tuollainen kapalomainen, mutta nuo asiat voi kaikki antaa myös itselleen, enkä itse suosittele missään nimessä rakentamaan minkäänlaista riippuvuussuhdetta siittäjään. Tietysti jos mies on nämä asiat sinulle antanut ihan vaan hyvää hyvyyttään etkä sinä ole ollut pimppa ojossa niitä häneltä ostamassa, niin ok. Mutta muussa tapauksessa, juokse. Miehet saavat jopa mielihyvää siitä, kun naiset itkevät. Se on sadismia, ei rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta mun sisäinen lapsi ei oo sellainen minkä mä käsitän normaaliksi! Ei sille riitä harrastukset tai ylimääräisten hissin nappien painelu, se on hankala ja haluaa enemmän, sitä mistä lapsena jäin paitsi. Ja mä en osaa auttaa sitä. Tai ehkei sitä ees voi auttaa.

Ap

Tietenkään ei "riitä" harrastukset. Ne voivat jopa tuntua päälleliimatulta, pakotetulta ilolta. Sen sijaan täytyy kohdata, mitä siellä pohjalla todella on. Voitko antaa konkreettisen esimerkin, mistä lapsi on jäänyt paitsi, niin voidaan miettiä, mitä siihen voisi sanoa/mitä tehdä. Ymmärrän, jos tuntuu liian henk.kohtaiselta jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos sen työpäivän jälkeen sitten niiden tunteiden kanssa menee se koko ilta? Mulle kävis niin. Eikä se sisäinen lapsi siltikään olis tyytyväinen, vain väsynyt ja ehkä se pahin ois taas vähäksi aikaa ohi.

Ap

Mulla on sellainen kirja kuin Self-Parenting, jossa on harjoituksia sis. lapsen kanssa käytävistä keskusteluista. Niille voi asettaa aikarajan, että nyt olen vaikka puoli tuntia/45 min/tunnin lapselle saatavilla. Eikä lapsi tietenkään aina ole lopulta tyytyväinen. Esim. ne asiat, joista lapsena jäi paitsi eikä niitä enää ole mahdollista saada, esim. vanhemman rakkaus - ei siihen tietenkään koskaan voi olla tyytyväinen. Itse olen antanut "lapseni" raivota siitä ja itkuksihan se sitten lopulta menee. Ei sellaisia asioita voi kuin surra. Siitä sitten huomio ja kiinnostus alkaa lopulta itsestään kääntyä muihin, mukavampiin asioihin, löytyy toivoa

Kun on nähnyt muutamia helikopterivanhempien suhteita ja erityisesti miten avuttomia ja kyvyttömiä heidän lapsensa ovat, miten sairaita ja kiintyneitä he ovat edelleen vanhempiinsa jopa pitkälle vanhuuteen asti (+50v), niin ei voi kyllä muuta sanoa, kun että saattaa kannattaa olla oikeasti tyytyväisempi siihen, että kiintymyssuhdetta ei ole muodostunut. Jälki on melko rumaa, kun aikuinen ihminen yrittää sovittaa esimerkiksi parisuhdetta, avioliittoa, suhdetta jälkeläisiinsä ja epätervettä rakkaussuhdetta ikäloppuun vanhempaansa samalle paletille.

Ryyppääminen ei ainakaan auta, kokeilin sitä nuorempina ikävuosina.

Vakavasti - lähin millä olen päässyt kokemusta siitä mitä jäin kokonaan vaille, on jumalallinen isänrakkaus. Se on ihan hirvittävän vaikea tie, enkä ole siihen sulautunut mukavasti sillä tuon aiemmin vastanneen ortodoksin tavoin älyllistän vahvasti. Minusta on tullut huonoin katolilainen ikinä. Sen lisäksi on hirvittävän hankalaa heittäytyä täysin lapseksi ja luottaa, kun on tottunut olemaan elämänsä ainoa aikuinen ja lohduttaja jo aivan pienestä. Tuppaan myös itse omaksumaan ihmissuhteissa vanhemman roolin, olen kuuntelija ja välittäjä sekä lohduttaja. Ja sitten aina petyn kun kukaan ei olekaan sitä minulle.

Parisuhteista tulee mahdottomia kun harvasta miehestä on sellaiseksi joka kannattelisi emotionaalisesti, tai ainakin tämä on oma kokemukseni. Taidan muutenkin vetää puoleeni enemmänkin niitä miehiä jotka ovat ottajapuolella ja sitten ihmettelen että miten tämäkin meni niin että olis saanut paapoa mutta mitään ei tule takaisin.

Tässä mölisin vain vertaistukea ilmoille, jään seuraamaan hyviä vinkkejä.

AP  inner child healing on se mitä sinun kannattaisi tehdä. Siitä on paljon kirjallisuutta, ainakin enkun kielellä. Periaatteessa siinä pyritään ensin löytämään lapsena koettu trauma/traumaattinen tilanne ja sitten sinä palaat tähän tilanteeseen ja toimit lempeänä aikuisena joka rauhoittelee/hoivaa/rakastaa sitä lasta (sinua itseäsi). Tarkoitus on että palaat usein juuri tähän traumaattiseen tilanteeseen huolehtimaan siitä lapsesta (itsestäsi). Muistaakseni suositus oli että 3 viikon ajan joka päivä, kunhan se traumatilanne on ensin löytynyt.  Tämän jälkeen trauman pitäisi ruveta paranemaan vähitellen. Esim jos aikuinen on sulkenut oven ja jättänyt sinut taaperona jäähylle yksin itkemään huoneeseesi ja koit hylkäämistä/pelkoa tuolloin, palaat tähän tilanteeseen olemaan itsellesi se vanhempi joka halaa ja rauhoittelee lasta (sinua itseäsi). Eli toimit juuri päinvastoin kuin mitä joku aikuinen on sinulle tehnyt. Jos traumaan kuuluu läheisen menehtyminen tai jonkin sortin seksuaalista väkivaltaa niin suosittelin hakeutumaan kunnon terapiaan jossa joku oikea ihminen voi tukea ja auttaa sinua.

En ensin minäkään uskonut tuohon inner child healing teoriaan mutta niin vain löysin trauman jonka olemassaolosta en tiennyt mutta joka varjosti kaikkia parisuhteitani ja jonka olen nyt pikku hiljaa parannellut. Lisäksi nyt tiedosta miksi toimin ja ajattelin ennen kuten tein ja olen voinut rikkoa tuon epäedullisen kaavan.