Typeriä asioita, joita teille on sanottu vaikeassa tilanteessa "lohdutukseksi"?

"Kaikella on tarkoitus", kun äitipuoleni ja pikkusisarukseni kuolivat.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ei tapa, vahvistaa. 

Ja se paskin: 

Jumala ei anna kenelläkään sellaista taakkaa, mitä ei jaksa kantaa. 

Ja sit kun ei enää jaksakaan niin heitetäänpä se itsemurhaaja helvettiin.

Just näin. Jumalan rakkaus👍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni menehtyi niin kaveri tokaisi että "sulla sentään oli isä". 

Onhan tuo tottakin. Kaikilla ei ole sellaista jita voisi sanoa isäksi.

Surun keskellä ei kannata sanoa vaikka totta olisikin. Eihän kukaan joka menettää jotain, talon, lapsen, minkä vain sano, että sinulla sentään oli sellainen. Totta se on mutta jotain järkeä kuitenkin jos haluaa avata suunsa kun toinen vielä on poissa tolaltaan. 

No ei minulle henkilökohtaisesti, mutta silloin kun oli tsunami niin lehdistö uutisoi "vanhempansa kadottaneista" lapsista, kun arvuuteltiin montako lasta menetti vanhempansa tai vanhemmat oli kateissa ja lapsi joutuu tulemaan yksin kotiin. Ihan kuin ne lapset olisivat huolimattomuuttaan kadottaneet vanhempansa siellä.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan nämä latteudet ovat totta. Ei millään sanomisilla ole oikeastaan mitään vaikutusta mihinkään. Oma kokemus vähän ikävästä lohdutuksesta on ollut, että kysytään, kaipaatko sääliä tai mieti, että jos menetät myös lapsesi. No kovin kyynisesti kun ajattelee, niin eihän mikään tunnu missään. Siinä olen kyllä kehittynyt, saatan kyllä itsekin varmaan lohduttaa tyyliin no käy ostoksilla tai mene tanssimaan, jos kaverilla on vaikeaa. Mitä siinä nyt oikeastaan voi sanoa, kun kaikki on väärin. Tai että ei se henkinen tuska siitä mene ohi ennenkuin vaan menee.

Nyt anteeksi... Siis minkälaisiin huoliin vastaat kaverille että "mene ostoksille tai tanssimaan"? 😳

Ja miksi pitää ylipäätään mitään neuvoja jaella?

Ihmiset tarvitsee kuulevaa korvaa ja jonkun joka ymmärtää.

Isäni hirttäytyi ja parasta mitä siinä tilanteessa kukaan teki oli perhetuttava joka huolehti perään ja oli läsnä. Katsoi jämäkästi silmiin, halasi tiukasti ja totesi että "joskus se elämä satuttaa niin prrrrkeleesti, mutta niin me vaan selvitään". Ja paras kaverini oli yötä päivää vierellä ja sanoi "lupaathan että et pidä kaikkea sisälläsi vaan puhut".

Siitä on yli 20 vuotta mut nää on ollut edelleen sydämellisimpiä ja aitoja tekoja tuen osoitukseksi.

Just tuo, että jollain on asiat vielä huonommin. Tuolla logiikalla ei kukaan saisi ikinä valittaa, paitsi just se yksi, kenellä on asiat kaikkein huonoiten maailmassa. Sekin todennäköisesti on juuri kuolemassa. 

Vierailija kirjoitti:

No ei minulle henkilökohtaisesti, mutta silloin kun oli tsunami niin lehdistö uutisoi "vanhempansa kadottaneista" lapsista, kun arvuuteltiin montako lasta menetti vanhempansa tai vanhemmat oli kateissa ja lapsi joutuu tulemaan yksin kotiin. Ihan kuin ne lapset olisivat huolimattomuuttaan kadottaneet vanhempansa siellä.

Onhan ne voineet kadottaakin.

Vierailija kirjoitti:

Voi, voi, yritä vaan kestää. Olet liian herkkä. Paljon muutakin vastaavaa olen joutunut vaikeassa tilanteessa kuulemaan ilman että olisin saanut mitään käytännön apua, vaikka juuri sitä käytännön apua olen yrittänyt hakea. Tuo kertomani on  kuitenkin sattunut erityisen paljon, koska tuon sanoi sosiaalityöntekijä, jolta yritin epätoivoisesti suunnilleen anella käytännön apua vaikeaan tilanteeseen ja jouduin kertomaan todella vaikeita asioita palkintona vaan nöyryytetyksi taas kerran joutuminen ja ilman apua jääminen. Tuo sosiaalityöntekijä tietää varsin hyvin, miten vaikeassa tilanteessa joudun elämään ja miten moni asia kohdallani on mennyt pieleen, mutta ei halua auttaa mitenkään. Olen joutunut niin kamalaan tilanteeseen, että tästä ei ole enää pääsyä ylöspäin. 

Sosiaali ja terveydenhoitohenkilökunta on kyllä minutkin osannut yllättää epäempaattisuudellaan ja tökeryydellään. Älä heiltä liikoja odota. Ihminen ei välttämättä ole hyvä vaikka ammatin perusteella sellaista voisi odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa pahinta on, kun sanotaan, että joillakin on vielä pahemmin. Tavallaan vähätellään toisen surua ja tuskaa tyyliin "mitä siinä valitat, kun jossain lapset kuolee sodan keskellä...". Jokaisella on oikeus surra omat surunsa kenenkään niitä vähättelemättä.

Jos en ole vahingoniloinen ja täysi sadisti, miksi minua lohduttaisi se, että jollain on asiat huonommin kuin minulla?

Vierailija kirjoitti:

No ei minulle henkilökohtaisesti, mutta silloin kun oli tsunami niin lehdistö uutisoi "vanhempansa kadottaneista" lapsista, kun arvuuteltiin montako lasta menetti vanhempansa tai vanhemmat oli kateissa ja lapsi joutuu tulemaan yksin kotiin. Ihan kuin ne lapset olisivat huolimattomuuttaan kadottaneet vanhempansa siellä.

Eihän Suomesta lopulta edes jäänyt tsunamiorpoja toisin kuin paikallisista lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Lohduttaja yrittää nokittaa jollain omalla kokemuksellaan.

Kyllä. Silloin kun koirani kuoli, en ollut ollenkaan ilahtunut kuullessani tarinoita ties kenen kyläläisen ja kumminserkunkaiman koirien kuolemista eivätkä ne minua lohduttaneet. Kun äitini menehtyi harvinaiseen sairauteen, en olisi millään jaksanut kuunnella kaikenlaisista kummallisista taudeista ja tuttavan tuttavista, joilla näitä on. Enkä omassa sairauteni huonoina kausina ole yhtään kiinnostunut siitä, kuinka sinullakin kerran toissakesänä oli tosi pahasti perselihas jumissa.

Mun alkoholistiveljeni, jonka elämää olin surrut koko ikäni, kuoli 38-vuotiaana. Sukulaisnainen sanoi, että "onhan se varmaan surullistakin, kun olihan se sentään sun veli".

Kun nuorena pelkäsin käytökseltään arvaamatonta isäpuolta, pelkäsin mennä kotiin ja joutuvani perhesurman uhriksi niin minulle sanottiin, että olisit kiitollinen että sulla on isä eikä he äitisi kanssa ole eronneet. Voi kunpa olisivatkin.

Stressin aiheuttama alopeciani ei ole iäkkään, fyysisesti terveen sukulaisen mielestä yhtään mitään - syöpäpotilailtakin lähtee hiuksia! 

Tiedän, minä olin aiemmin se kalju syöpäpotilas, jäin henkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kaikella on tarkoituksensa"

 

Minä uskon että kaikella on tarkoituksensa vaikka ei aina siltä tunnu. En kuitenkaan ihmiselle joka on aivan paskana niin tietenkään sitä sano vaan kuuntelen ja yritän parhaani mukaan olla turvallinen ihminen.

Ihan mielenkiinnosta, mikä saa sinut uskomaan niin?

Ajattele positiivisesti.

"Eihän tuo ole mitään mun kokemuksiin verrattuna", tätä hokee kaikille vastoinkäymisiä kokeville eräs tuttava, joka menetti vanhempansa yläasteikäisenä, sossu ja sukulaiset järjesti ja kustansi tämän elämän ja lisäksi perintöjen myötä taloudellinen turva.

Vierailija kirjoitti:

No ei minulle henkilökohtaisesti, mutta silloin kun oli tsunami niin lehdistö uutisoi "vanhempansa kadottaneista" lapsista, kun arvuuteltiin montako lasta menetti vanhempansa tai vanhemmat oli kateissa ja lapsi joutuu tulemaan yksin kotiin. Ihan kuin ne lapset olisivat huolimattomuuttaan kadottaneet vanhempansa siellä.

Useampi varmasti tuli kotiin eri lennoilla. Suomalaisiahan oli alueella useampi tuhat.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ei tapa, vahvistaa. 

Ja se paskin: 

Jumala ei anna kenelläkään sellaista taakkaa, mitä ei jaksa kantaa. 

Nää ne on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei minulle henkilökohtaisesti, mutta silloin kun oli tsunami niin lehdistö uutisoi "vanhempansa kadottaneista" lapsista, kun arvuuteltiin montako lasta menetti vanhempansa tai vanhemmat oli kateissa ja lapsi joutuu tulemaan yksin kotiin. Ihan kuin ne lapset olisivat huolimattomuuttaan kadottaneet vanhempansa siellä.

Eihän Suomesta lopulta edes jäänyt tsunamiorpoja toisin kuin paikallisista lapsista.

Tsunami oli Jumalan tahto