Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen autismin kirjolla
11.04.2025 |
Olin lapsena outo. En ihan sopinut porukkaan, tiesin paljon monista asioista, ja innostuin eri jutuista kuin muut. Mokasin usein sosiaalisesti. Minulla oli tik-oireita. Otin asiat kirjaimellisesti, enkä koskaan oikein ymmärtänyt valehtelua, enkä ihan tiennyt, milloin pitää kiinni säännöistä, milloin joustaa. Joten pidin kiinni. Olin erittäin hyvä koulussa, samoin yliopisto-opinnoissa, joten kukaan ei ollut huolissaan. Seurustelusuhteet olivat minulle vieraita, tutut pojat eivät välttämättä kiinnostuneet, vaikka vieraammilta (jotka näkivät vain ulkonäön) tuli aloitteita. No aikanaan yliopistossa oli kyllä nörttejä joiden kanssa löytyi sama sävel, ja minulle puoliso.
Puolet lapsistani on saanut nepsydiagnoosin, ja olen miettinyt, olenko autistinen. Tein itse testin, josta pisteet meni heittämällä yli. Onko mitään hyötyä lähteä jollekin neurologille asiaa tutkimaan? Aika vahva todennäköisyys on, että saisin diagnoosin? Mutta mitä se muuttaisi? Ei tätä voi lääkitä, ja olen niin vanha, että tuskin mikään valmennus ja terapiakaan olisi merkittävä. Ja elämäni on ok. Ehkä lähinnä joitakin kipupisteitä lasten suhteen se voisi auttaa. Mutta auttaako se enempää kuin vilpitön anteeksipyyntö?
Mitä mieltä, hyödyttääkö aikuisen autisminkirjon tutkiminen?
Kommentit (287)
Miksi hakisit diagnoosin? Miten se sua nyt auttaisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koetko maskaavasi? Tiedostatko, että ehkä maskaat?
Itse ihmettelen näitä työ- ja perhe-elämässään hyvin pärjääviä (wannabe)autisteja, kun mulla meni kaikki penkin alle siitä lähin, kun valmistuin työelämään.
No, olihan opiskeluaikakin ihme sekoilua. Valmistuin vaativaan ammattiin vuosikurssini primuksena, mutta työelämä näi lyhyeksi, kun oli pakko jäädä sairauseläkkeelle kolmekymppisenä. Parisuhteet meni samaa rataa ja lapset jäivät isilleen.
Sain autismidiagnoosin vasta vanhana. Nuorempana olin (muka) vaikeasti masentunut. No ei sekään ihme ollut, kun kaikki meni päin häränpyllyä.
Olen miettinyt tuota maskaamista. Jonkin verran kyllä. Tottakai yritän esittää normaalia, mutta toisaalta, eivätkö kaikki? Toisaalta, olen kyllä ollut usein ihan aidosti oma omituinen itseni. Opiskelualani ja ammattialani on vahvasti nörttiala, sellaisia Sheldoneita täynnä
"Tottakai yritän esittää normaalia, mutta toisaalta, eivätkö kaikki?"
No niin. Siinähän se tuli.
Ei, kaikki eivät yritä esittää normaalia.
Vaikka tiedostaisivat, miten sen tekisivät ja miten siitä voisi olla (näennäistä) etua itselle.
Mulla maskaaminen loppui seinään, kun tajusin, että olen huijannut itseäni koko elämäni. Autismidiagnoosi antoi luvan olla maskaamatta.
Ap haluaa ihanan diagnoosin että voi olla erityinen ja niitä kivoja pillereitä jotka voi tarvittaessa myydä lähipuistossa. HUOH!!!
Vierailija kirjoitti:
Mä olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Sosiaalisessa maailmassa ja käytännön asioiden kanssa on ongelmia mutta aina on löytynyt myös ihmisiä jotka niissä auttavat ja tukevat.
En halua diagnoosia (adhd diag jo on), enkä halua lapsillenikaan. Voimme etsiä keinoja selviytyä arjesta ilman diagnoosiakin. Olemme kuitenkin ns elämässä ihan hyvin menestyviä.
En halua diagnoosia, diagnoosi on jo. 🤦🏻🤦🏻🤦🏻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koetko maskaavasi? Tiedostatko, että ehkä maskaat?
Itse ihmettelen näitä työ- ja perhe-elämässään hyvin pärjääviä (wannabe)autisteja, kun mulla meni kaikki penkin alle siitä lähin, kun valmistuin työelämään.
No, olihan opiskeluaikakin ihme sekoilua. Valmistuin vaativaan ammattiin vuosikurssini primuksena, mutta työelämä näi lyhyeksi, kun oli pakko jäädä sairauseläkkeelle kolmekymppisenä. Parisuhteet meni samaa rataa ja lapset jäivät isilleen.
Sain autismidiagnoosin vasta vanhana. Nuorempana olin (muka) vaikeasti masentunut. No ei sekään ihme ollut, kun kaikki meni päin häränpyllyä.
Olen miettinyt tuota maskaamista. Jonkin verran kyllä. Tottakai yritän esittää normaalia, mutta toisaalta, eivätkö kaikki? Toisaalta, olen kyllä ollut usein ihan aidosti oma omituinen itseni. Opiskelualani ja ammattialani on
No jos ei ole diagnoosia, mutta haikailee sellaista, silloin on wannabe- tai hangaround-autisti.
Ei siinä ole mitään arvostelevaa.
On eri asia omata autistisia piirteitä kuin olla autistinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tee diagnoosilla mitään kun siihen ei ole hoitokeinoja mutta voisikohan nepsyn toimintaterapiaohjeet auttaa vähän? Niitä on netissä, kannattaa lukea!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Sosiaalisessa maailmassa ja käytännön asioiden kanssa on ongelmia mutta aina on löytynyt myös ihmisiä jotka niissä auttavat ja tukevat.
En halua diagnoosia (adhd diag jo on), enkä halua lapsillenikaan. Voimme etsiä keinoja selviytyä arjesta ilman diagnoosiakin. Olemme kuitenkin ns elämässä ihan hyvin menestyviä.
En halua diagnoosia, diagnoosi on jo. 🤦🏻🤦🏻🤦🏻
Siis autismi-diagnoosia. Adhd diagnoosi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En koe tarvitsevani tukea. No, varmaan tarvitsisin, mutta olen pärjännyt pitkään näinkin. Kun lapset olivat pieniä, minulla oli vaikeaa ahdistusta. Toisten riippuvuus minusta, ja jatkuva läsnäolon tarve, uuvutti täysin. Mutta nyt on helpompaa.
Mutta ehkä kaipaisin vahvistusta sille, että on ok olla erilainen. Että en ole huono ihminen, vaikka en ihan täysin ymmärrä, miten naiset ystävystyvät, tai että olin se outo ja vähän kummallinen aina. Ja se, että olen aina ollut kömpelö ja törmäillyt kaikkeen, ja esim kaikenlaisen tanssin ym oppiminen on ollut mahdotonta. Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Minulla on hyvä puoliso ja ihana perhe. Ja pärjään töissä, ja nautin elämästäni. Mutta mietin silti näitä.
Ap
Todennäköisesti kaikki kollegasi vihaavat sinua.
Siis mitä ihmettä? Onko täällä oikeasti jotkut sitä mieltä, että ne autistit jotka ovat menestyneet töissä ja elämässä muuten, ovat wannabe autisteja. Aha, OK. Olen siis wannabe. Uusi kokemus tämäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit ottaa selvää itseksesi mikä sinulle auttaisi. Mielestäni turha lähteä hakemaan dg. Mikän ei myöskän estä sanomasta että olet itselkin kirjolla jos tilanne vaatii. Ei kukaan dg kuitenkaan lähde etsimään mistään että onko diagnosoitu vai ei. Mäkin luulin pitkään että lapsen nepsyys tulee vain isän puolelta, nykyään tiedän että minulta myös, mutta mitäpä siitä 🤷
En tiedä miten perusteellisesti jotain tuollaisia tutkimuksia voisi tehdä aikuselle, että siinä voisi päätellä sen kontekstin kautta (missä elänyt lapsena) ja versus kaikki nuoruuden vaiheet ja tragediat, aikuisuuden elämänvaiheet ja muut, sen, onko joku autisminkirjolla. Siihen menisi varmaan 5- vuotta jos kävisi kerran viikossa jollekin neuropsykiatriaan erikoistueelle psykologille selittämässä elämäänsä ja ongelmiaan ja lisäksi testejä. Suhtaudun vähän skeptisesti. Tietenkin jos tuntuu että tulee jatkuvia yhteentörmäyksiä läheisten ja niiden lapsien kanssa jotka normeja, varmaan auttaisi jos olisi mustaa valkoisella, että jokin asia johtuu siitä eikä millaisena se voi näyttäytyä. Tai kun tulee vanhaksi, näyttäytyykö se enemmän toimintakyvyssä jolloin voi saada jonkun muun diagnoosin vahingossa. En tiedä, harkitse itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe tarvitsevani tukea. No, varmaan tarvitsisin, mutta olen pärjännyt pitkään näinkin. Kun lapset olivat pieniä, minulla oli vaikeaa ahdistusta. Toisten riippuvuus minusta, ja jatkuva läsnäolon tarve, uuvutti täysin. Mutta nyt on helpompaa.
Mutta ehkä kaipaisin vahvistusta sille, että on ok olla erilainen. Että en ole huono ihminen, vaikka en ihan täysin ymmärrä, miten naiset ystävystyvät, tai että olin se outo ja vähän kummallinen aina. Ja se, että olen aina ollut kömpelö ja törmäillyt kaikkeen, ja esim kaikenlaisen tanssin ym oppiminen on ollut mahdotonta. Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Minulla on hyvä puoliso ja ihana perhe. Ja pärjään töissä, ja nautin elämästäni. Mutta mietin silti näitä.
Ap
Todennäköisesti kaikki kollegasi vihaavat sinua.
Mahdollisesti, mutta tuntuvat kuitenkin viihtyvän kanssani. Jotkut ovat ehkä itsekin samanlaisia kuin minä. Mutta minä en sanoisi noin kenellekään, enkä ihan täysin ymmärrä, miksi sinä sanoisit. Onko sinulla siihen joku muu syy, kuin pyrkiä loukkaamaan tarkoituksella jotakuta täysin tuntematonta ihmistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Voi kertoa, ettei se diagnoosi tuollaista lupaa anna. Se kertoo, MIKSI sun on vaikea olla ihmisten kanssa, mutta ei se oikeuta olemaan kusipää, jos sellainen olet. Ja jollet ole, sulla on oikeus olla omanlaisesi siinä kuin kaikilla muillakin.
kai sä annat sen oikeuden muillekin?
En koe olevani kusipää. Koen olevani nörtti, joka rakastaa kirjoja ja eläimiä, ja joka aina yrittää olla ystävällinen muille. Enkä etsi oikeutusta olla ilkeä. Missään tapauksessa. Mutta joskus katselin naista, jolla oli siististi leikatut hiukset poninhännällä, ja mietin, että miksi joillekin on niin normaali asia käydä kampaajalla, ja lähes mahdoton asia minulle. Sellaiseen haluaisin jonkinlaise
Just. Varmaan perheelle valtavan kivaa kun rakastat kirjoja ja eläimiä ja muuten olet tunteeton paskiainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä vanhuus? Miten pärjäätte ilman diagnoosia, kun puhekyky menee ja muisti rapistuu, on kuitenkin erityistarpeita ja herkkyyksiä?
Ei autismista voi mitenkään kuntoutua tai eheytyä neurotyypilliseksi. Niinsanottu autismikuntoutus perustuu siihen, että ihmisen itsetunto ensin nujerretaan, jonka jälkeen hänen käyttäytymistään voidaan alkaa muokkaamaan vanhempien, lastentarhanopettajien ja muiden päsmäreiden kannalta mieluisampaan suuntaan. Lyhyellä aikavälillä se näyttää usein toimivan, mutta hyvinvoivia aikuisia se ei tuota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe tarvitsevani tukea. No, varmaan tarvitsisin, mutta olen pärjännyt pitkään näinkin. Kun lapset olivat pieniä, minulla oli vaikeaa ahdistusta. Toisten riippuvuus minusta, ja jatkuva läsnäolon tarve, uuvutti täysin. Mutta nyt on helpompaa.
Mutta ehkä kaipaisin vahvistusta sille, että on ok olla erilainen. Että en ole huono ihminen, vaikka en ihan täysin ymmärrä, miten naiset ystävystyvät, tai että olin se outo ja vähän kummallinen aina. Ja se, että olen aina ollut kömpelö ja törmäillyt kaikkeen, ja esim kaikenlaisen tanssin ym oppiminen on ollut mahdotonta. Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Minulla on hyvä puoliso ja ihana perhe. Ja pärjään töissä, ja nautin elämästäni. Mutta mietin silti näitä.
Ap
Todennäköisesti k
Olet epäsiisti ja tunteeton kusipää joka höhöttelet yksiksesi paskille animevitseille.
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä ihmettä? Onko täällä oikeasti jotkut sitä mieltä, että ne autistit jotka ovat menestyneet töissä ja elämässä muuten, ovat wannabe autisteja. Aha, OK. Olen siis wannabe. Uusi kokemus tämäkin.
En ainakaan minä ajattele noin. Esim. Kimi Räikkönen ja Jussi Halla-aho ovat aika selkeitä autismikirjolaisia. Eivät vain ole välttämättä tarvinneet diagnoosia, koska ovat osanneet tehdä piirteistään voimavaran.
Autismin lisäksi voi olla muitakin juttuja, joiden takia ei ehkä niin tunnu kuuluvansa joukkoon. Ainakin afantasia ja SDAM (Severely Deficient Autobiographical Memory, puutteellinen elämänkertamuisti tjsp.)
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/8aa07d79-e241-4a70-9976-1afc…
Nykyisten terveydenhuoltonormien vallitessa en hakisi yhtään diagnoosia, joka ei muuta tai pelasta elämää. Hoitoa mihin tahansa sairauteen on vaikeampi saada, jos pohjalla on jokin elämää haittaava pitkäaikaisdiagnoosi.
Miksi puhut wannabe autisteista? Olet varmaan tietoinen, että autismin ilmentymiä on ihan yhtä monta kuin on autistia. Einstein, Musk ja Anthony Hopkins esimerkiksi. Kaikki varsin menestyviä. Koita hyväksyä ensin itsesi, niin voit hyväksyä muutkin ilman tuomitsemista.