Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen autismin kirjolla
11.04.2025 |
Olin lapsena outo. En ihan sopinut porukkaan, tiesin paljon monista asioista, ja innostuin eri jutuista kuin muut. Mokasin usein sosiaalisesti. Minulla oli tik-oireita. Otin asiat kirjaimellisesti, enkä koskaan oikein ymmärtänyt valehtelua, enkä ihan tiennyt, milloin pitää kiinni säännöistä, milloin joustaa. Joten pidin kiinni. Olin erittäin hyvä koulussa, samoin yliopisto-opinnoissa, joten kukaan ei ollut huolissaan. Seurustelusuhteet olivat minulle vieraita, tutut pojat eivät välttämättä kiinnostuneet, vaikka vieraammilta (jotka näkivät vain ulkonäön) tuli aloitteita. No aikanaan yliopistossa oli kyllä nörttejä joiden kanssa löytyi sama sävel, ja minulle puoliso.
Puolet lapsistani on saanut nepsydiagnoosin, ja olen miettinyt, olenko autistinen. Tein itse testin, josta pisteet meni heittämällä yli. Onko mitään hyötyä lähteä jollekin neurologille asiaa tutkimaan? Aika vahva todennäköisyys on, että saisin diagnoosin? Mutta mitä se muuttaisi? Ei tätä voi lääkitä, ja olen niin vanha, että tuskin mikään valmennus ja terapiakaan olisi merkittävä. Ja elämäni on ok. Ehkä lähinnä joitakin kipupisteitä lasten suhteen se voisi auttaa. Mutta auttaako se enempää kuin vilpitön anteeksipyyntö?
Mitä mieltä, hyödyttääkö aikuisen autisminkirjon tutkiminen?
Kommentit (287)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole ongelmia perhe-tai työelämässä, mielenterveyden haasteita tms. jättäisin tutkimatta.
Hiukan saman suuntaisia kokemuksia, ja 2 nepsylasta perheessä.
Riittää, että itse hyväksyy itsensä.
Vielä kyselen, onko täällä muita, joilla on samantyyppisiä kokemuksia.
Kyllä kai kaikki tutkimus lisää tietoa. Kollektiivista.
Jos koet että hyödyt diagnoosista saadaksesi jotain tukitoimia niin siinä tapauksessa. Mutta ei se diagnoosikaan tuensaantia mitenkään takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole nykyhetkessä ongelmia, tutkimuksista ei ole erityistä hyötyä. Ja rehellisesto sanottuna, ei siitä aikuisena enää ole hirveästi hyötyä, vaikka ongelmia olisikin. Autismikuntoutus toimii lapsille, koska heille voidaan luoda uusia kokemuksia ja rakennetta maailmaan - mutta aikuiset ovat jo liian kiinni tavoissaan ja asenteissaan, eivätkä halua muuttaa edes sitä, mikä saisi heidät voimaan paremmin.
Jos kaipaat lisää itseymmärrystä, voit lukea autismiskirjosta ja mietttiä, mitkä ominaisuudet sopivat sinuun. Näin joutuisit tekemään vaikka sulla olisi diagnoosikin, koska, kuten varmaan tiesit, myös autistit ovat yksilöitä, eikä kaikki oireet näy samalla lailla kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Jos koet että hyödyt diagnoosista saadaksesi jotain tukitoimia niin siinä tapauksessa. Mutta ei se diagnoosikaan tuensaantia mitenkään takaa.
Ei aikuisille oikein ole mitään toimivaa tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koe tarvitsevani tukea. No, varmaan tarvitsisin, mutta olen pärjännyt pitkään näinkin. Kun lapset olivat pieniä, minulla oli vaikeaa ahdistusta. Toisten riippuvuus minusta, ja jatkuva läsnäolon tarve, uuvutti täysin. Mutta nyt on helpompaa.
Mutta ehkä kaipaisin vahvistusta sille, että on ok olla erilainen. Että en ole huono ihminen, vaikka en ihan täysin ymmärrä, miten naiset ystävystyvät, tai että olin se outo ja vähän kummallinen aina. Ja se, että olen aina ollut kömpelö ja törmäillyt kaikkeen, ja esim kaikenlaisen tanssin ym oppiminen on ollut mahdotonta. Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Minulla on hyvä puoliso ja ihana perhe. Ja pärjään töissä, ja nautin elämästäni. Mutta mietin silti näitä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Voi kertoa, ettei se diagnoosi tuollaista lupaa anna. Se kertoo, MIKSI sun on vaikea olla ihmisten kanssa, mutta ei se oikeuta olemaan kusipää, jos sellainen olet. Ja jollet ole, sulla on oikeus olla omanlaisesi siinä kuin kaikilla muillakin.
kai sä annat sen oikeuden muillekin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ehkä toivoisin, että se antaisi jotenkin luvan olla minä.
Voi kertoa, ettei se diagnoosi tuollaista lupaa anna. Se kertoo, MIKSI sun on vaikea olla ihmisten kanssa, mutta ei se oikeuta olemaan kusipää, jos sellainen olet. Ja jollet ole, sulla on oikeus olla omanlaisesi siinä kuin kaikilla muillakin.
kai sä annat sen oikeuden muillekin?
En koe olevani kusipää. Koen olevani nörtti, joka rakastaa kirjoja ja eläimiä, ja joka aina yrittää olla ystävällinen muille. Enkä etsi oikeutusta olla ilkeä. Missään tapauksessa. Mutta joskus katselin naista, jolla oli siististi leikatut hiukset poninhännällä, ja mietin, että miksi joillekin on niin normaali asia käydä kampaajalla, ja lähes mahdoton asia minulle. Sellaiseen haluaisin jonkinlaisen rauhan.
Ap
Puolison sukulainen on autistinen mies, mutta hän on noin 7-vuotiaan tasolla. Käsiala samanlaista kuin ekaluokkalaisella. Hänellä ei taida olla mahdollisuutta parisuhteeseen ja asuu lapsuuskodissaan. Puhe on aika irrallisia hokemia. Ei voi liikkua yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puolison sukulainen on autistinen mies, mutta hän on noin 7-vuotiaan tasolla. Käsiala samanlaista kuin ekaluokkalaisella. Hänellä ei taida olla mahdollisuutta parisuhteeseen ja asuu lapsuuskodissaan. Puhe on aika irrallisia hokemia. Ei voi liikkua yksin.
Autismin kirjo on hyvin laaja. Ja nykyään entinen asperger lasketaan autismiksi, ja silloin ÄO voi olla hyvinkin korkea. Naisilla muutenkin toimintakyky on usein parempi.
Vierailija kirjoitti:
En koe olevani kusipää. Koen olevani nörtti, joka rakastaa kirjoja ja eläimiä, ja joka aina yrittää olla ystävällinen muille. Enkä etsi oikeutusta olla ilkeä. Missään tapauksessa. Mutta joskus katselin naista, jolla oli siististi leikatut hiukset poninhännällä, ja mietin, että miksi joillekin on niin normaali asia käydä kampaajalla, ja lähes mahdoton asia minulle. Sellaiseen haluaisin jonkinlaise
Joo. No ei sua tuossa diagnoosi auta. Itsetunnon kehittäminen saattaisi auttaa, mutta se on eri asia kuin diagnoosi.
sinänsähän on aika helppoa ja onnistuu autistiltakin harjata hiuksensa aamulla . Eikä se parturissa käyntikään ylivoimaista ole. Lähes kaikki mun tuntemat diagnosoidut autistit käy. Itse en käy, mutten syytä siitä autismia vaan sitä että tykkään pitää tukkaani nutturalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi asiantuntijan vahvasti ADHD ja aspergeriksi epäilemä tyyppi. On perhe ja pitkä ura. Lääkärin ja terapeutin kanssa päättelimme, että tässä vaiheessa elämää on aika turha enää mitään virallista diagnoosia hankkia. Pelkkä tietoisuus helpotti elämää ihan hirveästi. Eläimet myös minulle tavattoman tärkeitä ja oikeastaan rakastan sitä kuinka pääni toimii. Kiinnostus erilaisiin ja ehkä omitusiin asioihin on loputon.
Ap, en usko diagnoosista olevan sinulle apua (enää) mutta kuuklaa autismiliiton sivuilta alueellasi toimiva aikuisten vertaistukiryhmä. Useimpiin niistä voi mennä ilman diagnoosia ja siellä saat validaatiota. Sitä kannatan sinulle.
Terveydenhoidon rahat ovat muutenkin vähissä ja jos ei mitään ongelmaa ole normaalissa elämässä niin kannattaako tätä viedä eteenpäin good to know- pohjalta.
Koetko maskaavasi? Tiedostatko, että ehkä maskaat?
Itse ihmettelen näitä työ- ja perhe-elämässään hyvin pärjääviä (wannabe)autisteja, kun mulla meni kaikki penkin alle siitä lähin, kun valmistuin työelämään.
No, olihan opiskeluaikakin ihme sekoilua. Valmistuin vaativaan ammattiin vuosikurssini primuksena, mutta työelämä näi lyhyeksi, kun oli pakko jäädä sairauseläkkeelle kolmekymppisenä. Parisuhteet meni samaa rataa ja lapset jäivät isilleen.
Sain autismidiagnoosin vasta vanhana. Nuorempana olin (muka) vaikeasti masentunut. No ei sekään ihme ollut, kun kaikki meni päin häränpyllyä.
Olen miettinyt tuota maskaamista. Jonkin verran kyllä. Tottakai yritän esittää normaalia, mutta toisaalta, eivätkö kaikki? Toisaalta, olen kyllä ollut usein ihan aidosti oma omituinen itseni. Opiskelualani ja ammattialani on vahvasti nörttiala, sellaisia Sheldoneita täynnä, että ei ehkä ole tarvinnut esittää mitään. Puoliso on samalta alalta. Mutta juuri esim naisystävien saaminen on vaikeampaa. Tuttavia on kyllä, ystäviä vähemmän. Ja siinä olen yrittänyt varmastikin sitä maskaamista. Ainakin tietoisesti olen yrittänyt huomioida toista, ja välttää liian innokasta puhetta omista ajatuksistani.
Wannabe en halua olla. Mutta tosiaan nämä ovat vahvasti perinnöllisiä, ja jos lapsellani on hyvin selvä diagnoosi, miksi minun ei kannattaisi tätä käsitellä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, en usko diagnoosista olevan sinulle apua (enää) mutta kuuklaa autismiliiton sivuilta alueellasi toimiva aikuisten vertaistukiryhmä. Useimpiin niistä voi mennä ilman diagnoosia ja siellä saat validaatiota. Sitä kannatan sinulle.
Kiitos, tätä voisi miettiä.
Mä olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Sosiaalisessa maailmassa ja käytännön asioiden kanssa on ongelmia mutta aina on löytynyt myös ihmisiä jotka niissä auttavat ja tukevat.
En halua diagnoosia (adhd diag jo on), enkä halua lapsillenikaan. Voimme etsiä keinoja selviytyä arjesta ilman diagnoosiakin. Olemme kuitenkin ns elämässä ihan hyvin menestyviä.
No juu ei. Keskittykää niihin asioihin.