Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, joilla on kehonkuvan häiriö?
07.04.2025 |
Mä olen sairastanut tätä siitä lähtien, kun murrosikä alkoi, yli 30 vuotta siis. Näen kehoni ja kasvoni aivan poikkeuksellisen rumina vaikka jossain sisimmässäni tiedän, etten ole ruma ollenkaan.
Pahimpina päivinä en pysty poistumaan kotoa, kun olen jostain kuvakulmasta näyttänytkin taas ihan järkyttävältä. Suurimmat kompleksit mulla on takapuolesta, rinnoista, selän ja kaulan jättimäisestä pituudesta ja heikosta leuasta.
Vältän käyttämästä vaatteita, joissa takapuolen littanuus ja kapeus on näkyvillä. Enkä istu penkeillä, joissa selän pituus korostuu (selkänojattomat baarijakkarat pahimpia). Hiuksia pidän aina auki, ettei kukaan näe kaulaani tai rumaa sivuprofiiliani. Muiden ottamat valokuvat on kauhun paikka, en koskaan halua olla kuvattavana ja jos on pakko olla, niin en missään tapauksessa halua nähdä niitä kuvia. Muussa tapauksessa edessä on aivan hirveä kauhu, häpeä ja itseinho siitä miten kauhealta näytän. Jne.
Löytyykö täältä vertaistukea?
Kommentit (48)
Jotain häiriöö varmaan saattaa mullakin olla, välillä pidän siitä miltä näytän, toisinaan voin pahoin nähdessäni itseni isosta peilistä. Suoraan edestä katsottuna moni asia on vielä ihan ok, mutta sitten jalat on ne vaikein asia, yliliikkuvat polvet jotka haluaa aina mennä yli, selluliittiset reidet, siinä on vaikeutta kerrakseen opetella tykkäämään niistäkin. Ja kun jalat on pitkät, leveä lantio, äkkiä kapeneva vyötärö niin eipä siihen housuja meinaa löytyä ei mistään, kaikki näyttää kamalalta ja sitten turhauttaa. Mitä naamatauluun tulee niin sekin näyttää perunalta jos katsoo muualta kuin edestä, pitäsi opetella laittamaan hiukset jotenkin että ne näyttää itsestäkin kivalta mutta en osaa, siispä joko nuttura tai auki, sellainen vain harjattu pehko. Ei ole helppoa elää kauneusihanteiden keskellä, kun kävisi itse paremmin jonnekkin -50luvun perunapellolle.
Arvelen että kotoa tämä on opittu kun isä oli tarkka siitä ettei naiset saaneet lihoa tai olla lihavia, sen kuuli triljoonasti ja äiti oli tarkka laittautuja, tykkäsi laittaa itseään ja halusi meidät lapsetkin samaan muottiin. Itse kun ei täytä näitä kriteerejä niin tuntee huonommuutta (alitajuisesti) kun ei kelpaa vanhemmilleen vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä mutta niin ne asiat vaan opitaaan kotoa ja vaikea on oppia pois.
N32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän eri ongelma, mutta minä puhtaasti vain vihaan ulkonäköäni. En pääse yli siitä, etten ole enää alipainoinen. Pian on tulossa luuntiheysmittaus (minulla on todennäköisesti osteoporoosi), ja sitä varten täytyisi ilmeisesti käydä vaa'alla. En halua tietää, miten paljon painan. Vihaan itseäni siinä määrin, etten oikeastaan haluaisi enää elää tällaisen häpeän kanssa.
Hassua on se, etten käsitä omaa turhamaisuuttani. Olen kuitenkin päälle kolmekymppinen filosofian tohtori. Luulisi muiden asioiden ajavan ohi.
Miksi paino täytyy ilmoittaa tota varten?
Olen eri, mutta se vaikuttaa tuloksiin.
Itsekin kävin juuri t
Kiitos vinkistä, ja edelliselle myös! Ehkä teen noin. Jotenkin sitä vain pelkää tulevansa nauretuksi ulos, kun purjehtii kaltaisenani merinisäkkäänä vastaanotolle.
Ihmiselimistö on käsittämätön. En meinaa saada painoa alas millään, ja nytkin olen syönyt viimeksi viime viikon keskiviikkona. Naurettavaa... Pelkään, että syyllistävät minua koostani kaikista yrityksistäni huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Jotain häiriöö varmaan saattaa mullakin olla, välillä pidän siitä miltä näytän, toisinaan voin pahoin nähdessäni itseni isosta peilistä. Suoraan edestä katsottuna moni asia on vielä ihan ok, mutta sitten jalat on ne vaikein asia, yliliikkuvat polvet jotka haluaa aina mennä yli, selluliittiset reidet, siinä on vaikeutta kerrakseen opetella tykkäämään niistäkin. Ja kun jalat on pitkät, leveä lantio, äkkiä kapeneva vyötärö niin eipä siihen housuja meinaa löytyä ei mistään, kaikki näyttää kamalalta ja sitten turhauttaa. Mitä naamatauluun tulee niin sekin näyttää perunalta jos katsoo muualta kuin edestä, pitäsi opetella laittamaan hiukset jotenkin että ne näyttää itsestäkin kivalta mutta en osaa, siispä joko nuttura tai auki, sellainen vain harjattu pehko. Ei ole helppoa elää kauneusihanteiden keskellä, kun kävisi itse paremmin jonnekkin -50luvun perunapellolle.
Arvelen että kotoa tämä on opittu kun isä oli tar
Ihan kauhea kohtalo, kun on pitkät jalat ja kapea vyötärö!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän eri ongelma, mutta minä puhtaasti vain vihaan ulkonäköäni. En pääse yli siitä, etten ole enää alipainoinen. Pian on tulossa luuntiheysmittaus (minulla on todennäköisesti osteoporoosi), ja sitä varten täytyisi ilmeisesti käydä vaa'alla. En halua tietää, miten paljon painan. Vihaan itseäni siinä määrin, etten oikeastaan haluaisi enää elää tällaisen häpeän kanssa.
Hassua on se, etten käsitä omaa turhamaisuuttani. Olen kuitenkin päälle kolmekymppinen filosofian tohtori. Luulisi muiden asioiden ajavan ohi.
Miksi paino täytyy ilmoittaa tota varten?
Olen eri, mutta se vaikuttaa tuloks
Toivotaan, että vastaanotolle osuu henkilö, joka osaa lukea tilannetta! Älä loukkaannu, mutta voisi olla hyvä hakea apua muutenkin kuin somaattisiin vaivoihin.
Olen autisti mutten tajunnut sitä nuorena, kukaan ei kai ymmärtänyt. Kehonkuvaongelmani liittyvät kohdallani siksi osin maskaamiseen ja siihen, miten olen tulkinnut ihmisten suhtautumisen kehooni eri ikävaiheissa. Murrosikä oli mulle erityisen raskasta, koska mulle kehittyi vartalomalli joka kerää aika paljon kommentteja sekä koskettelua. Mua kiusattiin todella paljon, on yritetty r*iskata useamman kerran ja pahoinpidelty.
Vanhempien kanssa ei voinut asioita käsitellä, joten jäin käytännössä yksin. Olen käsitellyt asioita paljon terapiassa, mutta vasta nyt olen saanut voimia ja uskallusta käsitellä tätä kehonkuva-asiaa, uskon että siihen kytkeytyy paljon piilotettuja tunteita ja traumoja. On ollut hämmentävää huomata kuinka paljon rajoitan itseäni ulkonäön vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän eri ongelma, mutta minä puhtaasti vain vihaan ulkonäköäni. En pääse yli siitä, etten ole enää alipainoinen. Pian on tulossa luuntiheysmittaus (minulla on todennäköisesti osteoporoosi), ja sitä varten täytyisi ilmeisesti käydä vaa'alla. En halua tietää, miten paljon painan. Vihaan itseäni siinä määrin, etten oikeastaan haluaisi enää elää tällaisen häpeän kanssa.
Hassua on se, etten käsitä omaa turhamaisuuttani. Olen kuitenkin päälle kolmekymppinen filosofian tohtori. Luulisi muiden asioiden ajavan ohi.
Miksi paino täytyy ilmoittaa tota varten?
Kiitos ystävällisyydestä - tuntuu vain, etten oikein kehtaa edes sanoa vähätellyksi tulemisen pelosta. Mutta katsotaan!
Kamalaa lukea tämän keskustelun juttuja, teistä kukaan ei ansaitse tuntea tuollaista <3. Ansaitsette parempaa itseltänne.
Näin varmaan on. Mun kehoa haukuttiin ja arvosteltiin jo lapsena.
Ap