Onko yleistäkin suurilla ikäluokilla että pysytään huonoissakin liitoissa koko elämä

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti. Sillä ei ole väliä että uhrataan joku lapsista kunhan vain kulissit säilyy. 

Joskus perheistä on hoidossa väärä ihminen..

Tuo on normaalien piirissä harvinaista. Ehkä se epävakaus on yleistä niissä perheissä joissa eroilua jo useissa sukupolvissa taaksepäin. Saatu se huono malli parisuhteilusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olkiukkoja kehitellään kun ei pystytä katsomaan peiliin ja kantamaan vastuuta omista teoistaan.

Mikä oli oma synkin hetkesi kun uskalsit katsoa ensimmäistä kertaa peiliin?

Oletko vielä kyselyiässä?

-sivusta

Mikä on huono suhde? Näyttääkö ettei siis muita olekkaan?

Onko se sitten saavutus kun huomaa edelleen olevansa 40 vee sinkku ja kalunnut läpi jo kaikki naapurinkylänkin äijät?  Sitten käy niin että mikään ei tunnu enää miltään. Hi-lightejs ei enää saaluullaan et kyl kohta jotain tapahtuu ymmärtämättä että tämä oli se elämä

Jos yleinen ilmapiiri on sellainen että eroaminen ei ole heti ensimmäisenä työlistalla niin sillä saattaa olla positiivisia vaikutuksia sen suhteen että osapuolet yrittävät tehdä mahdollsiesti huonolle liitolleen jotain. Jos sen sijaan pienestäkin erotaan, lopputuloksena on hautaan saakka keskenkasvuisia ihmisiä jotka eivät ole missään vaiheessa elämäänsä päässeet työstämään omia ongelmiaan koska niitä on aina voinut vain paeta.

Vierailija kirjoitti:

Jos yleinen ilmapiiri on sellainen että eroaminen ei ole heti ensimmäisenä työlistalla niin sillä saattaa olla positiivisia vaikutuksia sen suhteen että osapuolet yrittävät tehdä mahdollsiesti huonolle liitolleen jotain. Jos sen sijaan pienestäkin erotaan, lopputuloksena on hautaan saakka keskenkasvuisia ihmisiä jotka eivät ole missään vaiheessa elämäänsä päässeet työstämään omia ongelmiaan koska niitä on aina voinut vain paeta.

Erittäin osuvia havaintoja!!!

Vierailija kirjoitti:

Jos yleinen ilmapiiri on sellainen että eroaminen ei ole heti ensimmäisenä työlistalla niin sillä saattaa olla positiivisia vaikutuksia sen suhteen että osapuolet yrittävät tehdä mahdollsiesti huonolle liitolleen jotain. Jos sen sijaan pienestäkin erotaan, lopputuloksena on hautaan saakka keskenkasvuisia ihmisiä jotka eivät ole missään vaiheessa elämäänsä päässeet työstämään omia ongelmiaan koska niitä on aina voinut vain paeta.

Paino sanalla saattaa olla. Ex-mies oli saanut sellaisen parisuhteen mallin, ettei erota vaikka mikä olisi. Tämä tarkoitti sitä, ettei millekään asialle tarvinnut mitään tehdä. Ainoastaan seksinpuute ärsytti häntä. Ex oli saanut vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan mallin, että avioliitto on jatkuvaa riitelyä ja vääntämistä, joten hänen mielestään asiat olivat hyvin. Kun sanoin, että asialle pitäisi jotain tehdä niin hänen vastauksensa oli "ei kellään mulla ole sen parempaa". Hän ei siis kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että avioliitto voisi olla aidosti toisen tukemista ja rakastamista. Itsekin olin ajatuksella, että liitto saadaan toimimaan ja ettei pienestä erota, mutta 15 vuoden jälkeen oli pakko luovuttaa. Exän mielestä ero oli turha, vaikka kaikki se riitely oli traumatisoinut jo meidän vanhimman lapsen, joka tarvitsi keskustelutukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Ja niin sitä paskaa parisuhteen mallia laitetaan lapsille eteenpäin. Nälvitään ja väheksytään sitä itse valittua puolisoa. Ihmiset, älkää tyytykö. 

Mediassa ihmetellään säännöllisesti suomalaisten vapaaehtoisesti sinkkuna elävien lisääntyvää määrää. Ihan kuin siinä olisi jotain ihmeteltävää, että on mieluummin yksin kuin huonossa elämänikäisessä suhteessa kun nähnyt vanhempien ja isovanhempien esimerkkejä. Varmasti nekin olisivat valinneet toisin, jos olisivat kasvaneet toisenlaisessa asennemaailmassa kuin siinä että parisuhde pitää olla koska se on merkki elämässä onnistumisesta. 

No mutta onhan se merkki onnistumisesta, parisuhde ja perhe.

 

Tämä kommentti tulee saamaan sapiskaa, mutta: se on juurikin onnistumisen merkki jos jaksaa työstää ongelmia ja ratkoa niitä yhdessä puolison kanssa ja kummatkin ovat halukkaita tekemään töitä. Kun ryhtyy parisuhteeseen, saatika kun lapsia siunaantuu, niin kyllä siinä täytyy laittaa omat halunsa ja vaatimuksensa taka-alalle. Hieman tällaisessa taksonomiassa: perhe (lapset)-parisuhde (puoliso)-minä. Mielestäni tuntuu että ihmisillä on jotenkin kummallinen vaatimus että kaiken pitää koko ajan täydellistä eikä resilienssiä ole kun tulee hankalia hetkiä eteen. Kukaan ei ole täydellinen, ei puoliso enkä minä, joten kompromissien ja ymmärtämisen kautta tässä taaperretaan eteenpäin.



Tottakai sitten todelliset ongelmatapaukset ovat asia erikseen, mutta kirjoitan nyt lähinnä tällaisista eroista joissa erotaan koska "ei tunnu hyvältä" tai luullaan että vaihtamalla paranee. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos yleinen ilmapiiri on sellainen että eroaminen ei ole heti ensimmäisenä työlistalla niin sillä saattaa olla positiivisia vaikutuksia sen suhteen että osapuolet yrittävät tehdä mahdollsiesti huonolle liitolleen jotain. Jos sen sijaan pienestäkin erotaan, lopputuloksena on hautaan saakka keskenkasvuisia ihmisiä jotka eivät ole missään vaiheessa elämäänsä päässeet työstämään omia ongelmiaan koska niitä on aina voinut vain paeta.

 

Paino sanalla saattaa olla. Ex-mies oli saanut sellaisen parisuhteen mallin, ettei erota vaikka mikä olisi. Tämä tarkoitti sitä, ettei millekään asialle tarvinnut mitään tehdä. Ainoastaan seksinpuute ärsytti häntä. Ex oli saanut vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan mallin, että avioliitto on jatkuvaa riitelyä ja vääntämistä, joten hänen mielestään asiat olivat hyvin. Kun sanoin, että asialle pitäisi jotai

Juurkin näin. Niinhän se ei voi olla että yhdessä pysyminen on itseisarvo ilman minkäänlaista ponnistelua sen suhteen että yhteiselo olisi tyydyttävää. Tuo pitäisi ehkä pikemminkin kääntää niin että ero ei ole työkalupakin ensimmäinen työkalu vaan vasta viimeinen - mutta niitä kaikkia muita työkaluja oikeasti yritetään käyttää ensin. 

Tuo on muutenkin hyvä havainto että ihmiset saattavat kokea objektiivisesti arvioden negatiivisia asioita turvallisina, normaaleina ja jopa "oikeina" kun ovat niitä lapsesta asti tottuneet näkemään omien vanhempiensa toteuttamana. Yksinkertaisimmillaan kyse voi siitä miten aktiivisesti mies osallistuu lasten elämään. Jos malli on ollut se että mies ei tee muuta kuin käy töissä, ei se normaalin määritelmä ihan jokaiselta tuossa ympäristössä kasvaneelta yhtäkkiä käänny toiseen suuntaan vaan täytyy havahtua siihen onko opittu malli ok vai ei.