Miksi en osaa iloita lapsistani?
Toisinaan ajattelen, että en ole ansainnut olla näiden lasten äiti. Ja lapsia on kuitenkin kolme. Olen ollut kotona pian 2 vuotta. Kahden lapsen kanssa oli vielä kivaa, mutta kaikki muuttui kun saimme kolmannen. Eikä siis positiiviseen suuntaan.
Vauva on vielä pieni, 3 kk ikäinen. Miehellä on töissä kausi, jolloin hän joutuu tekemään pitkää päivää eli olen käytännöllisesti katsoen kaiken aikaa lasten kanssa, omiin harrastuksiin tai vapaahetkiin ei juurikaan ole aikaa.
Tuntuu, että olen enimmäkseen pahalla päällä ja ärtynyt noista lapsista. Tai lähinnä niiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Vauva on sellainen, että ei ainakaan vielä viihdy yhtään yksin lattialla, vaan häntä tätyy pitää sylissä, jos siis ei halua kuunnella kitinää ja itkua. Valitettavasti sitäkin joudun siis kuuntelemaan kun aina ei ole tilaa sylissä. Koen ärtymystä siitä kun vauva itkee. Koen ärtymystä siitä kun toinen lapsi ei syö, vaikka tiedän, että eiköhän se syö kun nälkä tulee. Tilanteen ollessa päällä se kuitenkin ärsyttää ja turhauttaa heittää taas kerran hyvät ruuat roskiin. Oikeasti tekisi mieli jättää tarjoamatta sitä ruokaa kun 80 % ne jää syömättä. Syömättä siis niin, että ruokaan ei edes kosketa tai sitä otetaan vain lusikallinen ja sen jälkeen alkaa leikki ruokapöydässä.
Päiväkahveja tms. saan todella harvoin juoda rauhassa. Yleensä vauva on valveilla silloin kun toinen lapsi nukkuu. Vanhin voi katsella videoita, joten hänen puolesta saisin hengähtää. Mutta vauva ei anna hengähdystaukoa. Yleensä ei riitä pelkkä sylissä oleminen, vaan minun täytyy kävellä. Eli kun toinen lapsi nukkuu n. 2 h, olen minä sen ajan vauva sylissä tai kävelen ympäri asuntoa, muuten alkaa huuto ja lapsi herää. Vauva on ehkä vaativa tai jotain, nukkuu ja syö kuitenkin hyvin, joten en usko, että on mistään sairaudesta kyse.
Toivon siis tällä hetkellä vain sitä, että vauva kasvaa ja alkaisi edes vähän viihtyä itsekseen. Ja töihinkin olen valmis pian palaamaan, täytyy odottaa kuitenkin, että vauva täyttää 1 v.
Tunnnen ajoittain valtavaa syyllisyyttä näistä tunteistani. Tai tunteettomuuttako tämä on kun en osaa iloita lapsistani ja koen heidät pääosin vain taakkana kun en saa hetkeäkään vain olla oma itseni ja tehdä jotain mitä haluan. Kai minä heitä kuitenkin rakastan omalla tavallani. Keskimmäinen lapsistani on minulle jotenkin kaikkein rakkain, ikävä myöntää tämäkin, mutta niin vain on.
Elämä jatkuu. Toivon vain, että saan lapset kunnialla kasvatettua kunnon ihmisiksi puutteistani huolimatta.
Kommentit (13)
Saisitkohan hetkellistä lastenhoitoapua Mannerheimin lastensuojeluliitolta? Se toimii useilla paikkakunnilla eikä ole kovin kallista. Pääsisit hetkeksi eri ympäristöön. Olen itse joskus soittanut ja saanut sieltä hoitajan pariksi tunniksi.
Kerroit, että vauvasi viihtyy sylissä ja kannat häntä. Entä viihtyykö hän ulkona vaunujen jytkeessä? Ulkoilu piristää usein kaikenikäisiä ja vauva saattaa tottua nukkumaan vaunuissa pitkät päiväunet ja sinulle jäisi aikaa olla vanhempien lastesi kanssa ja aikaa myös itse hengähtää.
Oikein hyvää kevättä sinulle ja voimia!
itselläni kolme lasta ja mies tekee pitkää päivää + rakentaa. Käytännössä olen siis 24h/päivässä lasten kanssa, en kuitenkaan yksin.
Onko sinulla auto käytössä tai pääsetkö julkisilla kavereita tapaamaan? Itse ohjelmoin viikko-ohjelman niin, että kavereitani käydään moikkaamassa tai meillä käy kavereita viikoittain. *Illat on tylsiä mutta jos alkuiltaan saa sovitettua tapaamisen niin ilta menee sujuvammin.
Tärkein oppi minkä olen oppinut, on se että kun lakkaa haikailemasta sellaisten asioiden perään mitä ei voi saada (meidän tapauksessa oma aika) ja nauttii tästä hetkestä (kaunis ilma, lasten kanssa ulkona ja vauva Ehkä nukkuu vaunuissa) jaksaa eteenpäin. Eikä pidä liikaa ajatella asioita eteenpäin koska siitä masentuu. On parempia ja huonompia päiviä.
itseäni auttavat myös rutiinit, eli illalla ennen nukahtamista (joka ei nykyisin vie pitkään) mietin etukäteen mitä seuraavana päivänä tehdään. P' ääosassa on lasten kerhot sekä ym vierailujen suunnittelu, ja lisäksi mietin jonkun kotiaskareen mikä olisi hyvä saada tehdyksi. Jos ei ehdi tai saa aikaiseksi, niin siitä en ota pulttia, lapset on tärkeimmät.
Jaksamista sinulle! Väsymyksen ja masennuksen ero on hiuksenhieno, muista puhua tuntemuksistasi neuvolassa
Kaikki on kirjoittanut todella hienoja kommentteja joten en kirjoita niitä samoja uudelleen! Tuli vaan mieleen tuosta kun kerroit että vauvaa pitää kantaa paljon päivisin! Meillä on kantoliina ja tiedän että se kuulostaa joidenkin mielestä todella hankalalta ja monimutkaiselta tai sitten boheemimaiselta mutta parempaa keksintöä ei ole ikinä keksitty!!! Suosittelen todellakin kantoliinan hankkimista/ompelemista! Siihen ei tarvitse mitään erityistä kangasta, ihan tavallinen paksumpi trikoo käy oikein hyvin tai sitten kangas joka ei jousta ollenkaan. 5 m pitkä ja 75 cm leveä. Sitomisohjeita löytyy netistä ja keskustelupalstoilta! Kokeilisit tuota niin elämäsi helpottuisi edes vähän...
T. kahden lapsen äiti... 1v11kk ja 5 viikkoinen vauva
Meidän perheessä on koettu ihan vastaavanlainen kausi. Mieheni on alalla, jossa saa tehdä töitä enemmän kuin jaksaa. Ja kun kolmas lapsi syntyi, jäin kotiin lasten kanssa. Tässä vaiheessa muutettiin myös uudelle paikkakunnalle (joskaan ei kovin kauas). Elämä pyöri pelkästään lasten ympärillä. Illalla kun mies tuli kotiin, olin aivan loppu. Olin huono äiti, huusin ja meuhkasin ihan pikku jutuista ja sitten oli paha mieli.
Olin tosi onneton, väsyin enkä jaksanut tehdä mitään ylimääräistä. En enää halunnut lähteä mihinkään eikä mikään tuntunut enää hauskalta. Lopulta mieheni tajusi tilanteen ja passitti lääkäriin. Ajateltiin molemmat, että minulla on joku fyysinen sairaus, joka aiheuttaa voimattomuutta jne. Diagnoosini verikokeiden ja muiden tutkimusten jälkeen oli lievä masennus. Sen jälkeen laitoimme elämämme remonttiin.
Mies ei enää tee ylitöitä kuin ihan satunnaisesti, hän potkii minut töistä tullessa ulos. Lenkille tai kirjastoon tms. Pyrimme järjestämään joka päivä minulle omaa aikaa, mikä on tosi tärkeä juttu. Olemme myös kiinnittäneet enemmän huomiota parisuhteeseemme ja yhteiseen aikaan.
Nyt pahin on ohi ja olen toipumassa. Vaikka vieläkin on huonoja päiviä, jolloin tuntuu että ollaan taas lähtöpisteessä. Mutta suunta on ylöspäin ja mieleni on valoisampi.
Tärkein juttu, minkä tämän matkan varrella olen oppinut, on tämä kotiäidin työn arvostaminen. Jos tätä ei osaa arvostaa, sitä ei myöskään jaksa tehdä. Ja luulenpa, että miehenikin on oppinut arvostamaan sitä :) Perheessä isälläkin on vastuunsa ja velvollisuutensa. Äidit väsyy kotiin, jos heidät jätetään yksin selviytymään kaikesta.
Toivottavasti tarinastani on sinulle ja perheellenne edes hitusen apua. Elämän ei ole tarkoitus olla jatkuvaa sietokyvyn rajoilla olemista!
Oletko kokeillut vaunuja sisällä? Meillä ainakin on toiminut hyvin vaunut sisällä(tietty vaatii vähän tilaa). Olen pääsääntöisesti neljän lapsen kanssa yksin (mies yrittäjä joka tekee reissuhommia, koti ja ulkomailla). Ensimmäisen perivaljakon kanssa (ikäeroa 1v4kk) olin itsekkin väsynyt ja stressaantunut, mutta nyt toisen parivaljakon(ikäero 1v3kk ja ikäero isompiin 4v) kanssa olen osannut olla paljon rennompi. Kotityöt sun muut saavat olla jos niitä ei kerkeä tehdä ja se autta kun asiat valmistelee etukäteen(esim perunat kuorii kun kerkeää niin ei tarvi kiireellä niitä ruveta laittamaan). Isommat lapset (6v ja 5v) tekevat jo vaikka mitä. Ja koko sakki nukkumaan päikkärit yhtä aikaa samalla voi imettää vauvaa ja ottaa itsekkin torkut. Lapset huomaavat jos olet väsyksissä ja stressaat niin hekin ovat hermustuneita. Yritä löytää jostakin omaa aikaa taikka joku harrastus(helpommin sanottu kuin tehty). Sehän voi olla kotona joku kiva juttu josta tulee hyvä mieli. Itse jumppaan lasten kanssa (vaunuja lykkiessä sisällä tai pihalla, tai ihan lattialla) tai tanssiminen yhdessä on kivaa ja vauva menee siinä sylissä painona (ja nauttii myös).
Voimia ja jaksamista sinulle, ja kyyllä se kohta helpottaa vaikkei nyt juuri siltä tunnukkaan. Hyvää kevättä:)
Minullakin kolme lasta (kaikki alle kouluikäisiä vielä) ja olen kokenut noita samoja tunteita niin monen monta kertaa. Tosin täytyy myöntää, että meidän pienin (nyt taapero 1v.5kk) oli vauvana " helppo" , ei itkenyt juuri koskaan ja viihtyi sitterissä, lattialla ym. mihin vain laittoi...Ja SILTI olin välillä tosi väsynyt, poikki, ärsyyntynyt, kiukkuinen ja vaikka mitä. Osittain johtui varmasti muusta elämän stressistä (rakentaminen ym.) ja omasta täydellisyydentavoittelusta ja ehkä myös isompien lasten kiukuttelusta tms. Ja kyllä siinä varmasti mulla oli myös hormoneilla tekemistä asian kanssa eli ehkä jonkinasteista synnytyksen jälkeistä masennusta myös oli taustalla.
Mutta kyllä lukemani perusteella sinun tulisi tarttua ainakin muutamaan asiaan, jotta et ihan uupuisi taakkasi alle ja alkaisit kokemaan lapsista myös iloa ELI:
1) keksi joku " ihan oma juttu" esimerkiksi kerran viikossa, josta et luovu kuin hätätilanteessa, se voi olla jumppaa, uimista tms. suosittelen erityisesti liikuntaa, koska se tuottaa mielihyvähormoneja, joita jokainen tarvitsee!
2) puhu tuntemuksistasi neuvolassa tai missä tahansa, missä sinua kuunnellaan, puhuminen on terapiaa! tai sitten kirjoita tälle palstalle...
3) käy lasten kanssa jossain perhekahvilassa, seurakunnan perhekerhossa, leikkipuistossa tai missä tahansa, jossa saat kontaktia muihin äiteihin eli vertaistukea
4) unohda välillä ne kotityöt, alenna rimaa ihan tietoisesti, anna pyykkien lojua ja leivänmurusten täyttää lattia...(tiedän, että se on vaikeaa, mutta silti), osta joku ihan hömppä naistenlehti ja laita mies lykkimään vauvaa vaunuilla ulos ja juo kahvisi ihan rauhassa...
Välillä meidän pienten lasten äitien on vain " raivattava" se oma tila ja aika. Siihen meillä on oikeus, että taas jaksetaan tehdä tätä vaativaa työtä.
terveisin
Menninkäinen
Olipas mukava lukea tälläistä kannustavaa, tukevaa ja myötätuntoista keskustelua, jossa ei ole inhottavaa arvostelua ja mollaamista!
Ota ihmeessä aikaa itsellesi! Pieni hengähdys ja irtiotto arjesta saattaisi auttaa! Toivon sinulle jaksamista! Jossain vaiheessa helpottaa varmasti...
Tiedän sen itsestäni. Eikä se unikaan ja oma aikakaan, mutta nyt vasta kun on vauva 1.5v, tuntuu ihan erilaiselle. Alkaa iloita taas toisella tapaa lapsistaan, minulla niitä on kaksi. Ja jossain vaiheessa toisen synnyttyä oli juuri nuo tunteet.
Koita miettiä, miten voit helpottaa elämääsi eniten, sillä pääset alkuun. Mitä oikeasti kaipaat itse? Miten joku muu voisi osallistua enemmän, että voisit tehdä jotain muuta itseksesi? Joku jumppa tai pelkästään ulos meno tai joku helppo, ei entisestään lisää rasittava, yhteinen harrastus tai tekeminen, joka on kivaa, voisi olla kiva juttu. Kunnes kaikki alkaa sujua ja pikkuhiljaa helpottaa, ja löytyy taas se ilo kaikesta. Minusta on esimerkiksi kivaa leipoa lasten kanssa, tai askarrella, lukea kirjoja, tai käydä lenkillä ja luontoa tutkimassa, tai uimassa, mummolassa... vaikka niissä on omat vaivansa, ja joskus on niin väsyksissä ollut tai hankalassa tilanteessa, että ei nekään mikään ole onnistunut. Edes kirjan lukemisesta ei ole tullut mitään välissä. Sillon on pakko viheltää peli poikki ja panna lapset ja itsensä nukkumaan.
Ja lapset, kun mummo sanoi vuosi sitten että " nyt ne lapset on parhaimmillaan, nauti nyt" se tuntui jotenkin tosi naurettavalle ja kamalalle samaan aikaan, kun minusta tuntui ne lapset vaan rasitteelle, jotka kyllä kasvaa... liiankin nopeaan.. ja menetän jotain kun ei silloin tuntunut todellakaan että ne on " parhaimmillaan" . Nyt olen herännyt jotenkin vasta huomaamaan kuinka väsynyt olinkaan, ja nyt kun on vähän vähemmän väsynyt, ja lapset vain vuoden vanhempia, niin tuntuu jo että ne ovat " parhaimmillaan" nyt ja aina. Enkä ole menettänyt sittenkään mitään. Jälkiviisaana olisin päässyt helpommalla jos olisi isompi ikäero lapsilla, mutta toisaalta olen saanut kaksi toistaan rakastavaa lasta, ja oikean aisaparin... eli heidän välinen sisarussuhde korvaa moninkertaisesti... :)
Eli kaikki voi helpottaa itsestään, yritä jaksaa vaan (vuosi?), niin on ihan toinen ääni jo kellossa. Siihen asti sinnittele! :)
Tänään on taas ollut niitä päiviä, että minusta tuntuu, että en muuta lapsilleni tee kuin vain huudan pää punaisena.
Minulla on 2,10v. ja 1,9v. pojat. Minä olen monena kertana ajatellut ihan samaa kuin Sinäkin, että enkö osaa iloita lapsistani??? Päivät täyttyvät poikien tekeleistä. Mitä isompi edellä sitä pienempi perässä. Monet asiat hajoitetaan mitä käsiin osuu. En ymmärrä miksi niin pitää poikien tehdä, vaikka olen puhunut heille asiasta ystävällisesti ja vähemmän yställisemmin. Tänään esim. he hajoittivat isän vanhan kirjahyllyn alakaapin ovet. He olivat jotenkin saaneet ne irti saranoistaan ja katki. En ymmärrä miten se voi olla mahdollista??? En ymmärrä miksi kaikki pitää hajoittaa, mitä käsin osuu???
Minua hermostuttaa, kun en saa tehdä mitään yksin ja rauhassa. Mieheni on autotallissa kaikki illat töistä tullessaan. Jos menen häntä pyytämään sisälle avukseni, niin riita on päällä välittömästi. Haluaisin omaa aikaa: saisin käydä rauhassa vessassa, saisin syödä rauhassa ja saisin olla rauhassa jatkuvilta " äiti" huudoilta.
Päivittäin toivon, että pojat kasvaisivat äkkiä isoiksi ja saisin omaa aikaa itselleni. Olisipa olemassa jokin nappula, jota voisi painaa ja lapset kasvaisivat silmänräpäyksessä 20 -vuotiaiksi.....
Kaikki alkaa itsestasi. Muista huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja terveydestasi, ettei sinulle kay niinkuin minulle....verenpainetauti alle 40v. Itse myos stressasin kaikesta mahdollisesta yrittaen pitaa talouden kunnossa ja hoitaa 4 lasta jakoiraa. Mieheni on paljon poissa ja silloin kun on paikalla on tietokoneen orja...
Mita sain palkaksi, korkean verenpaineen ja menetetyn terveyden! Kuulostaa ankealta mutta totta.
Meillä tosin vasta kaksi lasta, mutta kolmas tulossa. Olen tietoisesti valinnut kotonaolemisen, mutta on ollut todella raskaita hetkiä, vaikka mies auttaa ja jakaa myös lastenhoidon.
Meillä on ruokailun kanssa täsmälleen samanlaista, vaikka lapset 5v tyttö ja 2v poika. Kun poika oli vauva, hän oli todella haastava: ei nukkunut päiväunia oikeastaan ennen kuin 9kk alkaen n.1,5-vuotiaaksi saakka, ja häntä sai kanniskella myös paljon, koska ei viihtynyt yksinään. Ei suostunut olemaan pinnasängyssä eikä viihtynyt vaunuissa, työntelin 40 minuuttia tuutulauluja hyräillen ja sain pojan nukahtamaan 10 minuutiksi. Poika ei myöskään keskittynyt lainkaan rinnalla jos joku liikkui samassa huoneessa, joten imettämiset olivat haasteellisia ja isosisko puuhasi sillä aikaa todellakin omiaan.
Edelleen poika vähäuninen, sukuvika isoisältä, eikä nuku päikkäreitä, yöunet samanpituiset kuin aikuisella, n. 23-7.30.
Vauva-aikana oli todella vaikeaa lähteä minnekään kerhoihin, sillä takana oli ehkä hänen kanssaan todella huonosti nukuttu yö, ja hän saattoi nukahtaa juuri kun olisi pitänut valmistautua lähtemään, silloin´tuntui, että nyt jos tuo nukkuu itse hetkenkin, en herätä.
Molemmat lapset vilkkaita ja hyvin omatoimisia, joten heille saa järjestää tekemistä kaiken aikaa, ja nyt on jo tullut ajatuksia mitä sitten kun kolmas tulee, miten minä jaksan ja pärjään.
Itselläni on harrastus jonka parissa ulkoilen ainakin tunnin pari päivässä, ja se on pitänyt minut kasassa.
Jos saat, pyydä hoitoapua niin että joku tulee kotiin katsomaan lapsia hetkeksi tai viet isommat edes mummolaan tms. ja mieheltä apua iltaisin, jotta pääset jonnekin itseksesi tuulettumaan säännöllisesti.
Ota omaa aikaa kotona lehden lukuun ja kahvinjuontiin, vaikka niin että vauva sitterissä jalan vieressä ja isommat puuhaamaan jotain. Jos itse jaksat, ulkoile lasten kanssa niin paljon kuin pystyt, se purkaa ainakin lapsista energiaa tosi paljon ja sattavat olla sisälläkin " helpompia" (ainakin meillä), jätä kotityöt vähemmälle, vaikka ne kerääntyykin. Hanki valmiiksi pikku juttuja lapsille, jotain pieniä tarrakirjoja tai muuta uutta askaretta, jolla saat hihasta ässävalttisi kun haluat hengähtää hetken itseksesi.
Tsemppiä ja voimia sinulle!!
PS Itse tein tuon ruuan annostelun suhteen niin, että laitoin lautaselle vain ruokalusikallisen lämmintä ruokaa, pari pienenpientä kurkunpalaa ja teelusikallisen raejuustoa, esimerkiksi. Sitten sai lisää jos maistui, eikä lautasellisen syöminen ollut lapselle ylivoimaista:-)
Sinun ei todellakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että ärsyynnyt kun vauva itkee etkä voi tehdä mitään sillä hetkellä! Sehän on normaalia äidintuntemusta. Tai siis tiedän että se saa ärsyyntymään suunniltaan kun kuulee että vauva itkee ja itse on kiinni toisessa lapsessa.
Ja piti vielä lisätä, että on oikeasti TODELLA raskasta olla yksin pitkät
päivät pienten lasten kanssa, siis YKSIN! Siitä minulla on kokemusta, koska mieheni joutuu tekemään pitkiä työvuoroja, olen tänäänkin ollut yhdestä saakka yksin lasten kanssa, ja mies pääsee vasta myöhemmin yöllä töistä. Vaikka mies on puhelinsoiton päässä, hänestä ei ole koskaan sillä hetkellä apua kasvatuksellisiin tilanteisiin jotka joudun hoitamaan yksin ja itse. (Meillä appivanhemmat asuvat 15km päässä, mutta he eivät koskaan kutsu minua ja lapsia kylään miehen pitkien työpäivien aikana, ja on nihkeätä tuppautua kutsumatta, joten heistä ei ole apua.)
Siksi olisi niin tärkeää saada irtiottoja edes hetkeksi kotoa ja lapsista, että jaksaa paremmin!
Sua varmaan auttais ainakin ensi alkuun, että saisit vähän lomaa lapsista!!! Eikö sun mies auta missään hommassa tai voisko se järjestää sulle vapaan lauantain, että pääset tyttökaverin kanssan shoppailemaan, joskus elokuviin, urheilemaan, tms??? Jos ei niin hommaa ihmeessä joku hoitaja välillä. Kuulostat tosi väsyneeltä. Jokaiselta (itseltäni ainakin) menee hermo jos lapset on ainoa sisältö elämässä... ja heillekin se on raskasta jos äiti heidän kauttaan tarvitsee oman onnellisuutensa!!! Siis vähän itsekkyyttä ja otat omaa aikaa sen verran, että et saat ajatukset irroitettua lapsista hetkeksi ja mietittyä mukavia juttuja... mutta äitiys on aina sellasta syyllisyyden tunnetta, milloin mistäkin, kuten sanoit tekemisestä tai tekemättä jättämisestä... mutta siihenkin auttaa jonkun verran kun on vähän omaakin elämää tasapainottamassa hermoja... :)