Miten teillä muilla ikisinkuilla kestää pää yksinäisyyttä?

Yht 27 vuoden seurustelujen ja avioliiton jälkeen oli oikein mukava kokemus olla ja elää yksin 4 vuotta. No lukuisien sattumien kautta päädyin taas uuteen avoliittoon, ja jotenkin jäin kaipaamaan sitä yksin oloa ja vapauden tunnetta.

M57

En ole yksinäinen, vaikka olen sinkku. Ihan parasta olla kotonakin ihan vaan itsekseen!

Olen yksin mutta en yksinäinen.

Yhdessä mutta erillään. Molemmilla oma asunto. Saa parhaat puolet parisuhteesta ja sinkkuudesta. Hyvin toimii. 

No ei ehkä päivä päivältä hieman paremmin. Yritän löytää keinoja selviämiseen yksin. Töitä piisaa. 

Pää ei kestä jatkuvia tuttujen ja kavereiden ehdotuksia tapaamisista ja kahville menemisistä. Aina on keksittävä tekosyitä että saisi olla itsekseen.

En ole tippaakaan yksinäinen, rakastan omaa rauhaani. Olisi kauheaa jos himassa olisi aina joku ja jopa ennen mua :D ihan maksimissaan jokin viikko yhdessä - viikko erillään -systeemi kävisi yhdessä asumiselle, mieluiten kuitenkin kokonaan erilliset kämpät ja nähtäisi parina iltana viikossa. Jos siis seurustelisin. Mieluummin en halua seurustella ollenkaan, en tiedä mitä saisin siitä itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ikisinkkuus ja yksinäisyys eivät kulje käsikädessä.

Olen myös sitä mieltä, että samassa taloudessa asuva perheellinen ei voi olla yksinäinen.

Jengi ei tunnu ymmärtävän yksinäisyyden konseptia. Ulkopuolisuus ja ymmärtämättömyys ei ole yksinäisyyttä.

Ei vaan sinä et ymmärrä. Yksinäisyys on aina kokemuksillista. Yksilö itse määrittää tämän tunteen. Joku voi todellakin olla seurassakin yksinäinen, joku toinen ei ole erakkonakaan.

Höh,  rakastamme toisiamme ja on mukavaa. 25 vuotta oltu kimpassa.

Vierailija kirjoitti:

En ole tippaakaan yksinäinen, rakastan omaa rauhaani. Olisi kauheaa jos himassa olisi aina joku ja jopa ennen mua :D ihan maksimissaan jokin viikko yhdessä - viikko erillään -systeemi kävisi yhdessä asumiselle, mieluiten kuitenkin kokonaan erilliset kämpät ja nähtäisi parina iltana viikossa. Jos siis seurustelisin. Mieluummin en halua seurustella ollenkaan, en tiedä mitä saisin siitä itselleni.

Sama täällä. Heräsin tänä aamuna ennen klo 7 tuunailemaan vanhoja ruskeita huonekaluja vaaleanpunaisiksi. Ihan parasta omassa rauhassa puuhailla omanlaisia juttuja.

Ikinä en enää muuta kenenkään kanssa yhteen vaikka yksineläjänä joutuukin maksamaan enemmän kaikesta. Maksan mielelläni omasta rauhasta. Jos ikinä sekoan vielä parisuhteeseen (erittäin epätodennäköistä) näkisin kumppania max pari iltaa viikossa enkä todellakaan haluaisi viettää joka viikonloppua yhdessä 24/7. Uuvun pelkästä ajatuksesta. Parisuhde ei vaan hyödytä tarpeeksi että viitsisin vaivautua. Päinvastoin, parisuhde hyvin todennäköisesti laskee elämänlaatua. Saattaa olla naiselle jopa vaarallista. Miksi ottaa turha riski kun elämä on hyvää yksin. 

Yksin saa olla juuri niin härö kuin ikinä haluaa olla ilman että kukaan tulee kysymättä kertomaan mielipiteitään

On varmaan vaikeaa, jos viettää aikaansa kotona. Suosittelen harrastuksia ja ulos lähtemistä. Ja lomilla: matkusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ikisinkkuus ja yksinäisyys eivät kulje käsikädessä.

Olen myös sitä mieltä, että samassa taloudessa asuva perheellinen ei voi olla yksinäinen.

Jengi ei tunnu ymmärtävän yksinäisyyden konseptia. Ulkopuolisuus ja ymmärtämättömyys ei ole yksinäisyyttä.

Ei vaan sinä et ymmärrä. Yksinäisyys on aina kokemuksillista. Yksilö itse määrittää tämän tunteen. Joku voi todellakin olla seurassakin yksinäinen, joku toinen ei ole erakkonakaan.

Mielenkiintoinen ajatuksenvaihto. Itselleni elämäni yksinäisimmät ja kauheimmat hetket ovat tapahtuneet nimenomaan seurassa, kun minut on jätetty ulos ja on vielä haluttu jotenkin ilmaista se. Avoliitto oli niinikään ankeaa aikaa, puoliso viihtyi töissä ja kotiin tultuaan söi ja rojahti telkkarin eteen. Ei paljoa jutellut. Sinkkuaika sen sijaan on ollut välillä jopa ylivilkasta ja sosiaalista. Sinkkuna en ihan hirveästi ole kotona, avoliiton aikaan taas olin - melko pitkään kunnes kyllästyin. Löysin uusia kavereita, aloin viettää aikaa heidän kanssa ja niinpä se avoliittoni lopulta päättyi onnellisesti eroon.

Kaipaat enemmän sosiaalisia suhteita, jos oikein ymmärsin. Missä ovat omat ystävät, työkaverit, sukulaiset, naapurit, harrastuspiirien tutut? Ei parisuhteessakaan puoliso voi korvata kaikkea sosiaalista elämää. Hanki lemmikki hellyydenkipeyttä lievittämään ja lähde ihmisten ilmoille avoimilla mielin. Juttele kaupan kassalle, lähde Punaisen Ristin kaveritoimintaan tai muuhun vapaaehtoistyöhön.

Ei yksinäisyys ole  sinkkuudesta  kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvin kestää. Olen pienestä pitäen ollut hylkiö, niin ei osaa kaivatakaan ketään.

Sama juttu. Mulle se on aina ollut itsestään selvä asia, että tulen olemaan yksinäinen, koska se alkoi jo lapsena. En vaan ole koskaan kuulunut mihinkään porukkaan ja ystävyydetkin, silloin kun niitä vielä oli, niissä olin aina joku hätävara ja pelastaja pulassa, jos vaikka tuli miehestä ero. Kunnes taas löytyi uusi mies, enkä kuullut enää heistä ennen seuraavaa eroa. 

Jossain vaiheessa lopetin myös tämän pelastajana toimimisen ja päätin erakoitua totaalisesti. Silloin vasta tuntui, että alan voida paremmin. Ei ihmisistä ole kuin harmia. Vietän elämäni eläinten kanssa.

Muutaman kerran yritin seurustella, mutta niissäkin kävi oikeastaan samoin kuin noissa ystävyyksissä, että tunsin olevani hätävara ja pelastaja, eli en ollut oikeasti yhtään kiinnostava nainen, mutta hyödyllinen. Ei ole kivaa kuunnella jatkuvasti valitusta miehiltä kuinka vääränlainen olen, mutta kuitenkaan eivät halua missään nimessä erota.

Lopulta lopetin sen miellyttämisen ja päätin, että jos kerran olen tällainen hyödyllinen kynnysmatto, niin olen sitä sitten vain itselleni. En haluaisi olla yksin, mutta olen hyväksynyt sen, ettei minusta ole muuhunkaan. Tiesin jo teininä, että minusta tulee yksinäinen, joten aloitin surutyön jo silloin. Kyllä se nyt nelikymppisenä on jo tehty. Ajattelen niin, että on niitä kurjempiakin kohtaloita kuin mun elon tieni.

Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itseensä unelmiin. Elämä on helppoo kun on joku josta pitää kiinni.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pahemmalta yksinäisyys tuntuu elämän pohjavireenä. Sitä pahemmlta tuntuu kuilu, joka on tömäkästi suhteissaan elävien kavereiden ja oman yksinäisyyden välillä.

En kärsi joka hetki, vaan suurimman osan aikaa olen iloinen ja aktiivinen mutta se pohjavire.

MInua naurattavat kehotukset kehittää uusia harrastuksia ja erityisesti yhteisöllisiä harrastuksia. Voin kertoa, että yksinäisyys voi oikein korostua niissä. Ihmiset elävät omassa kuplassaan, vaikka yhteisöllisesti ollaan tekevinään jotain. Viimeinen yhteisöllinen viritelmäni on ollut kieltämättä mielenkintoinen mutta todella rasittava ja kamala. Toisaalta se on vaatinut työtä niin paljon, että ajattelee vain, kunpa pääsisi pian rauhaan. Toivottavasti en enää haksahda yhteisöllisyyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ajattelee, että miten paljon parisuhteissa on väkivaltaa, riitoja ja eroja, niin oikeastaan olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa. Saa esimerkiksi syödä mitä haluaa, sisusta koti miten haluaa ja olla kotona melkein alasti ilman, että täytyy ottaa muut huomioon. 

Minusta on hirveän surullista, että niin moni tyytyy nuorena täysin vääränlaiseen ihmiseen jonka kanssa parisuhde on tietenkin kaikkea muuta kuin helppoa, rentoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Osa jopa tekee tuon saman väärän valinnan toisen ja kolmannenkin kerran kun ei osaa (tai halua) priorisoida niitä parisuhteen onnistumisen kannalta tärkeitä ominaisuuksia vaan tekee valinnan ihan väärien piirteiden perusteella. Valitettavan moni ei oikein edes valitse vaan tyytyy siihen mitä saa ja sietää aikansa sekä toivoo josko tuo toinen vielä muuttuisi..

Tuollaisten kokemuksien seurauksena sitten suhtautuu pahi

Niin. Vaan kun ei sitä toista tunne tarpeeksi tai toisen todellinen luonne paljastuu liian myöhään. Alussa kaikki on hyvin mutta sitten tapahtuu jotain jota ei siedä. Parissa kumppanissa on ollut minulle sopimaton luonteenpiirre ja olen asiasta huomauttanut mutta ei ole auttanut. Kun olen pyytänyt lopettamaan sopimattoman käytöksen, se on vaan jatkunut ja jatkunut. Koin että hän ei kunnioittanut minua yhtään. Joten ero on ainoa mahdollinen ratkaisu. Yksin oleminen ei ole ongelma, ystäviä riittää. Kuitenkin haluaisin vielä löytää sen oikean.

Oon jo niin tottunut yksinoloon että se on ihan normi. Niinsanottu sääntö. Moni tosin ihmettelee ja kummastelee tai taivastelee mun sinkkuutta, mut siinähän ihmettelee. Keskittyköön vaan omaan elämäänsä. Näillä mennään. 

Vierailija kirjoitti:

Oon jo niin tottunut yksinoloon että se on ihan normi. Niinsanottu sääntö. Moni tosin ihmettelee ja kummastelee tai taivastelee mun sinkkuutta, mut siinähän ihmettelee. Keskittyköön vaan omaan elämäänsä. Näillä mennään. 

Hyvä pointti. Elämänmuutos on aina stressaava, oli se sitten ero tai pitkän yksinelon jälkeen seurustelun aloittaminen. En itse voi ajatellakaan, että elämääni kuuluisi oleellisena osana joku ihminen, joka veisi aikaani, odottaisi yhteistä tekemistä ja jatkuvaa huomiointia, mm. romanttista ja eroottista. Puhumattakaan mahdollisista kompromisseista ja uusista sosiaalisista kontakteista sekä niihin liittyvistä osallistumisista/ vaatimuksista jota muutos toisi tullessaan. Ihan hirvittää jo listata nämä asiat.