Miten teillä muilla ikisinkuilla kestää pää yksinäisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisten harrastusten kautta saa helpotusta. Esim. vapaaehtoistyö ym. Sitten matkustelu ja pidemmäksi aikaa jääminen johonkin toiseen maahan voi tuoda yllätyksiä aivan erilaisesta sosiaalisesta kulttuurista. Kannattaa tiedostaa se, miten erilainen sosiaalinen kulttuuri Suomessa on. Se ei ole helppo ja yksinäisyys on rajusti lisääntynyt. Oli aikanaan silmiä avaava kokemus kun ensimmäisiä kertoja olin pidempiä aikoja ulkomailla maassa jossa oli paljon parempi sosiaalinen kulttuuri kun Suomessa. On aina erikoinen tunne tulla matkoilta Vantaan terminaaliin ja tiedostaa, että nyt tulen taas tänne jossa on aika laimea sosiaalinen kulttuuri.

Melkoista shokkihoitoa saa jo siinä, että häipyy tältä palstalta ihan oikeiden ihmisten pariin. Sitä ihan hämmästyy huomatessaan ettei kaikki kanssakulkijat olekaan mulkkkuja vaan ihmiset on mukavia ja kohteliaitakin eikä kukaan jankkaa trumpista, putinista eikä persuista..

Vierailija kirjoitti:

Sinkkuuden syy löytyy tavalla tai toisella aina peilistä. Osa syistä on toki sellaisia joihin ei voi itse vaikuttaa esim geenilotossa häviäminen tai ikä. Eikä parisuhde ole mikään ihmisoikeus. Semmosta se elämä on, ei voi saada kaikkea. Mutta on niitä kurjempiakin kohtaloita kuin sinkkuus. Aattele jos oisit vaikka syntynyt ilman käsiä ja jalkoja. 

Ei tässä kukaan kaikkea vaadi. Parisuhde on normaali vaatimus ja sitä ei nykyään tinder, paska, some, aikana saa mitenkään. Tv. Töissäkäyvä m 39.

Koska olen ikisinkku vapaaehtoisesti, en luonnollisestikaan koe itseäni yksinäiseksi. Kotona minulla on seurana koira ja kissa, töissä tapaan paljon ihmisiä (sekä työkavereita että potilaita) ja lisäksi minulla on läheisiä ystäviä ja perheenjäseniä. 

Tunnen toki sympatiaa kaikkia yksinäiseksi itsensä kokevia kohtaan, mutta ikisinkut eivät välttämättä ole yksinäisiä kuten tästäkin ketjusta huomaa. Parempi otsikko olisi voinut olla "miten teillä muilla yksinäiseksi itsensä kokevilla ikisinkuilla pää kestää" tms. 

Vierailija kirjoitti:

No varsinaisesti en koe itseäni yksinäiseksi, mutta ärsyttää miten paljon joudun miettimään asioita. Esim. jos naisena lähden yksin matkalle, tai vaikka vaan keikalle, pitää miettiä millä pääsen turvallisesti yöllä kotiin. Jos olisi mies, ei tarvitsisi miettiä. Ja eipä siihen oikein mikään auta muuta kun hyvä etukäteissuunittelu. Kotona tykkään kun kukaan ei kyttää. 

Minusta tuo alkaa tuntua hirvittävän raskaalta, että aina ja kaikessa saa miettiä pahimpia skenaarioita ja varautua pärjäämään yksin tuli mitä tuli. Olen siis ikisinkkuuden lisäksi myös yksinäinen eli en voi missään asiassa laskea sen varaan, että joku auttaisi jos tilanne olisi hankala yksin pärjättäväksi.

Lisäksi olen alkanut tuntea aika inhottavaksi sen tosiasian, ettei kukaan odota minua ikinä missään (työpaikallakin taitaisivat odottaa vain sen 7vrk ja pistäisivät irtisanomisilmoituksen postiin) eli en koskaan voi kertoa kenellekään minne olen menossa, kauanko olen poissa tai mihin aikaan palaan. Ketään ei kiinnosta vaikken tulisi ikinä takaisin.

Samaa mieltä kuin ap. Aikansa menee kaverisuhteilla kun jaksaa vielä kovasti kodin ulkopuolisissa riennoissa mennä mutta ei niilläkään loputtomiin korvata parisuhdetta. Kiva olla jonkun kanssa kotonakin eikä olla aina menossa jonnekkin seuraa hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin monia vuosia naimisissa, mutta tunsin itseni todella yksinäiseksi. Miehestä ei ollut minkään asian keskustelijaksi. Nyt ilman parisuhdetta en tunne itseäni yhtään yksinäiseksi, päinvastoin. 

Tämä. On kamalin tilanne kun on suhteessa mutta henkisesti yksin, jonkun kanssa joka ei halua tai pysty ajatuksistaan juttelemaan normaalisti saatikka olemaan kiinnostunut mitä puolison päässä liikkuu. Silloin voi yhtä hyvin olla oikeasti yksin ja vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun ajattelee, että miten paljon parisuhteissa on väkivaltaa, riitoja ja eroja, niin oikeastaan olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa. Saa esimerkiksi syödä mitä haluaa, sisusta koti miten haluaa ja olla kotona melkein alasti ilman, että täytyy ottaa muut huomioon. 

Minusta on hirveän surullista, että niin moni tyytyy nuorena täysin vääränlaiseen ihmiseen jonka kanssa parisuhde on tietenkin kaikkea muuta kuin helppoa, rentoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Osa jopa tekee tuon saman väärän valinnan toisen ja kolmannenkin kerran kun ei osaa (tai halua) priorisoida niitä parisuhteen onnistumisen kannalta tärkeitä ominaisuuksia vaan tekee valinnan ihan väärien piirteiden perusteella. Valitettavan moni ei oikein edes valitse vaan tyytyy siihen mitä saa ja sietää aikansa sekä toivoo josko tuo toinen vielä muuttuisi..

Tuollaisten kokemuksien seurauksena sitten suhtautuu pahimmassa tapauksessa epäluuloisesti koko konseptiin vaikka kohdalle osuisikin itselle sopiva ihminen jonka kanssa yhdessäelo ei olisi minkäänlaista tahkoamista.

Mutta niin se menee, että ei niitä huonoja kokemuksia voi poiskaan pyyhkiä eikä myöskään sitä, että useimmat niistä oppii vain sen ettei enää halua hakata päätään samaan seinään.

Vierailija kirjoitti:

Olen ostanut seksiä noin 85 kertaa. Hyvin kestän yksinäisyyden. T: kiltti mies

 Yksinäisillä naisilla ei ole sitä mahdollisuutta. 

No ei aina kestä. Mut kyllähän pillua saa aika edullisesti.

Ei se kestäkään. Siis mun pää tätä yksinäisyyttä. Olen reilu neljäkymppinen ikisinkkunainen ja roikun ihan mielenterveyteni rippeillä nykyään. Jonnekin neljäänkymppiin asti jaksoin toivoa, että löydän joskus elämänkumppanin ja rakkautta, mutta tuon rajapyykin jälkeen olen pikku hiljaa tajunnut, että yksin tässä taidetaan jäädä. Olen lopen kyllästynyt tekemään asioita yksin, viettämään kaikki lomat ja juhlat yksin, hoitamaan kaikki arjen asiat yksin. En koe elämääni elämisen arvoiseksi yksin. Nykyään olen aika jumittautunut kotiini, liikuntaa yritän harrastan vielä jonkun verran, kaikki muut menot on jäänyt edellä mainitusta syystä. Olen juhlinut ja kolunnut tapahtumia, matkustellut, opiskellut jne jne. Nyt en enää jaksa. En jaksa enää toivoa. Tämä on aiheuttanut sen, että en tiedä miten jaksan elää loppu elämäni näin. Koko ajan on huono olla ja paha mieli, eikä mitään kivaa odotettavaa koskaan. En muista koska olisin tuntenut itseni onnelliseksi. Tämä yksin jääminen on aiheuttanut järkyttävän ulkopuolisuuden ja kelpaamattomuuden tunteen ja inhoan nykyään itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Ei se kestäkään. Siis mun pää tätä yksinäisyyttä. Olen reilu neljäkymppinen ikisinkkunainen ja roikun ihan mielenterveyteni rippeillä nykyään. Jonnekin neljäänkymppiin asti jaksoin toivoa, että löydän joskus elämänkumppanin ja rakkautta, mutta tuon rajapyykin jälkeen olen pikku hiljaa tajunnut, että yksin tässä taidetaan jäädä. Olen lopen kyllästynyt tekemään asioita yksin, viettämään kaikki lomat ja juhlat yksin, hoitamaan kaikki arjen asiat yksin. En koe elämääni elämisen arvoiseksi yksin. Nykyään olen aika jumittautunut kotiini, liikuntaa yritän harrastan vielä jonkun verran, kaikki muut menot on jäänyt edellä mainitusta syystä. Olen juhlinut ja kolunnut tapahtumia, matkustellut, opiskellut jne jne. Nyt en enää jaksa. En jaksa enää toivoa. Tämä on aiheuttanut sen, että en tiedä miten jaksan elää loppu elämäni näin. Koko ajan on huono olla ja paha mieli, eikä mitään kivaa odotettavaa koskaan. En muista koska olisin tunte

Tiedän tunteen ja noin se oli mullakin, että noin nelikymppiseksi asti sitä jaksoi elätellä toivoa siitä että jossain kohtaa sen oman elämänkumppanin. Tuon ajatuksen voimalla sitä jaksoi vielä mennä, tehdä ja olla aktiivinen mutta tuossa iässä se tuli stoppi mullekin. Nykyään sitten ei juuri muuta elämään vapaa-ajalla kuulu kodin ulkopuolella kuin lenkkeilyä joka sekin kyllä jo maistuu aivan puulta ainakin näissä maisemissa (pk-seutu). 

Muutenkin voin samaistua aivan kaikkeen kirjoittamaasi.

Otan osaa, ap. Oikeasti.

Itse olen niin ääri-introvertti, etten edes "osaa" potea yksinäisyyttä. Minulla helposti vierähtää viikkoja tai jopa kuukausiakin siten, että vaihdan vain muutaman sanan kaupan kassan tai bussikuskin kanssa. Muutaman kerran vuodessa tapaan vanhoja sukulaisia, mutta muuten olen täysin yksin.

Toki voin lukea itseni onnekkaaksi myöskin siinä mielessä, että syrjäänvetäytyvyydestäni huolimatta minulla on kuitenkin ystäviä - vaikken heitä kovin usein tapaakaan. Kaveripiirini on pysynyt lähestulkoon samana aina kouluvuosista asti, ja kaipa se sitten tuo jonkinlaista tiedostamatonta mielenrauhaa, vaikka minulla usein kestää jopa kuukausiakin viesteihin vastaamisessa. :P

Ainoa kerta omassa ikisinkun elämässäni, kun pääni ei meinannut kestää, olikin, kun joku löysi tiensä elämääni häiritsemään tuttuja rutiinejani. Sain pienen maistiaisen siitä millaista nk. tavallinen elämä toisen ihmisen kanssa olisi - kunnes hän yllättäen vihelsi pelin poikki ennen kuin mitään suhdetta oli ehtinyt syntyäkään. Se kieltämättä hajotti. :D Tuhat kertaa mielummin olisin aina ollut täysin yksin, ilman tuota ohimenevää kokemusta.

Hyviä -ja huonoja kausia on. Pää kestäisi lähes ongelmitta, jos olisi ikuinen kesä ja kesä harrastukset. Suomi on karu maa.

Omalla kohdalla, isoin ongelma on taistella jatkuvia stereotypioita vastaan. Saa automaattisesti muiden miesten synnit niskaan ja leiman.

Sitten on myös tämä, kun naiset tylyttää, sellaiset yksilöt jotka kokevat kiinnostusta, mutta eivät voi omalta osaltaan mitään aloitetta tehdä tms osoittaa rehellistä kiinnostusta verbaalisesti tai positiivisin elein. Vöi jösses sitä sähkö ilmassa, elekieltä, äänensävyä jne nyansseja... viimeksi eilen taas kävi näin.

Arvatkaa vaan miltä tuntuu miehenä saada passiivis agressivista tylytystä, joka on todella halventavaa ja julmaa.
Toivo on vaarallinen asia, eikä anna ihmisen unohtaa.... Tuo mainittu tylytys muistuttaa minua siitä, että on sittenkin olemassa naisia, joita minä ihmisenä kiinnostan, herätän heissä haluja. Tämä tapahtuu yleensä just kun olen taas "sinut itseni kanssa" , ja olen päässyt taas kerran eroon naisen kaipuusta.

Onneksi kesäkausi on taas lähellä, pääsee ulkoharrastusten pariin paremmin. Kesän kauneus auttaa.

Kaikkea hyvää muillekkin sinkuille, ja jaksamisia, hymyjä ja naurua oli se sitten vaikka itseironiaa.

t, M44 maalta, mökin erakko luonnon helmasta.
ikisinkku, raitis, savuton, päihteetön, aktiivi liikunnallinen, lh, nörtti, vela, Downshiftaaja.

Vierailija kirjoitti:

Olen pitänyt yksin olemisesta lapsesta asti, joten olen väärä henkilö vastaamaan. On ollut tarjokkaita, mutta en halua ajaa toista tilanteeseen, missä kestäisin toista vain pakosta, ja nauttisin elämästäni vain, kun hän lähtisi ulos asioille.

Eikö voisi asua erillään? Aika harvaa miestä tämmöinen kyllä tuntuu kiinnostavan. Mulle naisena tilanne olisi optimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin monia vuosia naimisissa, mutta tunsin itseni todella yksinäiseksi. Miehestä ei ollut minkään asian keskustelijaksi. Nyt ilman parisuhdetta en tunne itseäni yhtään yksinäiseksi, päinvastoin. 

Tämä. On kamalin tilanne kun on suhteessa mutta henkisesti yksin, jonkun kanssa joka ei halua tai pysty ajatuksistaan juttelemaan normaalisti saatikka olemaan kiinnostunut mitä puolison päässä liikkuu. Silloin voi yhtä hyvin olla oikeasti yksin ja vapaa.

Minullakin oli mies, joka kerrankin tuumasi, että olen liian puhelias. Minun olisi varmaan pitänyt hiljaa siivota, kokata ja pitää seuraa miehelle ja näyttää nätiltä. Mies tykkäsi lähinnä pelata tai katsoa jotain huonoja sitcomeja vapaa-ajallaan. Ei oikein natsannut. Monelle miehelle on ollut järkytys, kun tällainen nätti nainen haluaa katsoa jotain Ulkolinjaa ja scifiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se kestäkään. Siis mun pää tätä yksinäisyyttä. Olen reilu neljäkymppinen ikisinkkunainen ja roikun ihan mielenterveyteni rippeillä nykyään. Jonnekin neljäänkymppiin asti jaksoin toivoa, että löydän joskus elämänkumppanin ja rakkautta, mutta tuon rajapyykin jälkeen olen pikku hiljaa tajunnut, että yksin tässä taidetaan jäädä. Olen lopen kyllästynyt tekemään asioita yksin, viettämään kaikki lomat ja juhlat yksin, hoitamaan kaikki arjen asiat yksin. En koe elämääni elämisen arvoiseksi yksin. Nykyään olen aika jumittautunut kotiini, liikuntaa yritän harrastan vielä jonkun verran, kaikki muut menot on jäänyt edellä mainitusta syystä. Olen juhlinut ja kolunnut tapahtumia, matkustellut, opiskellut jne jne. Nyt en enää jaksa. En jaksa enää toivoa. Tämä on aiheuttanut sen, että en tiedä miten jaksan elää loppu elämäni näin. Koko ajan on huono olla ja paha mieli, eikä mitään kiv

Liian nuorena olette luovuttaneet. Kannattaisi vielä yrittää toimia tuossa iässä. Pahemmaksi se vaan muuttuu olotila iän karttuessa. Itse jaksoin 55-v:ksi uskoa ja toivoa ja tehdäkin asialle jotain, no eipä siitä lopulta hyötyä ollut, mutta luovuttanut en.

Yksin on hyvä olla. Voi keskittyä harrastuksiin ja kukaan ei ole haukkumasana. Saa olla rauhassa 😊

En edes halua mitään suhdetta.

M

En tunne itseäni ikinä yksinäiseksi vaikka suurimman osan ajasta vietänkin yksin. Liekö joku palikka mikä puuttuu päästä tai jotain sen sellaista.

Hanki koira. Kotona aina odottaa sinua innokkaasti, vaikka olisit ollut poissa viisi minuuttia. Lisäksi saat pakostakin joka päivä liikuntaa sitä ulkoiluttaessasi.