Lue keskustelun säännöt.
Mikä on masentavin *tavallinen* kohtalo, mikä ihmiselle voi langeta?
20.03.2025 |
Ei siis nyt etsitä mitään äärimmäisiä mutta täysin marginaalisia esimerkkejä, jotka koskee ehkä promillea ihmiskunnasta.
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomaksi jääminen "ilman omaa syytä". Tarkoitan, että puoliso vaan pitkittää lapsentekoa ja vuosien päästä ilmoittaa halusta erota. Jätetty ei löydä uutta puolisoa tai ikä tulee vastaan. Pahimmassa tapauksessa ex-puoliso vieläpä saa lapsia uuden kumppaninsa kanssa.
Minusta se on varsin surullinen kohtalo sellaiselle, joka oikeasti olisi lapsia halunnut.
On ihan riittävän surullista jäädä ilman kovasti toivomaansa perhettä siksikin, ettei onnistunut alun perinkään löytämään sopivaa kumppania. Kuten myös se, että on kumppani, mutta ei onnistuta raskautumaan.
En kai ole muuta väittänytkään?
Esimerkissäni jätetty jää totaalisen yksin lapsettomuutensa kanssa, ja tilannetta pahentaa se, että ex saa myöhemmin lapsia uuden kumppanin kanssa. Jätetyllä olisi ollut mahdol
No, itse olen 49-vuotias nainen, joten voinee sinetöidä lapsettomaksi.
Vietin parhaat vuoteni luonnehäiriöisen hullun kanssa. Onneksi en saanut lapsia hänen kanssaan, vaikka kovasti halusinkin jossain vaiheessa saada useita lapsia. Kun jätin hänet, se oli elämäni paras päätös. Ei kirvele yhtään, että hänellä on nykyään lapsi, minulla ei.
En onnistunut löytämään kumppania. Kyllähän se parisuhteettomuus kirvelee myös, kuten lapsettomuus. Mutta ei se, että eksällä on vaimo ja lapsi. Se sattuisi sitten, jos olisin tullut hänen jättämäkseen, ehkä? Nyt olen vain huojentunut, että minä en ole hänen vaimonsa eikä minun lapseni ole hänen lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairaana, köyhänä ja yksin. Ei enää mitään pointtia elämässä.
Se ettei pääse kunnolla kiinni työelämään vaan saa korkeintaan jotain lyhyitä pätkätyösuhteita ja/tai nollasoppareita joilla ei itseään pysty elättämään eikä niiden varaan voi myöskään tulevaisuutta rakentaa.
Siinä kitkutellessa jää herkästi elämä elämättä, koska kaikki on "sitku"-elämää josta voi vain haaveilla ja jota voi suunnitella, mutta toteuttaminen odottaa sitä aikaa kun vihdoin on se tietynlainen taloudellinen turva minkä vakkarityösuhde antaa.
Eikä sitä päivää välttämättä tule koskaan. Ja jos tulee niin se voi olla jo myöhäistä alkaa perustamaan perhettä jne, koska aika vaan ajoi ohi.
Vierailija kirjoitti:
Sairaana, köyhänä ja yksin. Ei enää mitään pointtia elämässä.
Sitä on vain elossa, mutta ei elä.
Elää lapsuutensa ja nuoruutensa jonkin sairaan yhteisön keskellä kidutuksenomaisissa oloissa. Elää loppuelämänsä mieli pirstaloituneena katsoen sivusta kun vuodet lipuvat ohi, tuntien olevansa kuin kaapattu seuraamaan päättymätöntä kauhuelokuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet täysillä työtä ja silti elämä on pelkkää kituuttamista ja eurojen laskemista, et pysty tarjoamaan lapsille mitä he toivovat, itsellesi et oikein voi sallia mitään. Avioliitto on lakannut olemasta todellinen liitto ja aikoja sitten, mutta ei ole varaa eikä voimia erota ja toisaalta pelkäät, miten ero vaikuttaa lapsiin. Olet tavallisen näköinen, ei erityisiä lahjakkuuksia, kukaan ei koskaan kehu mistään etkä saa kokea olevasi hyvä yhdessäkään asiassa.
Joku koki taas tarpeelliseksi laittaa alanuolen jonkun tragediaan kertomatta edes syytä. Onpa ikävää, mutta siitä ei kannata välittää. Pahansuopia tälle palstalle mahtuu.
Kaikkea hyvää rankkoja kokeneille hyväsydämisille henkilöille ja muille hyviksille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muiden mieliksi eläminen. Itsekin kouluttauduin varmasti työllistävälle ja kuolettavan tylsälle naisvaltaiselle alalle, menin naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa (70-luvulla kumppanin ominaisuuksista ei välitetty, niihin vaan tyydyttiin), perustin perheen ja ostin miehen kanssa ison okt:n isolla velalla, vaikka oikeasti sisimmässäni halusin olla sinkku, matkustella ympäri maailmaa ja elättää itseni luovan alan yrittäjänä. Opin tämän elämisen mallin kotoa, muulla tavalla ei vanhempieni mukaan saanut elää.
Tämä on hyvin monen vanhemman naisen kohtalo. Monesti kaupoissa näkee näitä toisilleen äksyileviä vanhoja pariskuntia. Mies pitää naista itsestäänselvyytenä, perheensä eteen raatava nainen ei saa mitään kiitosta, eikä hän oikeasti edes haluaisi olla vaimo, äiti ja mummo. Suree elämättä jäänyttä elämää.
Ennen meidät naiset vaan aivopestiin tähän, että olemme reppanoita jotka tarvitsevat miehen ja raivostuttavat kersat, joita passata. Sinkkunaisia pidettiin h**rina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ettei pääse kunnolla kiinni työelämään vaan saa korkeintaan jotain lyhyitä pätkätyösuhteita ja/tai nollasoppareita joilla ei itseään pysty elättämään eikä niiden varaan voi myöskään tulevaisuutta rakentaa.
Siinä kitkutellessa jää herkästi elämä elämättä, koska kaikki on "sitku"-elämää josta voi vain haaveilla ja jota voi suunnitella, mutta toteuttaminen odottaa sitä aikaa kun vihdoin on se tietynlainen taloudellinen turva minkä vakkarityösuhde antaa.
Eikä sitä päivää välttämättä tule koskaan. Ja jos tulee niin se voi olla jo myöhäistä alkaa perustamaan perhettä jne, koska aika vaan ajoi ohi.
Tää on tyypillistä asperger-aikuisen elämää. Vaikka kouluttautuisit kuinka työllistävälle alalle, niin töitä ei saa. Tosin jotkut akateemisesti fiksut voivat elättää itsensä apurahatutkijana, mutta sekin on ihan helvetillisen epävarmaa hommaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asua unelmiensa asunnossa muuten, mutta naapuri on törkeäkäytöksinen, rajaton ja ympäristöään häiriköivä porukka. Siis yhden ainoan porukan takia paljon turhaa ylimääräistä mielipahaa.
Vierailija kirjoitti:
Synnyt kuudenneksitoista lapseksi vanhoillislestadiolaiseen perheeseen.
Vielä pahempi on syntyä 8 lapseksi ja sen jälkeen tulee vielä 8 sisarusta lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku koki taas tarpeelliseksi laittaa alanuolen jonkun tragediaan kertomatta edes syytä. Onpa ikävää, mutta siitä ei kannata välittää. Pahansuopia tälle palstalle mahtuu.
Kaikkea hyvää rankkoja kokeneille hyväsydämisille henkilöille ja muille hyviksille.
Koska ketjun aihe on tavalliset kohtalot, ei ääritapaukset
Vierailija kirjoitti:
Asuntovelka, Skoda, nalkuttava pihtaava akka ja pari kiljuvaa kakaraa. Joskus näkee Prisman parkkipaikoilla noita tuon kohtalon kokeneita miehiä istumassa hiljaa skodissaan, tajutessaan että koko elämänsä on pelkkä löyhkäävä kompromissi ja jonkun muun suunnittelema ja ohjaama.
Mikä on estänyt näitä miehiä tekemästä toisenlaisia valintoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuntovelka, Skoda, nalkuttava pihtaava akka ja pari kiljuvaa kakaraa. Joskus näkee Prisman parkkipaikoilla noita tuon kohtalon kokeneita miehiä istumassa hiljaa skodissaan, tajutessaan että koko elämänsä on pelkkä löyhkäävä kompromissi ja jonkun muun suunnittelema ja ohjaama.
Mikä on estänyt näitä miehiä tekemästä toisenlaisia valintoja?
Oma saamattomuus? Sama tosin koskee niitä heidän pihtaavia ja nalkuttavia akkojaan. No, kyllä se yllätysero miehelle vielä jossain käänteessä tulee ja saa pitää rauhassa Skodansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muiden mieliksi eläminen. Itsekin kouluttauduin varmasti työllistävälle ja kuolettavan tylsälle naisvaltaiselle alalle, menin naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa (70-luvulla kumppanin ominaisuuksista ei välitetty, niihin vaan tyydyttiin), perustin perheen ja ostin miehen kanssa ison okt:n isolla velalla, vaikka oikeasti sisimmässäni halusin olla sinkku, matkustella ympäri maailmaa ja elättää itseni luovan alan yrittäjänä. Opin tämän elämisen mallin kotoa, muulla tavalla ei vanhempieni mukaan saanut elää.
Tämä on hyvin monen vanhemman naisen kohtalo. Monesti kaupoissa näkee näitä toisilleen äksyileviä vanhoja pariskuntia. Mies pitää naista itsestäänselvyytenä, perheensä eteen raatava nainen ei saa mitään kiitosta, eikä hän oikeasti edes haluaisi olla vaimo, äiti ja mummo. Suree elämättä jäänyttä elämää.
Ennen meidät naiset vaan aivopesti
Aivan kuin mun äidin tarina. Ero tuli 25 vuotta sitten, se oli kauhea, mutta muutaman vuoden jälkeen äiti alkoi elää oman näköistään elämää.
Luen parhaillaan muistelmateosta, joka kertoo henkilöstä, joka sairastui jo teininä skitsofreniaan. Kyseinen henkilö ei voinut koskaan esim. opiskella, hankkia parisuhdetta tai työllistyä. Hänen sosiaalinen elämänsä typistyi oman perheen jäseniin, joilla oli melkoinen hoivavastuu arvaamattomasti ja eksentrisesti käyttäytyvästä läheisestään. Henkilö päätyi asumaan hoitokotiin jo nelikymppisenä.
Kyseinen henkilö oli syntynyt jo 40-luvulla, ja sairastui 60-luvun alussa, eli lääkkeet ja hoidot ylipäätään ovat kehittyneet niistä ajoista. Mutta hänen kohtalostaan tuli todella surullinen olo. Hän jäi täysin oman sairauskuplansa sisään, ja oli hyvinä hetkinään täysin tietoinen siitä.
Elinikäinen työttömyys - kouluista kortistoon ja sieltä vuosikymmenten päästä kansaneläkkeelle.