Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan muu täällä vaikeiden elämäntilanteiden jälkeen henkisesti taantunut? Minusta on tullut ikäistäni lapsellisempi
18.03.2025 |
Tiedä olenko ollut aina ikäisiäni lapsellisempi. Kyllä minä tuossa aikuistuin yhdessä elämänvaiheessa. Olin hyvin vastuuntuntoinen, ahkera ja ymmärsin asioista paljon. Oli tärkeää tehdä töitä ja elää elämäänsä eteenpäin.
Sitten kasaantui monta asiaa, masennuin ja tilanne oli kuormittava monta vuotta. Olen sen jäljiltä hyvin erilainen. En ollut enää vastuullinen, annoin mennä vain, en jaksanut hallita mitään tai välittää mistään enää. En jaksanut ahkeroida enää, en jaksanut tavata ihmisiä enkä muutenkaan elää enää aktiivista elämää.
Sen jäljiltä minulla on henkinen kapasiteetti rajoittunut. Minua ei kiinnosta ns aikuisten asiat niin paljoa enää. Arvot liittyvät oman hyvinvoinnin ja yksinkertaisemman elämän ympärille. Olen itsekkäämpi. En jaksa mitään ylimääräisiä asioita enkä esimerkiksi mitään sellaisia tilanteita missä olisi riski raskasta/ihastua, en tahdo seksiä, en päihteitä, en halua oikein muuta kuin pitää itsestäni jälleen huolta ja olla tarpeeksi omissa oloissani.
Huomaan, että keskusteluissa olen aika tyhmän oloinen, ei jotenkin jaksa niin panostaa jaaritteluun ja muutenkin tunnen itseni sosiaalisesti vajaaälyiseksi välillä. Muisti ja keskittymiskyky on surkeaa.
Kommentit (29)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sinusta on tullut autenttisempi ja rakastat itseäsi enemmän, etkä enää siedä pinnallista ja epäaitoa keskustelua?
Itsellä samankaltaisia kokemuksia, ja jännä kyllä koen myös jollain tavalla taantuneeni, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla.
En jaksa hetkeäkään etteikö olisi yksinkertaista päästä pohjosiin mutta en tavottanut äitiäsi.
Kyllä me huomattiin alusta lähtien a bimp, että sä olet lapsellinen
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinusta on tullut autenttisempi ja rakastat itseäsi enemmän, etkä enää siedä pinnallista ja epäaitoa keskustelua?
Itsellä samankaltaisia kokemuksia, ja jännä kyllä koen myös jollain tavalla taantuneeni, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla.
Kyllä. Olen rauhallisempi ja rakastan itseäni hyvin eri tavalla kuin ennen. Sisäinen prosessi on ollut todella syvällistä.
En minä itsekseni ollessa pidä itseäni mitenkään kovin vajaaälyisenä. Kun menen sitten tuttujen/kavereiden tai sukulaisen luo niin sitten huomaan, että en oikein jaksa sitä jaarittelua ja sellaista. Siihen väsyy tai sitten pidän huumoria yllä, nauran paljon jos on hyvä päivä. Ehken vain jaksa enää olla enempää mitä olen, kun joskus oli niin pirun tärkeää se mitä työtä teen, millainen status minulla on minkäkin suhteen. Nyt kun ei ole mitään statuksia ja suorittamisia niin sitä on vain oma itse jäljellä. Välillä kai vähän hävettää että pitäisi olla enemmän ja omistaa asioita mutta elämä meni kohdallani miten meni ja nyt keskityn aivan muihin asioihin. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuossa ole mitään lapsellista mitä kuvaat, ap. Se on henkistä kasvua. Ei ihmsen ole tarkoitus jäädä siihen materiaalisen maailman tavoittelu- ja rakenteluvaiheeseen, vaan viimeistään keski-iässä kasvaa siitä yli, ellei sitä aiemmin jo ole kriisit pakottaneet siihen. Ja lopputulos on juuri sellainen mitä kuvaat, yksinkertainen elämä, jossa nautinnon tuovat pienet arjen asiat ja joissa kaipaa aika vähän ulkopuoleltaan ollakseen onnellinen.
Muistakaa myös sitaatti: "It's not a measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet traumatisoitunut. Ehkä terapia voisi auttaa ja ajan kanssa vuosien kuluessa saat itsesi takaisin. Moni jäätyy lopunelämäksi kohdatessaan isoja vastoinkäymisiä. Ei harvinaista.
Aika monelle käy niin ettei jaksa vetää sitä roolia enää jossain kohtaa mitä tältä elämältä yhteiskunnassa odotetaan. Miksi pitäisikään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinusta on tullut autenttisempi ja rakastat itseäsi enemmän, etkä enää siedä pinnallista ja epäaitoa keskustelua?
Itsellä samankaltaisia kokemuksia, ja jännä kyllä koen myös jollain tavalla taantuneeni, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla.
Kyllä. Olen rauhallisempi ja rakastan itseäni hyvin eri tavalla kuin ennen. Sisäinen prosessi on ollut todella syvällistä.
En minä itsekseni ollessa pidä itseäni mitenkään kovin vajaaälyisenä. Kun menen sitten tuttujen/kavereiden tai sukulaisen luo niin sitten huomaan, että en oikein jaksa sitä jaarittelua ja sellaista. Siihen väsyy tai sitten pidän huumoria yllä, nauran paljon jos on hyvä päivä. Ehken vain jaksa enää olla enempää mitä olen, kun joskus oli niin pirun tärkeää se mitä työtä teen, millainen status minulla on minkäkin suhteen. Nyt kun ei ole mitään
Ethän sä ole tyhmistynyt, vaan tajunnut asian ytimen!
Eikö tuo ole sellainen normaali eloonjäämisreaktio. Kun ihmiseltä viedään resurssit pois, niin sitä jää sitten siihen missä se on, pitää siitä kiinni mitä sillä vielä on, ja riskit on tällaiselle ihmiselle oikeastaan mahdottomuus, koska se tietää tuhoutumista. Kognitiiviset kyvyt kyllä heikkenee, koska aivot tarvii virikkeitä. Sun pitää treenata aivoja, aloita vaikka jonkun uuden asian opiskelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole mitään lapsellista mitä kuvaat, ap. Se on henkistä kasvua. Ei ihmsen ole tarkoitus jäädä siihen materiaalisen maailman tavoittelu- ja rakenteluvaiheeseen, vaan viimeistään keski-iässä kasvaa siitä yli, ellei sitä aiemmin jo ole kriisit pakottaneet siihen. Ja lopputulos on juuri sellainen mitä kuvaat, yksinkertainen elämä, jossa nautinnon tuovat pienet arjen asiat ja joissa kaipaa aika vähän ulkopuoleltaan ollakseen onnellinen.
Niin kai. Kuitenkin on minussa jotain sellaista herkkyyttä ja lapsellisuutta siinä mielessä, etten oikein esimerkiksi halua vastuuta elämääni paljoa. Lemmikki on rakas, se riittää. Lapsia en oman hankalan lapsuuden/nuoruuden vuoksi kykene hankkimaan, ainakaan toistaiseksi. Ehkä se on tietynlaista vastuuntuntoa, että ymmärtää realiteetit. Olen joskus ollut niin impulsiivinen ja addiktioihin menevä, että on monta asiaa opittu kantapään kautta ja niitä maksellaan vieläkin. Se pohjakosketus kuitenkin toi lopulta jonkinlaisen rauhan ja uskon elämään kun on saanut mahdollisuuden rakentaa nyt uutta elämää. Ei ole maallista mammonaa, ei oikeastaan paljon mitään mutta sisimissäni koen paljon "rikkautta" mitä ei pysty oikein sanoittamaankaan.
Olen aika varovainen ihmisten kanssa ja herkkyys moniin asioihin on vain vahvistunut. En sinällään pidä sitä huonona mutta kyllä se vähän erakoi muista. Pidän kuitenkin itsekseni olemisesta ja siitä että saan nyt rauhassa olla ja luoda jotain ihan omaa juttuani. Tavallaan minun olemassaoloni ja persoonani ei ole muista kiinni vaikka edelleen häpeän monenlaisia asioita ja osia itsessäni mutta vain ollessani muiden kanssa. Yksin on helpompaa kun ei ole niin omien tunteiden ja pelkojen vietävänä mitä tulee ihmissuhteisiin, joissa koen hyvin usein riittämättömyyttä. Ymmärrän sen johtuvan itsestäni ja omista mielen rakenteista ja hiljalleen olen alkanut hyväksymään mitä on ollut ja mitä on nyt. -ap
Kun olen saanut voimia nyt takaisin niin olen alkanut liikkumaan, tekemään aivojumppaa ja kiinnostun taas asioista aivan eri tavalla. Elämällä onkin väliä ja merkitystä. Se on todella ihanaa kun tuntee, tekee niin nöyräksi kun huomaa selvinneensä ja taas olevansa elämässä tietyllä tavalla mukana eikä jossain harmaassa paksussa usvaisessa kuplassa, josta kuvitteli ettei selviä koskaan ja ettei elämä ole itseä varten. Se oli rankkaa ja monen vuoden rämpiköinti tähän tilanteeseen ja olen siitä kovin kiitollinen, että nyt on taas halua ja voimaa eteenpäin. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tuttava menetti vanhempansa teini-ikäisenä ja sille teinin tasolle tuntuu kaikessa jääneenkin, vaikka on nyt kolmekymppinen aikuinen. On kaiken suhteen todella herkkä, saattaa suuttua ihan mitättömistä asioista ja pyrkii kaikin keinoin vähättelemään toisten ihmisten ongelmia ja vastoinkäymisiä, vertaa kaikkea omaan tilanteeseensa. On hirveän herkkä sen suhteen mitä muut puhuu vanhemmistaan. Jos joku kertoo ongelmistaan omien vanhempiensa kanssa saattaa alkaa itkeä ja raivota miten tällä toisella sentään on vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Yksi tuttava menetti vanhempansa teini-ikäisenä ja sille teinin tasolle tuntuu kaikessa jääneenkin, vaikka on nyt kolmekymppinen aikuinen. On kaiken suhteen todella herkkä, saattaa suuttua ihan mitättömistä asioista ja pyrkii kaikin keinoin vähättelemään toisten ihmisten ongelmia ja vastoinkäymisiä, vertaa kaikkea omaan tilanteeseensa. On hirveän herkkä sen suhteen mitä muut puhuu vanhemmistaan. Jos joku kertoo ongelmistaan omien vanhempiensa kanssa saattaa alkaa itkeä ja raivota miten tällä toisella sentään on vanhemmat.
Hän tarvitsee terapiaa.
Itse en ole ollut tuollainen vaan ennemminkin yliymmärtäjä ja empaattinen. Toivon kovasti että ihmisä kohdellaan hyvin ja minulle on tärkeää toisten arvostus. Kyllä minä joskus osaan revitellä ja tulee mentyä mustan huumorin puolelle ja saatan myöhemmin miettiä että meniköhän yli. Eli tarkoitan että yritän elää niin etten satuttaisi toisia. Joskus liiasta ymmärtämisestä on ollut haittaa ja on ollut aivan liian helppo manipuloida. Nyt tänään tässä vaiheessa olen varovainen ja pidän turvallisen etäisyyden. Joka on todella ihanaa tavallaan. -ap
Olen tietoisesti yrittänyt välttää sitä, että en taantuisi ja lakkaisi välittämästä itsestäni ja taantuisi. - Sillä ellen jaksa välittää itse itsestäni, niin eipä olisi montaa,olisi edes yhtä joka jaksaisi edes hieman välittää minusta?
Pieniä asioita ja teokoja mutta kuitenkin, niin suuria, joiden todellisen suuruuden todennäköisesti tajuaisi kunnolla vasta sitten kun ne jättäisin tekemättä tai ne jäisivät tekemättä ellenhuolehtisi, että ne tulee tehdyksi
Kun vastuu on kaikilla, niin monesti tuntuu, että se ei ole silloin kenelläkään.
Vierailija kirjoitti:
Yksi tuttava menetti vanhempansa teini-ikäisenä ja sille teinin tasolle tuntuu kaikessa jääneenkin, vaikka on nyt kolmekymppinen aikuinen. On kaiken suhteen todella herkkä, saattaa suuttua ihan mitättömistä asioista ja pyrkii kaikin keinoin vähättelemään toisten ihmisten ongelmia ja vastoinkäymisiä, vertaa kaikkea omaan tilanteeseensa. On hirveän herkkä sen suhteen mitä muut puhuu vanhemmistaan. Jos joku kertoo ongelmistaan omien vanhempiensa kanssa saattaa alkaa itkeä ja raivota miten tällä toisella sentään on vanhemmat.
Orpoidentitwetti jäänyt jumiin
Kirjoitat liikaa. Minusta on tullut avaramielisempi