Ihmiset, jotka hankkivat lapsia, vaikka eivät jaksa edellistenkään kanssa

Tiedän perheen jossa jo ensimmäisen lapsen kohdalla valitettiin ettei ole rahaa. 

Nyt niitä lapsia on j*malauta KUUSI ja valitus jatkuu kuinka ei ole rahaa, lapsille pitää saada sitä ja tätä mutta kun ei ole rahaa. Täytyy laskea sentilleen, että rahat riittää kauppaan. 

Kumpikaan ei tee varsinaisia päivätöitä. Mies tekee hanttihommia ja elävät hyvin vahvasti yhteiskunnan rahoilla. Äiti on kotona lasten kanssa. 

Kuvien perusteella talo on täysi kaaos. 

Tätä olen itsekin ihmetellyt. 

Ystäväni oli eron partaalla muutama vuosi sitten. Kuulemma miehensä oli lähestulkoon raivohullu huutaja ja tavaroiden paiskoja. Nainen uhkasi lähteä, jolloin mies päätti vähentää stressaavia töitään jotta ei olisi niin pinna kireällä kokoajan.

Hetken päästä ystäväni ilmoitti olevansa raskaana. Ihmettelin tätä jonkin verran kun suhde oli edelleen vasta toipumassa hänen eroaikeistaan. Kysyin että mitenköhän helposti stressaantuva ja aggressiivisesti stressistä oireileva mies jaksaa  lapsiperhe-elämää, ja vastaus kuului ykskantaan että Risto (nimi muutettu) alkaa tehdä enemmän tulosta töissä niin ainakin sitten rahat riittää.

Aivan, selvä. No, tekivät sitten riitojen keskelle vielä toisenkin vauvan. Erosivat kun ystävälläni todettiin masennus ja uupumus (kuten arvata saattaa, lasten- ja kodinhoito jäi noin 90% hänen harteilleen ja mies sen kuin huusi naama punaisena milloin mistäkin).

Olen itse tämmöisestä perheestä; Keskelle korpea, ilman mitään koulutusta, taloudellista tai henkistä resurssia tai töitä teki vanhemmat nuorena kuusi lasta putkeen. Muistan kotini ilmapiirin kireänä, riitaisana, äiti oli ryytynyt, lapset hoiti toisiaan. Mukaan mahtui yksi vaikeasti vammainen sisarus, toinen pian syntymän jälkeen menehtynyt sisarus, adhd jne. Kai nuo juoppojakin olisi olleet, mutta kun ei ollut rahaa viinaan. 

Sisaristani kolme; Yksi menehtyi vauvana, toinen mt-huumeyliannostuksen nuorena aikuisena ja kolmas tämä vaikeasti vammainen. Heillä ei lapsia. Onneksi.

Meillä kolmella muulla on. Yhdellä sisarellani kolme; Näistä kaksi huostaanotettuna laitoskierteessä saavuitti aikuisuuden ja ovat nyt hyvin jatkaneet suvun linjaa. Kouluttamattomia, syrjääntyneitä ja vailla elämänhallintaa. Kolmannella laajasti myös neurohaastetta. Kunnon takapajulan meininkiä vanhemmilla liitto, jossa terve meininkin on kaukana. Toisella sisarellani viisi lasta; Useammalle kumppanille. Rikostaustaa (väkivaltaa, huumeita, aseita) oli tämän sisareni nuoruus. Vanhimmat teinejä ja vaikutteita ottaneet vanhemmiltaan. On adhd:ta ja kehitysviivästymää. Ulosottovelat ja matalankoulutustason meno taattu. 

Minä; No. Kaksi lasta. Välit viileät olleet viimeiset 25v, kun oli pakko päästä pois tuolta paikkakunnalta. Kotoa pois muuttaessa olin syömishäiriöinen laiha juuri täysi-ikäistynyt ylioppilas. Viiltelin. Oli paha olla. Vastuu nuoremmista sisaruksista oli imenyt kuiviin, äitini henkisenä tukena oleminen oli uuvuttanut tavoilla, joita ei kenenkään lapsen pitäisi kokea. Pääsin korkeakouluun. Yliopistoon. Aivan uudessa paikassa. Aivan uusiin "tavallisiin" piireihin. Ilman pienen paikkakunnan "Olet niitä Virtasia"-leimaa otsassa.

Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin. Vakituinen työpaikka. Akateeminen ura. Elintaso asettunut ylempään keskiluokkaan. Tämä tilanne, joka riittää enenmmän kuin hyvin. Talous ollut vakaa ja turvattu. Lapsille pystynyt säästää pesämunaa. Eronnut. Omillani toimeen tuleva. Exän kanssa välit ok. Lapsille harrastuksia. Matkusteltu jonkin verran. Perus meininkiä.

Ei olla sattuneesta syystä oikein perheeni kanssa tekemisissä. Aina ankeaa näköalatonta kuittailua ja uhriutumista. Harmi; Lapsillani olisi siellä puolen sukua 8 serkkua. Mutta kun kaikki on aivan ihme tyyppejä. Ei oikeasti semmoista meininkiä ollut koskaan, jolle haluaisin oman lapsen altistaa. Lasten isän puolella ei ole sukua. Oli ainoa lapsi. Vanhempansa kuolivat. Samaa ankeutta ja alkoholismia oli hänenkin lapsuutensa. Onneksi lapsiluku jäi yhteen ja puolet ajasta mieheni kasvatti naapurin pappa.

Olo on samalla kiitollinen; Onnistuin katkaisemaan kierteen ja lapsillani on asialliset eväät kohta koittavaan aikuisuuteen. Samalla surullinen. Perhettään ei voi valita ja olen aina tuntenut ulkopuolisuutta kahvipöydissä tämän vuoksi. Onneksi ystäväpiirini on pieni, mutta ihana. 

Tunnen äidin, jonka kolme vanhempaa lasta on huostaanotettu ja asuvat toisella paikkakunnalla sijaisperheessä.

Nainen on ollut lukuisia kertoja raskaana, saanut useita keskenmenoja myös myöhäisillä raskausviikoilla. 

Uuden miehen kanssa teki vielä yhden lapsen. Sosiaalitoimi vahvasti arjessa tukena ja mukana. Edelleen haaveilee uudesta raskaudesta, avoimesti puhuu siitä, että haluaisi vielä lapsia, säästää vauvanvaatteita ja vauvanvaunuja. 

Nainen on lievästi kehitysvammainen ja vauvat ja raskaana oleminen on hänelle jonkinlainen pakkomielle, vähän niin kuin jollekin kehitysvammaiselle voi olla vaikka eläimet tai joku rekisterinumerojen kerääminen. 

Aivan hirveä tilanne. Eikä Suomessa kenellekään väkisin ehkäisykapselia asenneta tai sterilisaatiota tehdä, joten tuo jatkuu niin pitkään kuin naisen ikä sen sallii. 

Yhtäkkiä voin laskea kahdeksan tällaista nuorta, joilla ei mikään toimi. Pienestä asti on ollut diagnooseja ja terapioita, mutta eipä niistä ole apua ollut. Huomioitavaa on se, että näillä kaikilla nuorilla on sisarus, jolla menee yhtä huonosti. Vain yhdellä on sisarus, joka on työelämässä. Kyllä se vika on perheissä, eikä siinä, etteikö tukea saisi, mutta kun se perhe on se, mikä eniten vaikuttaa. Osa näistä nuorista on otettu huostaan jo aivan pieninä ja heillä menee ehkä huonoiten, elämänhallintaa ei ole ollenkaan, kun ovat viimein laitoksesta päässeet, elämään kuuluu päihteitä, irtosuhteita, itsetuhoisuutta, yksi on teiniäiti. Suuri osa on pelannut itsensä pihalle elämästä, yökaudet hakataan pelikoneita, pelätään ihmisiä ja sitten onkin masennus. Kukaan aikuinen ei ole pelaamiseen puuttunut, eikä ottanut kasvatusvastuuta.

Sitten tällä palstalla vielä kysellään, miksi et halua lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Meihin on tuupattu rahaa ihan helkatisti yhteiskunnan taholta. On ollut puheterapiaa, päiväkodin pienryhmää, taksikyytejä päiväkotiin ja kouluun, perheneuvolakäyntejä, erityisopetusta, tukihenkilöitä, sosiaalityöntekijöitä, käyntejä nuorisopsykiatrisella, kuntoutusrahaa ja psykoterapiaa. Ollaan saatu toimeentulotukea sairaalamaksuihin ja toinen nuori sai lukioaikana tt-tukea sosiaalisin perustein. Olikohan siinä kaikki. Lisäksi meidän vanhempien kulut. En valita.

Meidän kohdalla tukitoimista on ollut hyötyä. Vanhempi lapsi opiskelee yliopistossa ja tekee töitä siinä ohella, nuorempi on vielä lukiossa. Asuvat jo  omillaan.

Noi panostukset on siis maksaneet itsensä takaisin, koska syrjäytynyt nuori se vasta kalliiksi tulee. Mut silti penään vanhemmilta vastuuta, koska mitkään tukitoimet ehkä huostaanottoa lukuun ottamatta eivät voi kasvattaa sitä lasta. Vika on vanhemmissa. Kyllä mä tiedän nepsyjä, jotka on pärjänneet ihan hyvin, opiskelleet ammatin ja itsenäistyneet, mutta niissä perheissä eivät vanhemmat ole istuneet käsiensä päällä odottamassa, että yhteiskunta hoitaa, vaan ovat tehneet itse kovan kasvatustyön.

Vierailija kirjoitti:

Sitten tällä palstalla vielä kysellään, miksi et halua lapsia?

Se on hyvä, että tunnistat ettet pystyisi parempaan vanhemmuuteen kuin tässä kuvaillut.



Mä olen kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, yhdellä ADHD. Olen moneen kertaan ystävien kanssa miettinyt, että eipä tämä lasten kasvattaminen oikeasti ole mitään rakettitiedettä. Ei ole vaikeaa olla lapselle läsnä, reilu, ja asettaa järkevät rajat. Ei meillä ole ollut mitään teiniraivoamisia tms. kun ei ole ollut mitään syytä riehua. Aina on pystytty keskustelemaan asioista, kun se on ollut lapsesta asti jokaisen kohdalla tapa hoitaa asiat.



Siksi sitä on myös vaikea oman lapsuuden kohdalla miettiä miten omat vanhemmat saattoi olla niin helsveeetin tyhmiä toimiessaan niin älyttömällä tavalla. Mutta onneksi siitä on päästy jaloilleen, vaikka aika paljon töitä kaiken sen shaiban kanssa joutui tekemään.



Nyt on ihmeellistä katsoa omia lapsia, jotka pystyvät kaikessa rauhassa rakentamaan elämäänsä ja tulevaisuuttaan ilman traumoja ja mt-ongelmia. Se on meinaan aikamoinen lahja kun ei ensin tarvitse nuorena aikuisena toipua surkeasta lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas ihan uskomatonta kommentointia. Se ei ole mitään elämän elämättä jättämistä, jos jättää lapset nro 3, 4 ja 5 tekemättä, jos jo 1 ja 2 ovat lähes ylivoimaisia saada hoidettua asiallisesti.



Näitä tällaisia perheitä on vaikka kuinka paljon erityislasten vanhempien keskusteluryhmissä. Valitusta kyllä riittää, mutta ikinä ei katsota sitä, minkä verran on oma panos yhteiskunnalle, tai kuinka järjettömän kalliiksi ne omat käytöshäiriöiset autisti-adhd-lapset tulee.



Ja sille joka kuvittelee ettei näille perheille ole tukia enempää kuin muille, niin voi luoja kuinka paljon niitä onkaan. on vammaistukia, omaishoidon tukea, aamupäivähoitoa, iltapäivähoitoa ( nämä siis koko alakoulun ajan), lastensuojelusta perhetyötä, käydään herättelemässä velttoja teinejä kouluun, kun äityli ei siinä onnistu

Elättää yhteiskunta sinuakin, joten turhaan kadehdit erityislapsia. 





Pakko myöntää, että omaa erityislastani kyllä kadehdinkin. Hän kun on aivan omaa luokkaansa aika monessa asiassa. Vaikka pienenä lähinnä toivoin että pysyisi hengissä, tänä päivänä hän on omassa harrastuksessaan huippuluokkaa ja pärjää opinnoissaan erinomaisesti. On myös persoonana aivan ihana, oma itsensä.



Että joo, vähän kadehdin, vaikka turhaahan se on. Ja kyllä, oma lapsenikin sai aikanaan toimintaterapiaa, tehostetun tuen koulussa jne. Mutta samalla me kotona tehtiin koko ajan töitä lapsen kanssa, varmaan n. 10-kertaisesti verrattuna tavis sisaruksiinsa. Ei vaan levitelty käsiä ja todettu että ei toi pysty kun on nepsy, ja heiluteltu vammaiskorttia. EIkä ole ikinä lasta lääkitty, vaan tuettu siinä omatahtisessa kasvussa ja kehityksessä. Tämä on hyvin harvinaista nepsyjen kanssa. Yleensä vanhempien ratkaisu on lääkettä naamaan ja ulinaa perään.

Onhan se outoa näin lapsettoman näkökulmasta. Töissäkin sai kuunnella sitä jatkuvaa valitusta kun Marja-Petteri on taas kipeänä, kukaan ei saa nukutuksi, ja kaikki on niin kamalaa. Sitten vuoden päästä jäädään taas vanhempainvapaalle :D 

Näinpä. Miksi tehdä lisää jos on aiemminkin resurssit (joko henkiset tai taloudelliset) tiukilla, työttömyyttä jne. 

Ja nämä perustelut "Ehdittiin hankkia kuusi lasta ja sitten vasta työttömyys/oma terveys petti/mies jätti". Tai "Voi lapsi sairastua vakavasti teininäkin". Tai "Edittiin saada viisi lasta, ennenkuin kouluikään mennessä alkoi ilmetä jokaisella neurologisia haasteita". Kyllä. Varteenotettavia pointteja, mutta eivät muuta sitä faktaa, että jos lapsia alunpitäenkin olisi se yksi tai kaksi. Elämänhallinnan ongelmissa, yllätyksissä jne olisi näiden huolehtiminen helpompaa. 

Minun ja vuotta vanhemman isosiskon lempi mielikuvitusleikki lapsena oli se, että haaveiltiin mitä elämämme olsii ollut, jos vanhemmat olisivat jättäneet kolme nuorempaa veljeä hankkimatta. Olimme näkymättömiä lapsia ja äidin pikku apulaisia. Kolmella nuoremmalla veljellä kaikilla neurologisia ongelmia reippaasti ja lapsuuden sai kävellä munan kuorilla koittaen vältellä näiden raivokohtauksia. Huuto kodissamme oli loputon. Että kiitos vain isä ja äiti.