Lue keskustelun säännöt.
Te keski-iässä eronneet naiset, oletteko kertaakaan katuneet eroa?
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Minäkin kadun lasten kodin rikkoontumista.
En valinnut eroa itse, mies löysi toisen naisen, kriisiytyi sen seurauksena ja halusi vapauden. Parisuhteemme hajosi käytännössä ihan parissa viikossa hyvin läheisestä, jopa symbioottesesta onnesta täysin palasiksi. Lapsille ero oli valtava yllätys, mutta niin se oli minullekin. Viimeisinä viikkoina ja kuukausina riitoja oli, mutta sitä edeltävät 24 vuotta olivat riidattomia ja onnellisia.
Erotilanteessa en voinut enää tehdä mitään miehen mielen muuttamiseksi. Mutta ehkä olisimme selvinneet, jos pinnan alla kyteviä ongelmia olisi ratkottu aiemmin. Mutta sekin jossittelu on periaatteessa turhaa, sillä minä olin tyytyväinen, mies ei, mutta hän ei sitä pystynyt minulle sanomaan.
Tämä on melkein sanasta sanaan minun tarinanani myös.
t. Aikaisempi, joka katuu eroa lasten vuoksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta eihän sellaista voi katua, mikä ei ole ollut oma valinta. Surra voi kyllä, sekä kärsiä muista negatiivisista tunteista ja miettiä millaista olisi voinut olla, jos toinen ei olisi jättänyt/pilannut muuten suhdetta. Mutta eikö katumiseen tarvitaan tunne, että on itse tarkoituksella tehnyt jonkin ratkaisun, joka jälkeepäin ajateltuna oli virhe? Pelkkä suhteen päättyminen ja ydinperheen hajoaminen sen seurauksena tms. ei ole sinun oma virheesi.
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän sellaista voi katua, mikä ei ole ollut oma valinta. Surra voi kyllä, sekä kärsiä muista negatiivisista tunteista ja miettiä millaista olisi voinut olla, jos toinen ei olisi jättänyt/pilannut muuten suhdetta. Mutta eikö katumiseen tarvitaan tunne, että on itse tarkoituksella tehnyt jonkin ratkaisun, joka jälkeepäin ajateltuna oli virhe? Pelkkä suhteen päättyminen ja ydinperheen hajoaminen sen seurauksena tms. ei ole sinun oma virheesi.
Moni pettäjä katuu. Jälkeenpäin kun uusi suhde ei toiminutkaan. Yleisempää miehillä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän sellaista voi katua, mikä ei ole ollut oma valinta. Surra voi kyllä, sekä kärsiä muista negatiivisista tunteista ja miettiä millaista olisi voinut olla, jos toinen ei olisi jättänyt/pilannut muuten suhdetta. Mutta eikö katumiseen tarvitaan tunne, että on itse tarkoituksella tehnyt jonkin ratkaisun, joka jälkeepäin ajateltuna oli virhe? Pelkkä suhteen päättyminen ja ydinperheen hajoaminen sen seurauksena tms. ei ole sinun oma virheesi.
Minä kadun sitä, etten nähnyt miehen tyytymättömyyttä. Varmasti olisin voinut olla lämpimämpi ja huomioivampi, kun kerran mies päättyi toisen naisen syliin. Kadun myös toisinaan sitä, että suostuin eroon, vaikka meillä oli niin paljon hyvääkin. Mutta toisinaan ajattelen, että tein juuri oikein ja olin vahva, kun en suostunut pettäjän aivan hulluihin ehtoihin (=myös toinen nainen pitäisi sallia) liiton jatkumiseksi. Tiedän itsekin, että katumuksen tunteet eivät ole järkeviä, mutta tunteilleen ei voi mitään. Eikä ne koskaan olekaan pelkkää katumusta, noihin kipuihin sekoittuu myös surua, vihaa, pelkoa ja yksinäisyyttä.
Se toinen jätetyksi tullut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän sellaista voi katua, mikä ei ole ollut oma valinta. Surra voi kyllä, sekä kärsiä muista negatiivisista tunteista ja miettiä millaista olisi voinut olla, jos toinen ei olisi jättänyt/pilannut muuten suhdetta. Mutta eikö katumiseen tarvitaan tunne, että on itse tarkoituksella tehnyt jonkin ratkaisun, joka jälkeepäin ajateltuna oli virhe? Pelkkä suhteen päättyminen ja ydinperheen hajoaminen sen seurauksena tms. ei ole sinun oma virheesi.
Minä kadun sitä, etten nähnyt miehen tyytymättömyyttä. Varmasti olisin voinut olla lämpimämpi ja huomioivampi, kun kerran mies päättyi toisen naisen syliin. Kadun myös toisinaan sitä, että suostuin eroon, vaikka meillä oli niin paljon hyvääkin. Mutta toisinaan ajattelen, että tein juuri oikein ja olin vahva, kun en suostunut pettäjän aivan hulluihin ehtoihin (=myös toinen nainen pitäisi sallia) liiton jatkumiseksi
Sellaista mistä toinen ei ole puhunut ei pidä ottaa vastuulleen kannettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän sellaista voi katua, mikä ei ole ollut oma valinta. Surra voi kyllä, sekä kärsiä muista negatiivisista tunteista ja miettiä millaista olisi voinut olla, jos toinen ei olisi jättänyt/pilannut muuten suhdetta. Mutta eikö katumiseen tarvitaan tunne, että on itse tarkoituksella tehnyt jonkin ratkaisun, joka jälkeepäin ajateltuna oli virhe? Pelkkä suhteen päättyminen ja ydinperheen hajoaminen sen seurauksena tms. ei ole sinun oma virheesi.
Minä kadun sitä, etten nähnyt miehen tyytymättömyyttä. Varmasti olisin voinut olla lämpimämpi ja huomioivampi, kun kerran mies päättyi toisen naisen syliin. Kadun myös toisinaan sitä, että suostuin eroon, vaikka meillä oli niin paljon hyvääkin. Mutta toisinaan ajattelen, että tein juuri oikein ja olin vahva, kun en suostunut pettäjän aivan hulluihin ehtoihin (=myös toinen nainen pitäisi sallia) liiton jatkumiseksi
Hah, minunkin eksäni olisi halunnut pitää meidät molemmat, mutta minulle tämä ei sopinut. Itse en osaa sanoa, mitä katuisin omassa toiminnassani. Parhaani yritin, enempään minusta ei ollut.
Ehkä kadun sitä, etten kuunneellut omaa intuitiotani aiemmin. Avioliitossa hävitin itseni. Vasta erossa löysin oman ääneni. Jos olisin ollut vahvemmin oma itseni jo alusta lähtien, niin parisuhteen dynamiikkakin olisi ollut toisenlainen. Mutta ei sellaistakaan oikein voi katua, mitä ei itse ole huomannut.
se toinen
Kyllä kadun! Avioliittoni tuntui tylsältä. Unelmoin jostakin uudesta ja ihanasta, virkistävästä. Työni kautta tutustuin mieheen, joka tuntui olevan kaikkea tätä. Erosin ja muutimme yhteen. Teini-ikäiset lapseni eivät halunneet muuttaa pois isänsä luota, eivätkä muuttaneet mukanani. Kolmessa vuodessa huomasin ostaneeni "sian säkissä", kirjaimellisesti. Uusi suhteeni kesti neljä vuotta. Suhteen alussa olin taivaassa, mutta erotessa helvetissä. Suhteen vuoksi menetin lapseni. Nyt 15 vuotta myöhemmin, lapseni eivät halua olla vapaaehtoisesti tekemisissä kanssani. He ovat paljon tekemisissä isänsä ja hänen uuden puolisonsa kanssa!
En pystynyt näkemään sitä hyvää, mitä elämässäni oli silloin. Halusin jotain, mitä ei ole olemassakaan, tai ainakaan sitä ei sitten tullut minun kohdalle.
Yksinäinen 60-vuotias katkera nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivääkään en ole katunut. Huonossa suhteessa ei kannata riutua ikuisuuksia. Itse kadun vain sitä, että sinnittelin niin pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä kadun! Avioliittoni tuntui tylsältä. Unelmoin jostakin uudesta ja ihanasta, virkistävästä. Työni kautta tutustuin mieheen, joka tuntui olevan kaikkea tätä. Erosin ja muutimme yhteen. Teini-ikäiset lapseni eivät halunneet muuttaa pois isänsä luota, eivätkä muuttaneet mukanani. Kolmessa vuodessa huomasin ostaneeni "sian säkissä", kirjaimellisesti. Uusi suhteeni kesti neljä vuotta. Suhteen alussa olin taivaassa, mutta erotessa helvetissä. Suhteen vuoksi menetin lapseni. Nyt 15 vuotta myöhemmin, lapseni eivät halua olla vapaaehtoisesti tekemisissä kanssani. He ovat paljon tekemisissä isänsä ja hänen uuden puolisonsa kanssa!
En pystynyt näkemään sitä hyvää, mitä elämässäni oli silloin. Halusin jotain, mitä ei ole olemassakaan, tai ainakaan sitä ei sitten tullut minun kohdalle.
Yksinäinen 60-vuotias katkera nainen.
Ikävää että noin sinulle tapahtui. Pystyt sentään näkemään ja tunnustamaan oman osuutesi siihen miksi asiat menivät tuolla tavalla. Harva siihen pystyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katunut. Se harmittaa, että ei onnistuttu suhteen vinksahtaneita juttuja korjamaan yrityksestä huolimatta, mutta ainakin yritettiin. Kanssavanhemmointi onneksi sujuu hyvin ja etäviikkojen yhteiselämäni uuden miesystävän kassa on oikein hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Omalta osaltani voin sanoa, että ei ole mitään pahempaa yksinäisyyttä kuin sellainen yksinäisyys mitä tuntee huonossa suhteessa ollessaan. Se syövyttää sisältäpäin ihan omanlaisellaan tavalla kun periaatteessa siinä on se toinen, ennen niin rakas ihminen vieressä, mutta ollaan kuin eri planeetoilla ja välissä on ammottava synkkä kuilu ja sitä miettii päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen mitä ihmettä mä teen täällä tuon vieraan ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kadu. Yhdessä 24 vuotta.
Suhteessa oli pahoja ongelmia pitkään ja ne vain pahenivat koko ajan. Ex-mies ei suostunut muuttamaan käytöstään mutta ei ollut innostunut eroamaankaan. En mielestäni pyytänyt mahdottomia, vain uskollisuutta, ei haukkuisi koko ajan ja auttaisi välillä kotitöissä.
Hän petti kaikin mahdollisin tavoin vuosien ajan ja yritti painostaa avoimeen suhteeseen (minä uskollisena kotona ja hän saisi vapaasti kulkea eri naisten kanssa). Haukkui ja vähätteli koko ajan minua ja lapsia. Olin kuulemma epäseksikäs, huono sängyssä, tyhmä, vajaaälyinen, tein pahan makuista ruokaa jne. Lopulta tuli kuvioon fyysinen väkivalta. Heitti minut seinään vain siksi että naamani ärsytti kun tulin käymään keittiössä samaan aikaan kun hän oli siellä (en edes sanonut sanaakaan).
En ole seurustellut avioeron jälkeen kun pelkään että taas tulee joku vastaava mies elämään.
Nyt olen todella hukassa itseni kanssa. Elämäni on niin rauhallista ja ennakoitavaa. Kotona on hiljaista eikä huutoa, verenpaine ei ole koholla, saan nukkua silloin kun haluan. Voisiko elämä olla näin hyvää yhdenkään uuden miehen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Sellaiset katuvat jotka, kun aikaa on kulunut riittävästi, pystyvät olemaan rehellisiä itselleen.
Ei koske tietenkään niitä tapauksia jossa puoliso josta erottu on ollut päihdeongelmainen, pettäjä tai väkivaltainen.
Päihteet, pettäminen ja erilaiset väkivallan muodot ovat kyllä erittäin, erittäin tavallisia syitä erota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just joo. Taas näitä voimaantuneita itsenäisiä naisia. Kyllä se joku ihana lääkärijuristi vielä alkaa kiinnostaa, kun jonkun aikaa ensin yksiksenne koitatte olla.
Ei tässä ole iloittu muusta kuin exästä eroon pääsystä. Lääkärijuristi on tervetullut :)
Riittääkö pelkästään juristi? En jaksaisi enää lukea itseäni sisään lääkikseen ja sieltä ulos.
Vierailija kirjoitti:
En kadu. Yhdessä 24 vuotta.
Suhteessa oli pahoja ongelmia pitkään ja ne vain pahenivat koko ajan. Ex-mies ei suostunut muuttamaan käytöstään mutta ei ollut innostunut eroamaankaan. En mielestäni pyytänyt mahdottomia, vain uskollisuutta, ei haukkuisi koko ajan ja auttaisi välillä kotitöissä.
Hän petti kaikin mahdollisin tavoin vuosien ajan ja yritti painostaa avoimeen suhteeseen (minä uskollisena kotona ja hän saisi vapaasti kulkea eri naisten kanssa). Haukkui ja vähätteli koko ajan minua ja lapsia. Olin kuulemma epäseksikäs, huono sängyssä, tyhmä, vajaaälyinen, tein pahan makuista ruokaa jne. Lopulta tuli kuvioon fyysinen väkivalta. Heitti minut seinään vain siksi että naamani ärsytti kun tulin käymään keittiössä samaan aikaan kun hän oli siellä (en edes sanonut sanaakaan).
En ole seurustellut avioeron jälkeen kun pelkään että taas tulee joku vastaava mies elämään.
Ny
Sellaisia miehiä on olemassa, jotka antavat nukkua rauhassa ihan aina, kun väsyttää, eivät usean vuoden kokemuksella edes aloita huutamista tai muunkaanlaisten kohtausten saamista, ovat rauhallisia ja ennakoitavia eivätkä nosta verenpainetta, heitä ei ärsytä kaikki mahdollinen, ovat uskollisia, eivät hauku eivätkä mitätöi, tekevät kotiaskareita ihan kehottamatta, ja heidän mielestään kaikki tarjottu ruoka on hyvää. Tiedän tämän siksi, kun löysin tällaisen erottuani keski-ikäisenä kamalasta avioliitosta.
En kadu. Kuitenkin kaipaan tiettyjä asioita vanhasta suhteesta, kuten fyysistä läheisyyttä, jota ei nyt ole. Eroon oli tosi painavat syyt ja vaikka useampi vuosi on vierähtänyt, en rankkojen kokemusten takia ole vielä ollut valmis uuteen parisuhteeseen. Saapa nähdä, tulenko olemaankaan.
En ole katunut, olen eronnut 2 kertaa, nyt eläkkeellä, on ihana asua yksin, lapset aikuisia ja omillaan.
Voimia sinulle! Pärjäät kyllä. Muutos on kuitenkin osa elämää, ja lapsesi sopeutuvat kyllä myös.