Lue keskustelun säännöt.
Te keski-iässä eronneet naiset, oletteko kertaakaan katuneet eroa?
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Niin, sille jätetylle miehelle.
Minä olen nainen, minulla on hyviä ystäviä ja työni on sosiaalista. Ja lapsetkin olivat minulla puoliksi. Mutta silti yksi vaikeimmista asioista eron jälkeen oli, ettei kenellekään voinut kertoa pikkujuttua. Tyyliin ketjukolareista, villipupujen näkemisestä tms. Ei sellaista soita kaverille, että hei, mä näin juuri hirven. Puolisolle soittaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaahas, joku erohullu taas alter egoina vauhdissa täällä. Tarinaa taas pukkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Niin, sille jätetylle miehelle.
Minä olen nainen, minulla on hyviä ystäviä ja työni on sosiaalista. Ja lapsetkin olivat minulla puoliksi. Mutta silti yksi vaikeimmista asioista eron jälkeen oli, ettei kenellekään voinut kertoa pikkujuttua. Tyyliin ketjukolareista, villipupujen näkemisestä tms. Ei sellaista soita kaverille, että hei, mä näin juuri hirven. Puolisolle soittaisi.
MInulla ei tuollaista ongelmaa ollut. Olin avioliitossani aina yksin. Ex ei puhunut minulle eikä kuunnellut. Saattoi kesken lauseeni vain kävellä eteiseen, vetaista kengät ja jalkaan ja häipyi. Tuo on pahinta yksinäisyyttä, mitä ihminen voi kokea. Ero oli helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Just joo. Taas näitä voimaantuneita itsenäisiä naisia. Kyllä se joku ihana lääkärijuristi vielä alkaa kiinnostaa, kun jonkun aikaa ensin yksiksenne koitatte olla.
Oletko sinä siis se lääkäri, mutta niin hirveä ihminen, ettei kukaan siltikään sinusta kiinnostu? Voi pientä :( Tuskin se odottaminen auttaa tuohon.
Vierailija kirjoitti:
Elämäni on nykyään parempaa, eli siinä mielessä en kadu. Mutta kadun ydinperheen rikkomista. Se rikkoi yhden lapseni mielen hyvin pahasti. Toki voi jossitella, olisko se mennyt rikki muutenkin, mutta sitten ainakin lapsella olisi ollut kaksi vanhempaa koko ajan tukena.
Ero jos suhteessa ei ollut päihteitä, väkivaltaa tai lapsen turvattomuutta aiheuttaa usein lapseen psyykkisiä ongelmia. Vanhemman täytyy pystyä myöntämään vastuunsa niistä. Moni välttelee sitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut jätettiin reilu nelikymppisenä, pitkästä avioliitosta 18 vuotta.
Multahan ei kysytty, ero oli ilmoitusluonteinen asia keskellä arkea ja siinä se oli. Mies lähti toisen naisen luo, jonka oli salaa hommannut. Eli vastaus on, en tehnyt itse päätöstä, vaan puolestani päätettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Niin, sille jätetylle miehelle.
Minä olen nainen, minulla on hyviä ystäviä ja työni on sosiaalista. Ja lapsetkin olivat minulla puoliksi. Mutta silti yksi vaikeimmista asioista eron jälkeen oli, ettei kenellekään voinut kertoa pikkujuttua. Tyyliin ketjukolareista, villipupujen näkemisestä tms. Ei sellaista soita kaverille, että hei, mä näin juuri hirven. Puolisolle soittaisi.
MInulla ei tuollaista ongelmaa ollut. Olin avioliitossani aina yksin. Ex ei puhunut minulle eikä kuunnellut. Saattoi kesken lauseeni vain kävellä eteiseen, vetaista kengät ja jalkaan ja häipyi. Tuo on pahinta yksinäisyyttä, mitä ihminen voi kokea. Ero oli helpotus.
Paljon parempi yksin kuin huonossa seurassa. Ex-mieheni yritti eron jälkeen ennen poismuuttoaan tunkea väkisin seuraani aikaa viettämään, koska "jatkossa joudumme molemmat olemaan niin paljon yksin". Hänelle ei oikein auennut, että yksi eron tavoite oli välttyä olemasta hänen seurassaan enää ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni on nykyään parempaa, eli siinä mielessä en kadu. Mutta kadun ydinperheen rikkomista. Se rikkoi yhden lapseni mielen hyvin pahasti. Toki voi jossitella, olisko se mennyt rikki muutenkin, mutta sitten ainakin lapsella olisi ollut kaksi vanhempaa koko ajan tukena.
Ero jos suhteessa ei ollut päihteitä, väkivaltaa tai lapsen turvattomuutta aiheuttaa usein lapseen psyykkisiä ongelmia. Vanhemman täytyy pystyä myöntämään vastuunsa niistä. Moni välttelee sitäkin.
Kyllä minä myönnän. Mutta minkäs teet, kun vaihdetaan toiseen lennosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni on nykyään parempaa, eli siinä mielessä en kadu. Mutta kadun ydinperheen rikkomista. Se rikkoi yhden lapseni mielen hyvin pahasti. Toki voi jossitella, olisko se mennyt rikki muutenkin, mutta sitten ainakin lapsella olisi ollut kaksi vanhempaa koko ajan tukena.
Ero jos suhteessa ei ollut päihteitä, väkivaltaa tai lapsen turvattomuutta aiheuttaa usein lapseen psyykkisiä ongelmia. Vanhemman täytyy pystyä myöntämään vastuunsa niistä. Moni välttelee sitäkin.
Kyllä minä myönnän. Mutta minkäs teet, kun vaihdetaan toiseen lennosta?
Lennosta vaihtajat ovat pohjasakkaa. Kaikkea hyvää sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14 vuotta ihanaa vapautta hirveästä ukosta, liian kauan yritin jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Niin, sille jätetylle miehelle.
Miksi naisen pitää vaieta yksinäisyydestään?
Kyllä, kadun.
Yksinäisyyden kokemus eron jälkeen on tietysti ihan oikea ilmiö. Mutta naiset ovat yleensä erotessaan jo vuosia olleet tyytymättömiä suhteeseensa, joten on suhteellisen harvinaista, että eroaan oikeasti katuu, ainakaan kovin pitkään. Ja huono seura/suhde koetaan yleensä huonommaksi vaihtoehdoksi kuin vapaus ja se kumppanin "painolastin" häviäminen.
Millainen sinun tilanteesi oli, kun oikeasti kadut? Päätitkö kuitenkin itse erota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kadun lasten kodin rikkoontumista.
En valinnut eroa itse, mies löysi toisen naisen, kriisiytyi sen seurauksena ja halusi vapauden. Parisuhteemme hajosi käytännössä ihan parissa viikossa hyvin läheisestä, jopa symbioottesesta onnesta täysin palasiksi. Lapsille ero oli valtava yllätys, mutta niin se oli minullekin. Viimeisinä viikkoina ja kuukausina riitoja oli, mutta sitä edeltävät 24 vuotta olivat riidattomia ja onnellisia.
Erotilanteessa en voinut enää tehdä mitään miehen mielen muuttamiseksi. Mutta ehkä olisimme selvinneet, jos pinnan alla kyteviä ongelmia olisi ratkottu aiemmin. Mutta sekin jossittelu on periaatteessa turhaa, sillä minä olin tyytyväinen, mies ei, mutta hän ei sitä pystynyt minulle sanomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä yksinäisyyttä voinut aavistaakaan mikä siitä seurasi.
Niin, sille jätetylle miehelle.
Minä olen nainen, minulla on hyviä ystäviä ja työni on sosiaalista. Ja lapsetkin olivat minulla puoliksi. Mutta silti yksi vaikeimmista asioista eron jälkeen oli, ettei kenellekään voinut kertoa pikkujuttua. Tyyliin ketjukolareista, villipupujen näkemisestä tms. Ei sellaista soita kaverille, että hei, mä näin juuri hirven. Puolisolle soittaisi.
MInulla ei tuollaista ongelmaa ollut. Olin avioliitossani aina yksin. Ex ei puhunut minulle eikä kuunnellut. Saattoi kesken lauseeni vain kävellä eteiseen, vetaista kengät ja jalkaan ja häipyi. Tuo on pahinta yksinäisyyttä, mitä ihminen voi kokea. Ero oli helpotus.
Ollaanko me saman miehen kanssa oltu? Eli kanssani kuin olisin ollut ilmaa, katsoi läpi ihan kuin en olisi siinä ollut. Viikkojen hiljaisuutta.
Erosin viisikymppisenä, ja se oli kova paikka vaikka itse olinkin aktiivisempi osapuoli. Voin liitossa huonosti, ja niin voi mieskin. Lapset tajusivat kyllä liiton kehnon tilan varsinkin miehen halveksivista heittelyistä minusta. Haaveilin pitkään, että mies löytäisi jonkun muun ja lähtisi suhteesta kun en itse uskaltanut tehdä aloitetta asiassa. Lopulta olo oli niin kehno, että oli pakko erota.
En kadu eroa, mutta pitkään tuntui haikealta. En kyennyt ideaaliin, antamaan lapsille ehjää perhettä, vaan erottiin kun olivat teinejä. Oma elämä on paljon onnellisempi nyt, löysin jonkun vuoden jälkeen erosta miehen, jonka kanssa sovimme hyvin yhteen ja olemme nyt olleet yhdessä jo yli kymmenen vuotta. Lapsetkin näyttävät arvostavan uutta miestäni, huomaan poikani ottavan mallia miehen huomioivasta suhtautumisesta, on kohtelias eikä koskaa ivaa tai ilkeile minulle. Ex miehelle toivon kaikkea hyvää, toivon, että löytäisi vierelleen sopivamman naisen kuin minä olin, en kyennyt pitämään puoliani enkä haastamaan miestä parempaan vuorovaikutukseen, rohkeampi ja viisaampi nainen tuohon kykenee, jospa sellaisen vielä tapaa.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän rummoja odota loppuelämän yksinäisyys. Kaukana on ne ajat, kuin pystyivät haluan olla vaan kaveri-paskaansa suoltamaan. No mutta aivan oikein heille, turha niitä on sääliä.
Ei ole kyllä minkäänlaista yksinäisyyttä. Seuraa saa aina kun astuu ovesta ulos 💃🎊🕺toisin kuin teillä jätetyillä urveloilla.
Toisin kuin suurin osa, minä kadun. Todella paljon. En halua avata taustoja, mutta erosimme minun tahdostani. Kadun sitä että rikoin ydinperheemme. Mutta tällaista on elämä. Tein suuren virheen ja sen kanssa on elettävä - sekä minun että exäni että lastemme.
Vierailija kirjoitti:
En kadu. Elän parasta elämääni tällä hetkellä. Ei ole miestä eikä tule.
Liian kauan katselin itsekästä ja pettävää miestä.
Täällä kanssasisar.
Olin pelkkä kynnysmatto exälle. 33 vuotta yhdessä.
Sai myös mahdollisuuksia parantaa tapansa.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
En tiedä olisiko psyyke kestänyt minulla enää jäädä siihen. Väkivaltaahan se olisi jo ollut itseäni kohtaan.
Olen nyt erittäin tyytyväinen tilanteeseeni.
Minulla on sielunrauha.
Sellaiset katuvat jotka, kun aikaa on kulunut riittävästi, pystyvät olemaan rehellisiä itselleen.
Ei koske tietenkään niitä tapauksia jossa puoliso josta erottu on ollut päihdeongelmainen, pettäjä tai väkivaltainen.
Miksi naisen pitää vaieta yksinäisyydestään?
Kyllä, kadun.