Lue keskustelun säännöt.
Elämäni pahin ero meneillään ihmisestä jota rakastan palavasti edelleen kuinka kauan akuutti tuska voi enimmillään kestää?
12.03.2025 |
Kertokaa kokeneemmat, mihin kannattaa varautua? Missä vaiheessa pahin tuska yleensä alkaa hellittää? Tajuan, että kokonaisuudessaan erosta toipuminen voi viedä monia vuosiakin. Mutta olen tällä hetkellä ihan pohjalla ja tuntemukset ovat samankaltaisia kuin vakavassa masennuksessa. Ei kai tällainen tämän tason merkityksettömyyden tunne voi jatkua loputtomiin, vai voiko?
Tilanteesta tekee hirvittävän vaikean lisäksi se, että suhteessa oli monia vuosia molemminpuolisen riippuvuuden elementtejä ja jouduin itse tekemään lopullisen eropäätöksen. Kumppani kohtelee erittäin huonosti, on tuuliviiri ja sitoutumiskammoinen, mutta ei siis pysy päätöksissään. Hän ei haluaisi erota, mutta ei olla kunnolla yhdessäkään. Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus ja olen kadottanut itseni tähän kaaokseen. Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät. On vain hyväksyttävä, että minä en kai sitten ollutkaan toiselle yhtä tärkeä ja rakas kuin hän minulle eikä hän vain kykene olemaan minulle rehellinen. Aina paljastuu uusia valheita ja pettymyksiä. Löysin Youtubesta tuollaisen "The harderst person in the world to break up with" ja kaikki kohdat täsmäävät omaan kumppaniin. Ei siis ole mikä tahansa ero edes, vaan tämä tuntuu enemmänkin vieroitukselta kuin tavalliselta sydänsurulta. Olen jo sen ikäinenkin että olen eronnut elämässäni aiemminkin, mutta ne eivät mitenkään ole verrattavissa tähän. Toki vaikuttaa jo sekin, että tässä suhteessa olin enemmän tosissani kuin kenenkään kanssa aiemmin ja exäni on ollut ainut ihminen jonka kanssa on puhuttu esim. avioliitosta.
Olen vain ihan rikki ja tiedän kyllä että aika auttaa, mutta en tiedä miten jaksan sitä odotellessa. Tilannetta lisäksi pahentaa se, että syytän helposti kaikesta itseäni ja hävettää että olen NÄIN epätoivoinen. Miten voin olla niin ripustautunut, että itken näin paljon yhden manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin perään? Miksi en pysty kunnioittamaan itseäni tämän enempää? Ajatukset kiertävät tuollaista kehää, vaikka järjellä ymmärrän että elämässä on niin paljon muutakin ja muitakin. Olen pitänyt itseni kiireisenä ja panostan elintapoihin niin paljon kuin vain suinkin kykenen, mutta tuntuu ettei se lopulta auta yhtään mitenkään niihin tyhjimpiin ja tuskaisimpiin yksinäisiin hetkiin, kun sydämeen sattuu niin että tuntuu kuin se vuotaisi verta ja haluaisin vain kuolla. Tarvitsen jonkun selkeän aikarajan, jonkun konkreettisen pisteen mitä voin ajatella sellaisena määräpäänä johon on pakko yrittää selviytyä hengissä. Älkääkä tulko ehdottamaan mitään laastarisuhteita, koska sellainen vain sekottaisi kuviota lisää enkä keksi mitään kaukaisempaa ajatusta kuin esim. irtosuhde. Haluaisin parantua tästä kunnolla ja ajan kanssa, selvittää pohjamutia myöten mikä sai minut lankeamaan näin toksiseen suhteeseen. En halua ojasta allikkoon enkä kykene edes kiinnostumaan kenestäkään muusta, toisin kuin kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan. Olen hakenut myös jo ammattiapua mutta keskustelukäynnit ovat vain kerran kuussa. Sielläkin vain itken ja kotona lamaannun tai en tunne mitään.
Kommentit (82)
Ainakin vuoden verran kestää pahin. Joskus voi olla parempia hetkiä mutta sitten suru tulee hyökyaaltona takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu niin ihmisestä, voi kestää kuukausia tai vuosia. Ajan kanssa kun tilanteeseen tulee välimatkaa ja ette ole enää niin kiinteästi tekemisissä toistenne kanssa ero alkaa helpottaa. Hyvä että käsittelet asiaa. Päivä kerralla. Eräänä päivänä tuska on ohi. Sitä odotellessa.
Lisäksi mietin sitä, kun kaikki aina hokevat että aika muka parantaa haavat. Tiedän muutamankin vanhemman naisen, joiden sydänsuruja aika ei itseasiassa parantanut eikä tullut mitään onnellista romanttista loppua ikinä. Vaan yhteistä heille on se, että kokivat kolme-nelikymppisinä niin huonosti päättyneen ja traumaattisen suhteen etteivät ole uskaltaneet sen koommin rakastua tai heittäytyä suhteeseen enää. Toki aika on varmasti auttanut siihen, etteivät enää aktiivisesti sure tai ainakaan ikävöi noita hirveitä exiään. Mutta yksinäiseksi tai katkeraksi ovat jotkut jääneet, siinä mielessä että usko on mennyt rakkauteen. Pelkään tosissani että minullekin käy noin, jos en onnistu käsittelemään tätä. En ymmärrä miten tällaisen jälkeen muka ikinä pystyisin uudestaan luottamaan keneenkään, jos joskus selviänkin tästä sen verran jaloilleni että kykenen jatkamaan elämää. Tunnen suurta vihaa kaikkea niitä satutarinoita ja valheita kohtaan, joita meille naisille on pienestä pitäen kerrottu. Todellisuudessa hyviä miehiä on todella vähän ja läheskään kaikki eivät saa mitään onnellisia loppuja vaikka olisivat kuinka hyviä ja kilttejä ihmisiä. Tuntuu ettei suuri osa miehistä edes etsi mitään aitoa rakkautta, vaan ainoastaan kaltaisiani hölmöjä joiden kanssa pitää hauskaa sen verran kun on mahdollista ja sitten vaan seuraava kehiin. En edes tiedä kenelle tässä olen eniten vihainen, varmaan itselleni. Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap
Ei oo suurin murheesi. Sua vaivaa krooninen jaarittelu.
Mutta asiaan:
Fiiliksiinsä voi jumittua loppuiäksi piehtaroimaan. Se on ihan mahdollista. Moni tekee niin. Opettelee ne tunteet kroonisiksi ja hoi hittu miten raskaita ihmisiä ne on.
Itse olen kokolailla toipunut 4,5 kuukauden takaisesta erostani. "Tunne" on minuuteissa ohi menevä välittäjäainepurkaus, kun sen antaa mennä ohi.
Kokemuksesta sanon että, käy puhumassa ammati-ihmisen kanssa, se auttaa sinua käsittelemään nuo asiat. Meillä esim. työnantaja maksaa työterveyden psykologilla käynnit 5 kertaa per vuosi. Kun saat purettua tuntojasi, niin tulet kyllä huomaamaan, että sellaisen ihmisen perään joka kohtelee sinua huonosti, on turha surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylernsä sanotaan että se vierotustuska kestää 3 kk. Muu erotuska voi kestää mitä vain 1-5 v välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap
Ei oo suurin murheesi. Sua vaivaa krooninen jaarittelu.
Mutta asiaan:
Fiiliksiinsä voi jumittua loppuiäksi piehtaroimaan. Se on ihan mahdollista. Moni tekee niin. Opettelee ne tunteet kroonisiksi ja hoi hittu miten raskaita ihmisiä ne on.
Itse olen kokolailla toipunut 4,5 kuukauden takaisesta erostani. "Tunne" on minuuteissa ohi menevä välittäjäainepurkaus, kun sen antaa mennä ohi.
Kuulostat joltain koneelta tai robotilta enemmän kuin inhimilliseltä ihmiseltä. En nyt tiedä onko sekään aina parempi, kuin olla tunteella elävä. Voisi olla myös välttelevä kiintymystyyli, johon kuuluu se että tunteet työnnetään syrjään liiaksikin ja harhautetaan tekemiseen. Ei kumpikaan ääripää ole hyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi mietin sitä, kun kaikki aina hokevat että aika muka parantaa haavat. Tiedän muutamankin vanhemman naisen, joiden sydänsuruja aika ei itseasiassa parantanut eikä tullut mitään onnellista romanttista loppua ikinä. Vaan yhteistä heille on se, että kokivat kolme-nelikymppisinä niin huonosti päättyneen ja traumaattisen suhteen etteivät ole uskaltaneet sen koommin rakastua tai heittäytyä suhteeseen enää. Toki aika on varmasti auttanut siihen, etteivät enää aktiivisesti sure tai ainakaan ikävöi noita hirveitä exiään. Mutta yksinäiseksi tai katkeraksi ovat jotkut jääneet, siinä mielessä että usko on mennyt rakkauteen. Pelkään tosissani että minullekin käy noin, jos en onnistu käsittelemään tätä. En ymmärrä miten tällaisen jälkeen muka ikinä pystyisin uudestaan luottamaan keneenkään, jos joskus selviänkin tästä sen verran jaloilleni että kykenen jatkamaan elämää. Tunnen suurta vihaa kaikkea niitä satutarinoita ja valheita kohta
Tässä vaiheessa on vielä liian aikaista sanoa mikä on tilanteesi vuosien kuluttua. Siihen katkeroidutko vai et, vaikuttaa miten käsittelet asiaa nyt ja tulevaisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap
Ei oo suurin murheesi. Sua vaivaa krooninen jaarittelu.
Mutta asiaan:
Fiiliksiinsä voi jumittua loppuiäksi piehtaroimaan. Se on ihan mahdollista. Moni tekee niin. Opettelee ne tunteet kroonisiksi ja hoi hittu miten raskaita ihmisiä ne on.
Itse olen kokolailla toipunut 4,5 kuukauden takaisesta erostani. "Tunne" on minuuteissa ohi menevä välittäjäainepurkaus, kun sen antaa mennä ohi.
No ei varmaan ollut kauhean syvällinen suhde muutenkaan. Oletan että olet mies, ja muutenkin tunne-elämältäsi rajoittunut joten et varmaan ymmärrä että kommenttisi ei ole oikea neuvo vaan toisen ihmisen vähättelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aika tutulta. Itselläni jo melkein 1.5 v takana ja vasta pikkuhiljaa alkaa hellittää.
Olet todennäköisesti epävakaudesta kärsivä, siihen tarvitsisit apua. Nyt on se tilaisuus alkaa opetella aikuiseksi kasvamista, yksinkin olemista. Sinä et osaa löytää itsestäsi turvaa, siksi vaikka hirveinkin parisuhde ja valheessa eläminen tuntuivat ok vaihtoehdolta. Ei missään nimessä uutta parisuhdetta ennen kuin olet vakaammassa tilassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pääset eroseminaari-nimisiin ryhmätapaamisiin (maksullista), se auttaa.
Ei aika välttämättä paranna yhtään mitään, koska alitajuntaan jää väkisinkin triggereitä mitkä voi tuoda ne asiat takasin pinnalle. Jos oikeasti haluaa päästä eteenpäin niin se suru kannattaa käydä läpi kunnolla. Niin kauan kunnes sä itsekin kyllästyt siihen. Parhaassa tapauksessa sä opit rakastamaan itseäs enemmän ja sun koko maailma muuttuu. Tai ehkä te palaatte takaisin yhteen kun aika on parempi, sitä ei ikinä tiedä. Jos te oikeasti olette luotuja yhteen niin te tulette kyllä törmäämään tavalla tai toisella uudestaan ja uudestaan niin kauan kunnes molemmat tajuaa sen. Jos taas ette niin se oli tarkoituskin olla opetus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedäthän, että tuollaisesta suhteesta irrottautumisessa ja toipumisessa on välttämätöntä olla pitämättä yhteyttä? Ja se sisältää kaiken some-kyttäämisen myös. Muuten hidastat paranemisprosessia, ehkä jopa estät sen.
..veikkaan että asuu tämä hemmo Lahdessa.
Miten kauan olette olleet erossa? Oletteko tavanneet eron jälkeen?
Mikä on pisin aika jonka olet ollut aikuisena ilman mitään säätöä tai suhdetta?
Rakastunern aivotoiminta muistuttaa huu meiden käyttäjän aivotoimintaa. Siksi irrottautuminen voi tuntua samalta kuin lopettaisi huu meiden käytön. Se on vain kärsittävä. Ja oltava retkahtamatta uudelleen, koska silloin kaikki alkaa alusta.
Olen itsekin eronnut toksisesta suhteesta rakastuneena ja se teki tosi kipeää. Mutta kyllä kannatti!
Jos ap voi perinpohjaisesti rakastua tuollaisiin, niin niitähän riittää jatkossakin. Next. Se on se pään sisäinen jumi.
Kiva, otsikosta katosi sitten välimerkit näköjään. Ap