Elämäni pahin ero meneillään ihmisestä jota rakastan palavasti edelleen kuinka kauan akuutti tuska voi enimmillään kestää?

Kertokaa kokeneemmat, mihin kannattaa varautua? Missä vaiheessa pahin tuska yleensä alkaa hellittää? Tajuan, että kokonaisuudessaan erosta toipuminen voi viedä monia vuosiakin. Mutta olen tällä hetkellä ihan pohjalla ja tuntemukset ovat samankaltaisia kuin vakavassa masennuksessa. Ei kai tällainen tämän tason merkityksettömyyden tunne voi jatkua loputtomiin, vai voiko?

Tilanteesta tekee hirvittävän vaikean lisäksi se, että suhteessa oli monia vuosia molemminpuolisen riippuvuuden elementtejä ja jouduin itse tekemään lopullisen eropäätöksen. Kumppani kohtelee erittäin huonosti, on tuuliviiri ja sitoutumiskammoinen, mutta ei siis pysy päätöksissään. Hän ei haluaisi erota, mutta ei olla kunnolla yhdessäkään. Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus ja olen kadottanut itseni tähän kaaokseen. Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät. On vain hyväksyttävä, että minä en kai sitten ollutkaan toiselle yhtä tärkeä ja rakas kuin hän minulle eikä hän vain kykene olemaan minulle rehellinen. Aina paljastuu uusia valheita ja pettymyksiä. Löysin Youtubesta tuollaisen "The harderst person in the world to break up with" ja kaikki kohdat täsmäävät omaan kumppaniin. Ei siis ole mikä tahansa ero edes, vaan tämä tuntuu enemmänkin vieroitukselta kuin tavalliselta sydänsurulta. Olen jo sen ikäinenkin että olen eronnut elämässäni aiemminkin, mutta ne eivät mitenkään ole verrattavissa tähän. Toki vaikuttaa jo sekin, että tässä suhteessa olin enemmän tosissani kuin kenenkään kanssa aiemmin ja exäni on ollut ainut ihminen jonka kanssa on puhuttu esim. avioliitosta. 

Olen vain ihan rikki ja tiedän kyllä että aika auttaa, mutta en tiedä miten jaksan sitä odotellessa. Tilannetta lisäksi pahentaa se, että syytän helposti kaikesta itseäni ja hävettää että olen NÄIN epätoivoinen. Miten voin olla niin ripustautunut, että itken näin paljon yhden manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin perään? Miksi en pysty kunnioittamaan itseäni tämän enempää? Ajatukset kiertävät tuollaista kehää, vaikka järjellä ymmärrän että elämässä on niin paljon muutakin ja muitakin. Olen pitänyt itseni kiireisenä ja panostan elintapoihin niin paljon kuin vain suinkin kykenen, mutta tuntuu ettei se lopulta auta yhtään mitenkään niihin tyhjimpiin ja tuskaisimpiin yksinäisiin hetkiin, kun sydämeen sattuu niin että tuntuu kuin se vuotaisi verta ja haluaisin vain kuolla. Tarvitsen jonkun selkeän aikarajan, jonkun konkreettisen pisteen mitä voin ajatella sellaisena määräpäänä johon on pakko yrittää selviytyä hengissä. Älkääkä tulko ehdottamaan mitään laastarisuhteita, koska sellainen vain sekottaisi kuviota lisää enkä keksi mitään kaukaisempaa ajatusta kuin esim. irtosuhde. Haluaisin parantua tästä kunnolla ja ajan kanssa, selvittää pohjamutia myöten mikä sai minut lankeamaan näin toksiseen suhteeseen. En halua ojasta allikkoon enkä kykene edes kiinnostumaan kenestäkään muusta, toisin kuin kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan. Olen hakenut myös jo ammattiapua mutta keskustelukäynnit ovat vain kerran kuussa. Sielläkin vain itken ja kotona lamaannun tai en tunne mitään.