Lue keskustelun säännöt.
Elämäni pahin ero meneillään ihmisestä jota rakastan palavasti edelleen kuinka kauan akuutti tuska voi enimmillään kestää?
12.03.2025 |
Kertokaa kokeneemmat, mihin kannattaa varautua? Missä vaiheessa pahin tuska yleensä alkaa hellittää? Tajuan, että kokonaisuudessaan erosta toipuminen voi viedä monia vuosiakin. Mutta olen tällä hetkellä ihan pohjalla ja tuntemukset ovat samankaltaisia kuin vakavassa masennuksessa. Ei kai tällainen tämän tason merkityksettömyyden tunne voi jatkua loputtomiin, vai voiko?
Tilanteesta tekee hirvittävän vaikean lisäksi se, että suhteessa oli monia vuosia molemminpuolisen riippuvuuden elementtejä ja jouduin itse tekemään lopullisen eropäätöksen. Kumppani kohtelee erittäin huonosti, on tuuliviiri ja sitoutumiskammoinen, mutta ei siis pysy päätöksissään. Hän ei haluaisi erota, mutta ei olla kunnolla yhdessäkään. Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus ja olen kadottanut itseni tähän kaaokseen. Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät. On vain hyväksyttävä, että minä en kai sitten ollutkaan toiselle yhtä tärkeä ja rakas kuin hän minulle eikä hän vain kykene olemaan minulle rehellinen. Aina paljastuu uusia valheita ja pettymyksiä. Löysin Youtubesta tuollaisen "The harderst person in the world to break up with" ja kaikki kohdat täsmäävät omaan kumppaniin. Ei siis ole mikä tahansa ero edes, vaan tämä tuntuu enemmänkin vieroitukselta kuin tavalliselta sydänsurulta. Olen jo sen ikäinenkin että olen eronnut elämässäni aiemminkin, mutta ne eivät mitenkään ole verrattavissa tähän. Toki vaikuttaa jo sekin, että tässä suhteessa olin enemmän tosissani kuin kenenkään kanssa aiemmin ja exäni on ollut ainut ihminen jonka kanssa on puhuttu esim. avioliitosta.
Olen vain ihan rikki ja tiedän kyllä että aika auttaa, mutta en tiedä miten jaksan sitä odotellessa. Tilannetta lisäksi pahentaa se, että syytän helposti kaikesta itseäni ja hävettää että olen NÄIN epätoivoinen. Miten voin olla niin ripustautunut, että itken näin paljon yhden manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin perään? Miksi en pysty kunnioittamaan itseäni tämän enempää? Ajatukset kiertävät tuollaista kehää, vaikka järjellä ymmärrän että elämässä on niin paljon muutakin ja muitakin. Olen pitänyt itseni kiireisenä ja panostan elintapoihin niin paljon kuin vain suinkin kykenen, mutta tuntuu ettei se lopulta auta yhtään mitenkään niihin tyhjimpiin ja tuskaisimpiin yksinäisiin hetkiin, kun sydämeen sattuu niin että tuntuu kuin se vuotaisi verta ja haluaisin vain kuolla. Tarvitsen jonkun selkeän aikarajan, jonkun konkreettisen pisteen mitä voin ajatella sellaisena määräpäänä johon on pakko yrittää selviytyä hengissä. Älkääkä tulko ehdottamaan mitään laastarisuhteita, koska sellainen vain sekottaisi kuviota lisää enkä keksi mitään kaukaisempaa ajatusta kuin esim. irtosuhde. Haluaisin parantua tästä kunnolla ja ajan kanssa, selvittää pohjamutia myöten mikä sai minut lankeamaan näin toksiseen suhteeseen. En halua ojasta allikkoon enkä kykene edes kiinnostumaan kenestäkään muusta, toisin kuin kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan. Olen hakenut myös jo ammattiapua mutta keskustelukäynnit ovat vain kerran kuussa. Sielläkin vain itken ja kotona lamaannun tai en tunne mitään.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen myös kaikenlaisen yhteydenpidon välttämistä akuuttivaiheessa. Se auttaa vähitellen, on oma kokemus tuosta.
Kuinka kauan kestää? No ei se ainakaan kuukausissa mene, vuosissa ehkä pari vuotta on hyvä arvio. Mutta parasta tässä on että se todellakin menee ohi, usko tai älä. Joku päivä voit nauraa omille tunteillesi ja riippuvaisuuksille, silloin on ero todellakin ohi.
Olen jossain määrin taipuvainen tällaisiin suhteisiin, mutta toistaiseksi toipuminen pahimmasta on kyllä vienyt aika lailla tuon 3 kk:n jälkeen, milloin on sitten jo pystynyt vähän katselemaan muutenkin ympärilleen ja näkemään, että menetys ei loppuviimein ole ollut iso. En siis lähtisi maalailemaan mitään vuosia, ihan jo silläkin, että alun tuskassa moinen tuntuu ikuisuudelta. Eikä suurimman osan kohdalla myöskään pidä paikkaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en osaa auttaa. Haluan vain itsekin avautua :) Mäkin olen eronnut suhteesta jonka luulin olevan mun loppuelämän suhde. Itse tulin jätetyksi. Eikä meidänkään suhde päättynyt siihen että ei olisi ollut rakkautta - sitä on edelleen. Se päättyi toisen osapuolen stressiin jota hän ei koe saavansa haltuun jos on mun kanssa. Mikä tietysti tuntuu musta tosi pahalta, oon ollut lisärasite. Mulla on siinäkin mielessä eri tilanne että meidän suhde oli oikeasti todella hyvä. Vastavuoroinen, huomioiva, onnellinen. Me ollaan edelleen tosi paljon yhteyksissä (joo tiedän, iso virhe) ja jollain tavalla elättelen edelleen toiveita että se toinen vielä muuttaa mielensä. Saa sen stressin haltuun ja kokee että pystyykin antamaan vielä jotain mullekin. (Tuo paine että pitää olla jotain annettavaa on ihan hänestä itsestään lähtöisin, mulle riittäisi ihan se että hän on mun.) Mutta samaan aikaan mä tiedostan että sitä ei välttämättä tapahdu ikinä. Oon vain jotenkin jumissa jossain välitilassa. Mun ajatukset ja fiilikset aaltoilee todella vahvasti. Välillä olen toiveikas, välillä todella surullinen. Kai mun pitäisi riuhtaista itseni irti mutta en vain pysty. Enkä edes halua. Säälittävää.
Yksi ongelman juurisyy on se, että haluat rakkautta. Se tekee sinusta sinisilmäisen etkä tunnista omia varoituskellojasi. Haluat tulla rakastetuksi niin paljon, että olet valmis sulkemaan silmäsi jo alussa, jotta voisit tuntea olevasi elossa ja hyväksytty.
Eli itsetuntosi on heikko.
Suosittelen ihan tosissani, että lopeta rakkauden etsiminen ja Hertta-sarjojen lukeminen. Nosta pääsi pystyy ja ala olla sinä. Tutustu itseesi ja siihen kuka olet ja mitä todella haluat. Älä elä toisten ihmisten hyväksynnän ja rakkaudennälän kautta. Kun opit kunnoittamaan ja arvostamaan itseäsi, et jää vuosiksi liukastelemaan shittiin, vaan tajuat jo ajoissa nostaa kytkintä, jos alkaa tulla ns. punaisia lippuja suhteessa.
Seurustelin nuorena muutaman kuukauden ja olin muutaman viikon kihloissa miehen kanssa, joka vaan pisti kelloni soimaan. Sitten tuli se eka lyönti. Totesin että shittiä ei ole kenenkään pakko sietää ja rakkaus on tauti, josta voi toipua. Erosin. Mies jatkoi vuoden erilaisilla maanittelu-ja kiristämisyrityksillä, mm. "mä muutun" ja itsemurhalla uhkailulla, mutta totesin että tämä ei voi jatkua ja vaihdoin asuntoa, ja laitoin osoite- ja puhelintietoni salaisiksi. Yritti ilmestyä työpaikkani eteen, onneksi sain pomon kautta vaihdettua toiseen työpisteeseen, oli sen verran iso firma ja siinä firmassa ei ollut kännyköitä silloin, että olisi voinut suoraan työnumeroonkaan soitella. Jos olisin jatkanut siinä suhteessa, mahtaisinko olla enää edes hengissä.
Sitä voi rakastua väärään ihmiseen, kun tämä on alussa niin ihana, mutta kun punaliput alkaa liehua, pitää kunnioittaa itseään, ettei kuvittele, että siitä suhteesta mitään hyvää pitkän päälle tulisi.
Olin sen jälkeen kaksi vuotta ihan vaan itsekseni. Hyvää aikaa, en tarvinnut kuin itseni. Sitten tapasin sen kunnon ihmisen joka antaa minun olla minä, ja on oltu 26 vuotta naimisissa ja lapset kasvatettu.
Olet hyvällä tiellä kun vapautat itsesi tuosta taakasta, ja muista, että ansaitset parempaa. Hän EI ole sinun aikasi ja elämäsi arvoinen. Et tarvitse häntä mihinkään. Estä somessa ja poista kavereistasi. Poista koko tyyppi kännykästäsi.
Riippuvuus paranee vain täydellisellä irtiotolla.
Pitkäaikaisen avoliiton loppumisesta selviämisessä kesti yli 1,5 v. Ero tuli toukokuussa, ensimmäisestä kesästä en paljoa muista. Laihduin lähes huomaamattani 17 kg, ihmettelin vain kun vaatteet näyttivät oudoilta päälläni.
Myöhemmin tajusin, että ei hän ollut minulle todellakaan se paras mies. Arvomme ja mielenkiinnon kohteemme olivat aika erilaiset. Jos olisin silloin tiennyt, että jotain paljon parempaa tulee elämääni myöhemmin, en olisi surrut niin paljon. Mutta eihän sitä voinut siinä vaiheessa tietää. Muistan purskahtaneeni itkuun autossa, kodinkoneita ostaessani, valikoidessani kaupassa ruokia vain itselleni.
Jos henkilö olisi 'se oikea' eroa ei olisi tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan."
"Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus."
"Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät."
"manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin."
"ei olla kunnolla yhdessäkään."
Kuulostaa pikemminkin siltä, että ero on sulle onnenpotku.
Vierailija kirjoitti:
"kumppanini on varmaankin haaveillut muista koko suhteen ajan."
"Väittää rakastavansa, mutta teot puhuvat ihan muuta. Puuttuu luottamus ja kunnioitus."
"Kaikki keinot on kokeiltu ja enemmänkin, ei auta terapiat eikä aikalisät."
"manipuloivan ja hyväksikäyttävän pelkurin."
"ei olla kunnolla yhdessäkään."
Kuulostaa pikemminkin siltä, että ero on sulle onnenpotku.
Ap lienee läheisriippuvainen eikä kestä lähinnä sitä yksinoloa eron jälkeen. Luulee sitä epätoivoista ripustautumistaan sitten suureksi rakkaudeksi. Onneksi hänen silmänsä avautuvat varmasti jossain kohtaa.
Älä tuhlaa tätä ainutkertaista elämääsi, ap. Jatka rohkeasti kohti tuntematonta - pärjäät kyllä aivan varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten joillekin voi ottaa eroaminen näin koville?
Vierailija kirjoitti:
Miten joillekin voi ottaa eroaminen näin koville?
Olen tuo kommentin 63 kirjoittaja. Mulle tää mies on mun ensirakkaus oikeastaan - olen 48-vuotias. Mulla on sen verran elettyä elämää takana että luulin aidosti kohdanneeni sen ihmisen jonka kanssa jaan loppuelämäni. Ja kun mut jätettiin sanoilla "olet elämäni rakkaus ja parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut"... Olisi varmasti helpompaa jos olisi tullut vaikka petetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten joillekin voi ottaa eroaminen näin koville?
Olisiko sama ero geeneissä, älykkyydessä, elämänkokemuksissa ja kasvuympäristössä, joka tekee tällaisten asioiden ihmettelijät kyvyttömäksi ymmärtämään muiden toimintaa silloin, kun se eroaa heidän omastaan?
Kyllä se kestää, mutta pikku hiljaa helpottaa. Mutta kun kumppani oli tuollainen niljake, voit yrittää etsiä lohdutusta siitä, että vältyit pahimmalta ja pääsit ajoissa eroon etkä päätynyt naimisiin. Eteenpäin vaan, joka päivä olet yhden päivän lähempänä sitä päivää, jolloin tuska helpottaa.Tiedän kokemuksesta, että se helpottaa.
Ota yhteyttä ystäviin, hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa on hyvä olla, kuuntelu lohtumusiikkia, lue lohturunoja, hemmottelee itseäsi, osta uusi vaate, tee itsellesi kivoja juttuja, luontokin lohduttaa ja kevään tulo. Hoivaa ja helli itseäsi, sillä olet toipilas, toivut särkyneestä sydämestä. Jos sinulla on rahaa, käy kylpylässä tai hieronnassa tms., jolla hellitä kehoasi.
Hakeudu kriisiterapiaan tai seurakunnan diakoniatyöntekijän puheille. Heiltä saa keskusteluapua useammin kuin kerran kuukaudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itkettekö te vaikka sivusuhdetta vuosia pitäneen puolison perään? Tai sellaisen, joka on aina läiminyt ja haukkunut?
No eihän siinä se pettäneen puolison todellinen luonne olekaan siinä menetyksen ytimessä, vaan se pettymys siitä kenen luulit hänen olevan. Jos on vuosia rakentanut elämäänsä jonkun tietyn totuuden mukaiseksi, uskaltanut rakastaa ja olla haavoittuvainen toisen edessä. Se rakastunut ja aidosti sydämellä mukana ollut osapuoli on antanut itsestään aikaa, energiaa ja rakkautta ja sitten vaikka selviää että toisella onkin sivusuhde. Tottakai se ottaa koville, kun oma rooli koko kuviossa muuttuukin hetkessä aivan toisenlaiseksi. Olet ollut tilanteessa ja tehnyt tavallaan yhdenlaisen sopimuksen toisen kanssa, tietämättä todellisia sopimuksen ehtoja. Silloin on enemmän kuin luonnollista surra sitä menetettyä aikaa, menetettyä tulevaisuutta johon on uskonut mutta jota ei tulekaan jne. On myös ihan normaalia tuntea itsensä hölmöksi ja sitä saattaa pohtia, miten ei tajunnut varoitusmerkkejä. Alkaa epäillä omaa arviointikykyä, omaa itsetuntoa tai omaa arvoaan jne. Pettymykset kaikista läheisimmissä suhteissa tekevät aina hallaa ja voivat traumatisoida, koska se horjuttaa ihmisen perusturvallisuutta. Rakkaudessa tunne ja järki eivät mene aina linjassa. Vähän kuin lapsikin on virittäytynyt rakastamaan aina vanhempaansa, vaikka se oma äiti tai isä haukkuisi ja kohtelisi huonosti. Päinvastoin lapsi saattaa etsiä syytä ja vikaa itsestään, ja jos on kasvanut tuollaiseen kuvioon niin alitajuisesti saattaa aikuisenakin hakeutua vastaavaan dynamiikkaan parisuhteessa. Mutta ei ole mitenkään ihmeellistä että täysin terveesti kiintyneen, mieleltään ns. vakaan ja normaalin ihmisen psyyke horjuu petetyksi tulemisesta myös.
ketjussa unohtuu että rakkaus ja läheisriippuvuus eivät täysin poissulje toisiaan. monessa perheessä esim. on läheisriippuvuutta ja vanhempien rajattomuutta lapsia kohtaan, mutta ei se tarkoita etteikö olisi myös rakkautta. puolisoa voi rakastaa vaikka toisinaan käyttäytyisi läheisriippuvaisesti, välillä siis se rakkauden puhdas määritelmä onnistuu ja välillä ei. vaikka joskus olisi se oma sisäinen lapsi ohjaksissa, ei se tarkoita etteikö osan ajasta voisi olla aikuinen ja rakastaa puolisoa myös ilman sitä riippuvuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumppanisi jätti sinut pilkkuvirheiden takia, joita aloituskirjoituksessa on viljalti.
Aloittajan olisi hyvä kerrata pilkkusäännöt, niin kyllä se elämä siitä taas kohenee.
Minut jätettiin kerran ollessani onneni kukkuloilla ja rakastunut alle vuoden kestäneen suhteen jälkeen.
Akuutti kriisivaihe kesti noin kaksi vuotta ja surua sitäkin pidempään.
Nykyään harmittelen ainoastaan sitä, että ainutkertaisesta elämästäni meni noin kauan jonkun ihan turhanpäiväisen tyypin perään itkemiseen. Mutta läksy oli myös hyvä. Sama ei jatkossa toistu, vaan tiedän selviäväni, jos vielä ero joskus eteen tulisi.
Älä viitsi kirjoitella tänne noin pitkiä aloituksia. Ei kukaan noita jaksa lukea eikä ketään edes kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten joillekin voi ottaa eroaminen näin koville?
Olen tuo kommentin 63 kirjoittaja. Mulle tää mies on mun ensirakkaus oikeastaan - olen 48-vuotias. Mulla on sen verran elettyä elämää takana että luulin aidosti kohdanneeni sen ihmisen jonka kanssa jaan loppuelämäni. Ja kun mut jätettiin sanoilla "olet elämäni rakkaus ja parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut"... Olisi varmasti helpompaa jos olisi tullut vaikka petetyksi.
Kuules. Jouduin samanlaiseen tilanteeseen. Pahin tuska kesti puoli vuotta / vuoden.
Ja se mies oli sadistinen hyväksikäyttävä psykopaatti, joka kertoi samat rakkaudentunnustukset kaikille, jopa herkkää Itkua esittäen, kun on niin onnellinen, että vihdoin löysi sen rakkauden, jota on aina kaivannut.
Jopa kuolemansairaana hän sai huijattua itselleen lempeä hoitajan tuolla metodilla. Ja naisparka on varmaan sydän riekakeina, kun kaunis rakkaus päättyi niin lyhyeen. Mies pyöritti edellistä sanaan aikaan.
Se, että olet noin hajalla, on itselleni valtava hälytyskello. Normaalit rakkaudet ja ihmissuhteet eivät aiheuta tuollaista.
Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia kuin mitä sivusta seuraten voisi luulla... Tästä esimerkkinä 400+ sivua keskustelua aiheesta https://www.vauva.fi/keskustelu/4710103/pitaisi-osata-paastaa-irti-miks…